tiistai 28. helmikuuta 2012

Pimeyden sydämessä

Joseph Conrad - Tiina Puumalainen: Pimeyden sydämessä
Monologi Tampereen Työväen Teatterin Kellaritetterissa (25.2.2012)
Roolissa: Samuli Muje
Ohjaus: Tiina Puumalainen

Mies tulee videovälkkeen keskelle ja on äkäinen, miksi ihmeessä? Kertoo olevansa tutkija ja ärjyy kuin upseeri. Taustalla leijuu ison julkisen laitoksen käytävä, jossa seisoskelee tuumausringissä jakkupukuisia naisia ja miehiä puvuntakeissa ja suorissa housuissa, mutta tämä näyttämöllä seisoskeleva kollega huutaa vihaisena. Kohta selviää, että sillä on stressiä työssä, eivätkä työkaverit ja etenkään pomo ota hänen projektiaan totuuden etsimisen kannalta, vaan saadakseen tärkeän näköisiä otsikkoja raha-avustusanomuksiin.  Mikäs olisi mediaseksikkäämpää kuin löytää joukkomurhaajia hiertävä mikrosiru, kehittää konsti sen poistamiseen ja niin lisätä yhteiskunnan turvallisuutta.

Ennen väliaikaa olen vakuuttunut siitä, että työelämä on todella raadollista niiden kannalta, jotka aidosti haluavat löytää totuuden ja hyödyttää sen avulla yhteistä hyvää. Yleinen välinpitämättömyys estää tuloksiin pääsemisen, hirveä yhteiskuntaa tuhoava välinpitämättömyys, joka tulisi saada nujerrettua keinolla millä hyvänsä. Auttaisiko totuuden paljastaminen? Ei, totuus on vain yhden päivän otsikko Seitsemän päivän lehdessä. Kansaa kiinnostaa syyllisen löytäminen. Syyllisistä valmistetaan kiihkoa, otsikoita, syyllisiä, katarttista surua, hetkittäistä olemassaolon tunnetta. Etsiköön tutkija sopivan syyllisen ja heittäköön sen leijonille kansan hurratessa, jotta kansa pääsee taas salkkariensa ääreen pizzaa syömään!

Tutkija huolestuu kansasta ja päättää uhrata itsensä sen edestä. Yhteiskunnