Poika Mancini

Käsikirjoitus ja ohjaus: Janne Kuustie
Näytelmä pohjautuu Kauko Röyhkän romaaniin Poika Mancini
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2014

Jukka Koskelainen arvioi Helsingin Sanomissa (www.hs.fi 17.9.2013) Kauko Röyhkän romaania Poika Mancini muun muassa näin: ”-- romaanissa viritetään hyviä tilanteita ja luodaan erilaisia henkilöhahmoja, mutta laajempi kehittely puuttuu”. Mikäli arvio pitää paikkaansa, Janne Kuustie on ilmeisesti lätkäissyt romaanin sellaisenaan näyttämölle. Miksi?

Roolihenkilöt selittävät omia ja toistensa ajatuksia, tekemisiä ja tunteita, ja niin on saatu kahteen ja puoleen tuntiin mahtumaan monta kohtausta. Ehkä juuri nämä kohtaukset ovat koskettaneet ohjaajaa ja hän on halunnut myös yleisön kokevan ne merkityksellisinä: monta kohtausta, paljon merkitystä. Mutta monestakaan merkityspalasta ei tule takkia, jos punainen lanka puuttuu.

Mielestäni näyttämö ei ole kirjamessujen näyttelyosasto vaan teatteri oma taiteenlajinsa, joka voi tuoda niin sanottua lisäarvoa toisen taiteenlajin teokselle, jonka on sulkenut kohtuunsa. Teatteri ei ole toiston väline kuten mp3-soitin. Teatteri ei ota toisesta teoksesta valokuvaa vaan rakentaa kolmiulotteisen rakennuksen sen perustalle. Jos romaani olisi ollutkin joltain osin hutera, mitä teatteri siitä välittää?

Poika Mancinin nuoret ja vähän vanhemmatkin näyttelijät ja avustajat tekevät aidot ja innostuneet roolityöt ja ohjauksessa on kivoja yksityiskohtia kosolti. Mikael Saaren laulajantaitoja ei voi kuin ihmetellä. On lahja ihmisille, että hän on löytynyt, mutta hänen roolihenkilönsä Mancini katoaa outoon pöperöön.

Sulaketta lainaamassa

Maiju Lassila – Mikko Roiha: Sulaketta lainaamassa

Ohjaus: Mikko Roiha

Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi, Savonlinnan Teatteri, Joensuun kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri

Esitys Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014

Saavun teatterille hyvissä ajoin, mutta liian myöhään kuitenkin. Aulassa näyttelijä Annina Rokka on jo kertaamassa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa –näytelmän juonta paikalle ehtineille katsojille. Syntyy vaikutelma, että sulakkeen lainaaminen on aika lailla samanlaista kuin tulitikkujen.

Jos juoni on tie, säilyykö se samana riippumatta paikasta, johon se on rakennettu? Onko tie sama, riippumatta siitä, onko sen reunoilla oja vai meluvalli, koivumetsä vai autiomaa, kukkia vai metallikaide? Teknisesti ottaen tietysti on, mutta onko kuitenkaan?

Vaikka onhan näitä nähty ja hienosti oivallettuja onkin. Vanha tarina siirretään uuteen aikaan ja osoitetaan ”ikuisia totuuksia”, ihmisen pysymistä aina samana apinana kuosikuorista huolimatta.

Näyttämö on pieni ja esiintyjät tulevat lähelle. On vauhtia ja koomisuutta ja Mikko Roihan tarkasti valitsemia repliikkejä. Juonta oikaistaan tanssin tieltä niin, että juonikertauksesta huolimatta musta pussi ei aukea karanneeksi porsaaksi, eikä tule ymmärrystä siihenkään, miksi tuomari vapauttaa Vatasen ja Ihalaisen, kun he puhutaan hänelle sosiaalidemokraateista. Jääkö joku harvoista sanoista kuulematta?

Kun taito ja kliseet taistelevat, taito jää usein tappiolle. Ilmeisesti jotain yhteiskuntakriittisyyttä on tavoiteltu alkukuvalla, jossa maatalouskaluin aseistettu työväki ryntää nyrkki ojossa ”Eurooppaan” Finlandian soidessa. Sitäkö se Eurooppa sitten on: venäjää solkkaava yökerhotanssijatar, leskivaimoa ahdisteleva lesbo ja humalassa toisiinsa syttyvät isännät Vatanen ja Ihalainen?

Vaikka olisi kuinka eurooppalaista, niin alkaa jo kyllästyttää. Aiemmin kyllästyin siihen, että aina kun tarvitaan roolihenkilölle traaginen käänne, hän sairastuu syöpään. Nyt valitan lisäksi suuntauksesta, jossa kaikki vanha nykyaikaistetaan homouttamalla parisuhteet. Sillä irtoaa muutamat irtonaurut, kun sen hyvin tekee, mutta pitkään ei naurata. Roihalle varovainen plussa kuitenkin siitä hyvästä, että hän uskaltaa nähdä homostelussa myös samaa naurettavuutta kuin heterostelussa.

Frankie ja Johnny

Terrence McNally: Frankie ja Johnny
Suomennos: Ville Mäkelä
Ohjaus: Liisa Mustonen
Teatteri Jurkan esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014

Että tällaista on! Tuttua turvallista puhenäytelmää, jota ei näytelmäksi uskoisi. Näytelmä, josta ei voi sana oikein mitään, koska se on niin tosi arkisessa pienuudessaan. Kaksi ihmistä kohtaa. Muodostuu ihmissuhde.

Teksti on ainakin suomennoksena uskottava. Vuoropuhelu kompastelee liikuttavan aidosti eteenpäin. Ristiriidoista syntyy huumoria ja tuskaa. Katsoja on sekä Frankien että Johnnyn puolella.

Elina Hietala ja Tommi Eronen ajoittavat repliikit täydellisesti. Äänenpainot, eleet ja liikkeet ovat niin harkitut ja harjaantuneet, ettei niitä luonnollisesta erota.

Jos teatterin tehtävä on näyttää tunteita ihmisen puolesta ja tehdä ihminen näkyväksi, niin Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny on teatteria puhtaimmillaan. Jos teatterin tehtävä on pelkästään herättää ajatuksia, niin edellä kuvatut Miehen Kuolema tai Tühermaa rasittivat aivoja paljon enemmän ja eri syistä. Silti heitin taivaalle kauniin ajatuksen Frankien ja Johnnyn tulevaisuuden puolesta vielä seuraavanakin päivänä.

Tühermaa

Anna Jablonskaja: Tühermaa
Ohjaus: Marat Gatsalov
R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014

Tühermaa on vähän outo, hitaasti vaikuttava ja takakäteen valloittava esitys.

Perheenjäsenten unimaailmat elävät kodin seinien sisällä omaa elämäänsä, kohtaavat ja ottavat yhteen, kuolevat heräämisen hetkellä. Unien merkitystä ja syntymekanismia on tutkittu niin taiteen kuin tieteen keinoin. Virolaisen R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tühermaa kuvaa perheenjäsenten unia näkökulmina ja ratkaisuyrityksinä arkielämän ongelmiin.

Perheen isä on sotinut Tsetseniassa. Hän muuttaa kokemuksensa unimaailmassa legendaarisen Julius Caesarin valloitussodiksi. Antiikin maailma on hänelle pyhä. Normaalielämän työtehtäviä hän ei kestä, mutta viemäriverkoston puhdistamista hän sietää jonkin aikaa sen varjolla, että Roomassakin oli Cloaca Maxima eli viemäri, joka johti akveduktien kylpylöihin kuljettamat vedet jätevesinä pois kaupungista. Isä kuluttaa uniaikansa ankarassa kurissa Caesarin sotaleirissä.

Isä kutsuu vaimoaan itsepäisesti Cynthiaksi. Cynthia oli antiikin aikana eläneen runoilija Propertiuksen rakastettu, eikä laadultaan uskollisimpia naisia. Kerrotaan, että Ovidiuksen neuvoa seuraten Propertius lähti rakkauden tuskaa pakoon matkoille. Hän pakeni siis Roomasta Ateenaan ja kirjoitti Cynthialle matkalta elegioita, jotka ovat säilyneet meidän aikaamme asti. Isä pakenee vaimon valittamaa arkitodellisuutta koti-Roomasta sotaretkelle.

Perheen poika jää näytelmässä sivuosaan. Isän maailma houkuttelee. Caesarin armeijaan otetaan kuitenkin vain urhoolliset koulutetut sotilaat, ja niinpä poika opettelee unimaailmassaan miekan käyttöä, jotta saisi isältään huomiota. Siellä isä ja poika aikanaan kohtaavat kaksintaistelussa. Poika ei voi puumiekallaan voittaa, mutta säästää henkensä rikkomalla sääntöjä.

Äidin uni on täynnä huolta miehen unimaailmasta, joka on hänelle tavoittamaton ja siksi pelottava. Äiti-Cynthian unimaailman astuu avuksi liuta vereviä ja neuvokkaita nuoria miehiä. He lupaavat puolison terveenä takaisin, kunhan äiti alistuu heidän parannuskeinoihinsa. Lääketieteen etiikka halveksivat kansanparannuskeinot saavat äidinkin epäilemään homman rehellisyyttä. Unesta tulee ahdistava.

Yllättäen Caesar kuolee. Kaikkien unimaailmat kokoontuvat yhteen. Isän johdolla poika ja nuoret miehet yhdistyvät armeijaksi, joka lähtee kohti Roomaa puolustamaan Caesarin perintöä. Kohkaaminen väsyttää isän ja hän valmistaa sotaleiriinsä nukkumapaikan.

Silloin äidin unessa nuorukaisten lauma ottaa haltuunsa isän armeijamaailman. Leikkien ja pilaa tehden he keräävät sen viimeisetkin rippeet pois kodista. Äidin tehtäväksi jää todellisuuteen herättävän taikajuoman tarjoaminen isälle. Isä ottaa viinipullosta ryypyn ja vaipuu parantavaan uneen vaimo kainalossaan.

Näyttämö on pimeä ja yleisön hengitys kuuluu tilassa. Vihdoin he heräävät unesta, eivät aplodeihin vaan uuteen aamuun täynnä sopuisaa yhteiseloa. Isä korjaa pojan polkupyörän ja iloitsee jokapäiväisestä arjesta puolisonsa kanssa.

Unimaailmat ja arki sekoittuvat toisiinsa myös tarpeiston kohdalla. Pannut, kirjat, kattilat, putket ja sukset muuttuvat Caesarin armeijan tarpeistoksi, kansanparantajan shamaaniasuksi ja soittimiksi.

Kaikki tapahtuu hitaasti. Nautin rohkeasta hitaudesta, jossa kaikelle annetaan ja kaikki ottaa oman aikansa. Puhetta ei ole paljon, pimeyttä sen sijaan on. Pieni pöytälamppu suuressa tehdashallissa kiinnittää katseet ja saa katsojan mielikuvituksen laukkaamaan. Näytelmän loppuessa en tiedä mitä olen nähnyt. Omien tulkintojen ja oivallusten syntyminen vie useita päiviä. Pienestä kipinästä voi syttyä suuri liekki.

Miehen kuolema

Miko Kivinen: Miehen kuolema
Ohjaus: Leea Klemola
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014

Miehen kuolemassa Miko ”Kuolio” Kivinen on kuin mehiläinen. Ei puutu kuin tuntosarvet ja keltamusta raidoitus hännyshupparista. Juontoa suoltava ääni on pehmeän löysää surinaa, josta sieltä täältä erottuu kiva lause, jota varmaan on ollut kiva keksiä ja siinä sitten piehtaroida kuin ruusupuskassa. Kuolio-roolihahmo on tehty niin tyhjänpäiväisen itserakkaaksi kaikentietäjäksi, että jos näytelmän tarkoitus oli olla rajusti provosoiva, niin katsojan myötähäpeän tunne on enemmän kuin oikeutettu.

Yritän ymmärtää, miksi näytelmä on valittu mukaan Teatterikesän yleensä laadukkaaseen ohjelmistoon. Onko kaikki muu kotimainen teatteritaide todella tätä tyhjempää? Raskaana oleva pikkuvaimo on liikekieleltään taitavasti rakennettu, mutta riittääkö se?

Ehkä tällaista teatteria syntyy maailmassa, jossa kehäkolmonen on Suomen ulkoraja ja ihmisen kuolevaisuus eksoottista. Kuitenkin näytelmä on syntynyt Kuopion seudulla ja muhinut Kivisen töissä jo monena versiona. Kuolio-teosten ohjaajat ovat vaihtuneet. Mietin, onko Kivinen hypännyt ohjaajien varpaille haluamalla itse päärooliin ja päättämään kaikesta mitä näytelmässä sanoin ilmaistaan.

Vai onko Kivinen vain minua ovelampi? Näytelmän juonesta on luettavissa väitteitä, jotka suvaitsevaisessa nyky-Suomessa vaativatkin narrimaisen kuorrutuksen, jotta somesensuuri ei iskisi. Tämä ratkaisumalli mielessä voisi näytelmästä lukea seuraavanlaisia väitteitä: Lesbot luulevat olevansa heteroseksuaaleja parempia. He luulevat ymmärtävänsä perinteisten arvoja kannattajia enemmän rakkaudesta, naisesta, lasten kasvatuksesta ja mistä vain. Naisen suurin rakkaudenpalvelus toiselle naiselle on tämän hävyn silpominen. Sillä lailla maailmaan saadaan oikeutta ja tasa-arvoa. Lesbopari eriytyy olemukseltaan mieheksi ja naiseksi: toinen kasvattaa viikset, pukeutuu miehekkääseen pukuun ja leikkaa tukkansa lyhyeksi. Naispuoleinen lesbopuoliso kasvattaa pitkät hiukset ja pukeutuu hameeseen. Lesbopari kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi ja älyttömäksi villieläimeksi, koska on se parempi kuin perinteinen sukupuolen huomioon ottava kasvatustapa. Hippiaatteesta taas on peräisin rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä tehty syrjäytyneiden hyväksikäyttö, homoseksuaaliset raiskaukset ja immuunikatokuolemat. Perinteinen perhe on alistus- ja hyväksikäyttösuhde. Tavarat ovat miesten syytä.

Niin. Jos näiden väitteiden esittäminen on näytelmän perimmäinen tarkoitus, niin silloinhan kyseessä on oikein kunnon yhteiskunnallinen vallankumous teatterin keinoin. Ehkä tämän ajan kaiken suvaitsevuuden keskellä suvaitsevaisuus itsessään pitää tehdä kyseenalaiseksi, jotta sanan ja kritiikin vapaus saisi elintilaa.

Vai onko Miehen kuolemassa kysymys teatterikritiikistä? Näytelmä suomii silloin omalla esimerkillään teatterikentän innostusta tanssiin ja fyysiseen teatteriin. Yhteiskunnallisen teatterin pintapuolisuudelle näytelmä syöttää silmät ja korvat täyteen sitä itseään. Nykynäytelmien juonena on aina parisuhteen tai ydinperheen hajoaminen ja ihmisten pelastuminen homoseksuaalisen rakkauden tai hippiliikettä muistuttavan rakastakaa kaikkia –imelyyden kautta. Nykynäytelmien kohtaukset ovat lyhyitä kuin elokuvissa, koska teatterintekijöiden ajattelukyky ei kanna paria minuuttia kauemmas. Nykynäytelmien musiikkia raiskataan ontuvilla, noloon tylsyyteen raukeavilla sanoituksilla ja epäselvällä laulutekniikalla. Yleisön pariin pitää aina tulla ja pyrkiä kontaktiin. Teini-iässä synnytettyä hämärän runollista maailmantuskaa syötetään tekstiin säännöllisin väliajoin, jotta vaikutettaisiin syvällisiltä ja viisailta.

Kivinen itse varmaan tietää näytelmän perimmäisen tarkoituksen, minä en. Minä vain istuin katsomossa ja tunsin kestävää myötähäpeää.

Pillipiipari, professori ja revyytähti

Oulun Ylioppilasteatteri: Pillipiipari
Sovitus kansansadun pohjalta: Mirka Seppänen
Ohjaus: Mirka Seppänen
Esitys 15.7.2014 Byströmin pihalla

Oulun Työväen näyttämö: Professori ja revyytähti
Käsikirjoitus: Fraz von Schönthan
Suomennos ja sovitus: Pekka Kesälahti
Ohjaus ja koreografia: Antti Kairakari
Esitys 16.7.2014 Hupisaaren kesäteatterissa

Jos autiolle saarelle saisi valita seurakseen yhden kesäteatterin ja vaihtoehtoja olisi vain kaksi, kumman ottaisi vai lähtisikö saarellekaan?

Ensimmäinen vaihtoehto, Oulun Ylioppilasteatterin Pillipiipari, on sähköistävän terävää yhteiskuntakritiikkiä. Mirka Seppänen on ottanut todesta, kun viisaat ovat puolustaneet satujen salaviisautta. Hamelnin pillipiipari on mielipidevanki, rotat maahanmuuttajia ja muuta roskaväkeä. Valta on sovinistisella kapitalistilla, jolle kulttuurin ja taiteen huippuelämys on hemaiseva hame ihailevan naisen päällä.

Byströmin pihan kiinteitä rakennelmia käytetään luovasti hyödyksi, musiikki tehdään itse, äänet kantavat riittävästi olosuhteisiin nähden ja intoa riittää.

Sanoman paloa on kuitenkin enemmän kuin esitystaitoa. Ehkä ryhmä epäilee lapsikatsojien viihtyvyyttä ja siksi möyhentää ja madaltaa teräviä piikkejä selittelemällä ja eleitä liioittelemalla. Nukkenäyttelemistä ei ole ilmeisesti ohjattu parhaaseen loppuun asti, koska näyttelijän juttelu olkapäillä istuvien nukkien kanssa ei näytä keskustelulta vaan nykivältä ryhtivirheeltä.

Hauskimpana roolisuorituksena jäi mieleen Kasim Cevirelin rotanpoikanen: työssä oli perusteltua energiaa, luonteva kontakti yleisöön ja olemista enemmän kuin näyttelemistä. Samaa aitoutta oli myös pillipiipari Juho Tuovisen roolityössä.

Aivan toisinpäin mentiin seuraavana iltana Hupisaaren kesäteatterissa. Tavallisesta ammattiteatterista nämä harrastajanäyttelijät erottaa vain palkan puute. Revyyksi repeilevässä komediassa oli eläytyvät, taidolla esitetyt laulu- ja tanssinumerot. Luontaisen koomikon taitoa oli paljon tai vieläkin enemmän jokaisella näyttelijällä. Yleisö nauraa purskahteli monissa mutkikkaissa käänteissä. Edes muutama turhaan pitkitetty revyynumero ei ehtinyt viedä ajatuksia kokonaan pois esityksen maailmasta.

Syvällisemmästä sanomasta ei näytelmässä sen sijaan ollut jälkeäkään. Käsiohjelmateksteissä yritettiin nostaa 1800-lukulainen kirjailija poliittisesti kiinnostavaksi osoittamalla tämän ironinen suhtautuminen yhteiskunnallisiin luokkaeroihin. Sketsimäisiä hahmoja näyttämölle oli kirjoitettukin, mutta tavoitteena oli oivallusten ja omantunnonpistosten sijaan vain naurun herättäminen.


Autiolle saarelle taidan pakata Pillipiiparin. Kun näytelmää esitetään siellä uudelleen ja uudelleen yksilukuisen aikuisyleisön edessä, maneerit ja esittämyksellisyys karsiutuvat. Luovat mielet kehittävät ideoitaan yhä uusiin ulottuvuuksiin, jotta itsekin viihtyisivät autiuden rauhassa.

Toiset kengät

Pohjautuu Hannu Väisäsen teoksiin Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat sekä Taivaanvartijat
Dramatisointi: Seppo Parkkinen
Ohjaus ja sovitus: Fiikka Forsman
Lavastus: Hannu Väisänen
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 1.3.2014

Näyttämö on musta ja turvallinen kuin juuttikankainen perunasäkki, jonka kudoksen läpi häilyvät kesän vihreys ja myrskyävä ravanruskea merivesi.

Liekö alkukuva ennustus esityksestä, sillä katsojana tunnen pysytteleväni omissa oloissani kaukana näyttämön tapahtumista. Näyttämölle vyörytetty valikoima romaanien kohtauksista etääntyy kirjailijan nuoruusmuistoiksi koskettamatta sen kummemmin yhtä katsojaa kuin yhteisöäkään. Huomaan ensi-iltayleisön reagoivan vain, kun lavalle pyyhkäisee Putous-tyyliin karrikoitu äitipuoli tai repliikissä mainitaan ”Toppilan rietas elämä”.

Väisäsen romaanien kieli on eloisaa ja mukaansatempaavaa. Hän piirtää vähillä vedoilla eläviä henkilöitä paperille. Nyt koskettavimmat tapahtumat ja kauniit lauseet skannataan tepastelemaan näyttämölle hauskoissa puvuissa – kieltämättä silmälle herkullisissa. Elämä ja sielu eivät kuitenkaan siirry näyttämölle skannaamalla, eikä draaman koskettavuus synny tapahtumista sinänsä. Tepasteleva elehdintä, liioitellut puhetyylit ja komiikan tekemällä tekeminen eivät valitettavasti ole harvinaisia ilmiöitä teatterissa.

Toiset kengät ei ole silti huono näytelmä. Katsottavaa kyllä riittää yhdeksi kerraksi ja näyttämöllä vallitsee raikas radikaali henki. Visuaalisesta esillepanosta pukuineen ja lavasteineen oli helppo löytää yhteys vaikkapa Pyhän Tuomaan kirkon taideteoksiin, jotka ovat Hannu Väisäsen käsialaa. Viivat ja värit ovat kirkkaat ja selkeät ja kuvissa on sen verran syrjähtämistä todellisuudesta, että ne pysäyttävät silmän ja käynnistävät ajattelun.

Oulun teatteri on todella panostanut Toisiin kenkiin. Väisänen on oululaissyntyinen taiteilija, joka on itse suunnitellut lavastuksen näytelmään, joka kertoo hänen taiteellisesta heräämisestään nuoruusvuosina. Roolihenkilöitä on paljon ja monelle aloittelevalle näyttelijälle on annettu tilaisuus osallistua ammattiteatterin työskentelyyn.

Nuoret näyttelijät ovat eteviä. Etenkin lukioikäisen Elias Salosen hartioille on uskottu paljon, eikä hän petä luottamusta. Hän esittää Hannu ”Antero” Väisästä nuorukaisena ja on työmäärään nähden selvästi näytelmän pääroolissa. Hänen aikuisena varjonaan liikkuu selittäjänä Mikko Leskelä. Anteron lapsuushahmoa esittävät Veeti Reunanen ja Lauri Vasama, jotka ilmeisesti ovat samaa ikäluokkaa kuin Antero näytelmän ensimmäisessä näytöksessä.

Asetelma herättää kysymyksiä. Lapsuus-Antero ilmestyy eteemme mykkänä hahmona ensimmäisen näytöksen alku- ja loppukohtauksissa, mutta puheroolista siinä välillä huolehtii nuoruus-Antero. Miksi eri-ikäisiä näyttelijöitä ei käytetä esittämään oman ikäistään roolihenkilöä, kun heidät kuitenkin on haluttu näytelmään mukaan? Jos opettaja moittii teini-ikäisen näköistä esittäjää liiasta mielikuvituksesta, asetelma vaikuttaa opettajan tahalliselta provosoinnilta ja kavereiden suosion kerjäämiseltä. Sellainen ei herätä katsojassa vastakaikua vaan opettajaa ymmärtävää nyökyttelyä. Jos liiasta innostumisesta ja mielikuvituksen käytöstä haukuttaisiin oikeasti kymmenvuotiasta esittäjää, katharsis kohahtaisi katsomossa katsomossa välittömästi. Asetelmaa ei auta, vaikka ohjaaja pistää teinin elehtimään ja puhumaan lapsellisesti.

Miksei aikuinen näyttelijä voisi yhtä hyvin esittää kaikki Anteron ikävaiheet? Näyttelijä pystyy siihen kyllä, ja esittäväthän Anteron luokkakavereitakin erittäin aikuiset näyttelijät. Yhden näyttelijän ratkaisu voisi tuoda esiin Anteron kehityksen aikuiseksi itsekseen paljon selkeämmin ja syvemmin.

Näytelmän valopilkku ja koskettava roolityö oli Aki Pelkosen esittämä Anteron isä. Pelkosen työssä oli tilanteisiin herkästi ja monipuolisesti reagoivaa aidon tuntuista inhimillisyyttä, joka herätti katsojassa myötätuntoa ja oivallusta yksinhuoltajan suruista, iloista, yrityksestä ja vaivasta. Siitä kaunis kiitos.

Maailmanlopusta emme muistaneet puhua, Vääkky

Maailmanlopusta emme muistaneet puhua
runoilija Kai Niemisen tuotannosta koottu monologi
Esitys: Eero Ojala
Ohjaus: Susanna Airaksinen

Vääkky
Teksti: Jari Tervo
Esitys: Eero Ojala

Esitys Valvenäyttämöllä 18.2.2014

Eero Ojala ottaa tekstin tekstinä. Lyriikka tai proosa, sama se, sillä ne koostuvat kirjaimista, jotka voi lausua. Mikä on kirjoitettu, voidaan myös puhua. Eero Ojala ei ole tässä ajattelussaan Suomen ensimmäinen ja ilmeisesti ei viimeinenkään, onneksi. Enää runonlausuntaa ja näyttelemistä ei tarvitse määritellä askel- ja liikeratojen laajuuden, pukeutumisen tai muun ulkoisen eroilla.

Runot esitystekstinä ovat dramaturgille, näyttelijälle ja ohjaajalle innostava haaste. Lyriikan olemukseen liittyy draamaa ja proosaa selkeämmin moniselitteisyys ja kerroksellisuus. Lyriikassa harvoin on hankalasti joka paikkaan hyppäävää romaanihenkilön nimeä tai verbien riitaisia persoonamuotoja, joiden yhteen nivominen voi vaatia tekstin laajempaakin rukkaamista. Aukkoja on niin paljon, että eri runojen yhdistämisessä vain mielikuvitus on rajana. On tyhjä tontti ja pino tiiltä ja lautaa, joista voi rakentaa mitä mieleen juolahtaa.

Näyttelijä Eero Ojala ja ohjaaja Susanna Airaksinen ovat rakentaneet Kai Niemisen runoista kuohuvan filosofisen vesiputouksen. Kun on lennetty paralleeliaksiooman mukana galakseista maailmanloppuun, herättävät naistenlehtien pikahoitohöpöstelyltä kuulostavat elämänohjeet ansaittua tirskuntaa yleisön joukosta. Runoilijan vuosikausia hauduttelemat viisaudet läjähtävät kuulijan korviin kolmessa vartissa, joten kaiken ymmärtämisestä ei kannata haaveillakaan.

Kai Niemisen ironiselta kuulostavat näkökulmavaihdot voimistuvat moninkertaisiksi, kun draamaan olennaisesti kuuluva kontrastisuus ja Ojalan vikkelä muuntautumiskyky yhdistyvät. Tällainen kokonaisuus puhuu vahvasti uuden draamallisen ”runonlausunnan” puolesta. Suurinta tehoa ei saada poistamalla lausuntaesityksestä muut kuin tekstilliset ja äänenmuodostukselliset elementit, vaan antamalla elementit toisilleen kaikupohjiksi, niin että hento huokaus saa ulos kaikuessaan ukkosenjyrähdyksen voiman. Tämä ei merkitse jatkuvaa vilinää, vilskettä, helinää ja helskettä vaan väkevän ja hennon yhä selkeämpää erottumista toisistaan.

Eero Ojala esitti yllätyslisänumerona varhemman lyhytmonologinsa Vääkky, joka perustuu Jari Tervon proosatekstiin. Isä lähtee viemään vaimoaan synnytyslaitokselle, jossa Vääkky syntyy. Isän hermostunut kompurointi ja siloisten kuvitelmien kohtaaminen sairaalatodellisuuden kanssa saavat aikaan naurattavaa huumoria. Ojalan esitys perustuu tarkkaan mimiikkaan ja onomatopoetiikkaan. Ja vauhtiin.

Eero Ojalan näyttelijyydelle näyttää olevan luonteenomaista vauhti ja vilkkaus. Hän silminnähden nauttii vilistäessään kuin kärppä liikkeiden ja tunteiden meressä. Mikäpä siinä. Taitoa on mukava katsoa, ja etenkin komiikan esittämisessä se on hyvä avu. Onneksi hän malttaa Kai Niemis -monologissa myös hetkittäin rauhoittaa ilmaisua, jotta sekä katsojalla että tekstillä on aikaa ajatella. Jotta muistaisi puhua myös siitä maailmanlopusta.

Tuntematon sotilas -ooppera

Säveltäjä: Tauno Pylkkänen
Libretto: Tauno Pylkkänen ­- Väinö Linna
Kapellimestari: Markus Lehtinen
Ohjaus: Lauri Maijala
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 18.1.2014

Rahikainen, Lehto ja Määttä eivät seiso kovennettua. Petroskoilainen nainen joukkoraiskataan suomalaisten voiton kunniaksi. Nainen osoittautuu Käkisalmeksi, ja Rokka käy hänen kanssaan henkilökohtaisia taisteluja myöhemminkin sodan kuluessa. Kariluodon käsiin kuolee lapsisotilas, joka seuraa häntä sen jälkeen zombina. Valkeaksi kalkittu Koskela ei kuole, tai sitten hän on alusta pitäen kuollut alistuessaan kuolemaan.

Näyttämöllä ei hakata pesukoneita eikä ammuta presidenttiä, mutta sini–likaharmaat Suomen liput Lammio sentään repii alas. ”Suomi on kuollut”, todetaan moneen otteeseen.

Ensimmäisen ohjausversion Pylkkäsen oopperasta teki Edvin Laine 1967. Lauri Maijalan käsiohjelmatekstin mukaan tuo versio oli Laineen elokuvaohjauksen tapaan ”naiivi ja muistuttaa --- mustavalkoista ja oman osapuolen glorifioivaa sotapropagandaa, mille Linna [romaaneissaan] osoittaa suoran halveksuntansa.” Maijala katsoo Linnan tekstiä rauhan aikamme etääntyneistä näkökulmista. Sota on tappamista, järjetöntä ja rumaa sellaista. Piste.

Oopperalajityyppiin sopivasti riennetään kuolemasta kuolemaan. Musiikki sen sijaan on katkelmia. Aariat eivät laajene linjoiksi vaan jäävät vuorosanojen resitoinniksi. Sitten kun kyllästytään resitoimaan, puhutaan vain. Modernein vapauksin ryyditetty romanttinen sävelaalto vyöryy orkesterimontusta aika ajoin ja muistuttaa tyylinäytettä. Orkesteri soittaa osuutensa eläväisesti ja täsmällisesti, laulajat ovat yleensä ottaen oudon hyviä. Etenkin Vanhalan roolin laulava opiskelija Tomi Punkeri ällistyttää äänellään.

Maijala kirjoittaa halunneensa kertoa ”yksittäisen ihmisen selviytymiskamppailusta ja -keinoista epäinhimillisissä olosuhteissa.” Tämä näkökulma toimii. Moni tuntematon sotilas saa lihaa roolinsa päälle. He eivät ole viihdyttäviä tragikoomikkoja kuten Laineen elokuvaversiossa vaan ihmisiä, jotka on lukittu samaan selliin odottamattomien valintatilanteiden kanssa. Näiden velikultien ratkaisumalleja on hyvä miettiä, sillä lopulta kuolee Suomi ja kuolevat kaikki. Hekin, mekin.

Vihan jumala

Yasmina Reza: Vihan jumala
Suomentaja: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Heta Haanperä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 12.12.2013

Vajaa vuosi sitten Yasmina Rezan Taide-näytelmä Tampereen Teatterissa jätti pysyvän muistijäljen. Vihan jumala tuppaa unohtumaan, vaikka sen kuinka yrittäisi muistaa. Niinhän vihan jumalan aikaansaannokset maailmallakin haluaisi peittää kääntämällä lehdestä esiin urheilusivun.

Teini-ikää lähestyvät pojat A ja B tappelevat puistossa niin, että A huitaisee kepillä B:ltä kaksi etuhammasta poikki. A:n äiti yrittää tehdä mitätöidä vahingon suhteellistamalla sen kohteliaisiin pahoittelufraaseihin. A:n isä hallitsee vihan jumalaa selittelemällä ja juonittelemalla sen selän takana. Oikeus on sen, joka sitä parhaiten käskyttää. B:n äiti voittaa vihan tutkimalla sitä tieteellisesti. Hän on nitistänyt jopa Afrikan heimosotakatastrofin väitöskirjan kansien väliin, mutta sama juurtajaksainen analysointi ei tunnu toimivan poikien välisen sodan selvittelyssä. B:n isä vihaa perheen hamsteria ja yrittää siitä eroon salaa. Hän heittää sen oman onnensa nojaan kesyttömään kaupunkiluontoon.

Tilanteessa on hienot ainekset, mutta mihinkään ei päästä. Keskeisimmän roolin ottaa oksentelulla, humaltumisella ja kännykkäriippuvaisuudella sketsailu. Kun viime minuuteilla näyttämölle marssitetaan kaksi nahistelevaa pikkupoikaa, ilmeisesti muistuttamaan näytelmän alkutilanteesta, katsoja lähinnä pitkästyy, kun tuntuu, että jälleen alkaa yksi uusi juoni satojen edellisten lisäksi.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja näytelmä pysyy juuri ja juuri kasassa. Mutta onko vika enemmän tekstissä vai ohjauksessa, kun esityksessä tuntuu etenevän ainoastaan pahoinvointi ja humala. A:n isän kohdalla suurin käänne on, että hänen puhelimensa rikkoutuu, mutta hän ei ole siitä moksiskaan vaan pysyttelee edelleen kaiken yläpuolella. Muiden henkilöiden muutokset liittyvät noloihin sanallisiin lipsahduksiin, kohteliaisuuden pettämiseen ja erilaisiin humaltumisiin.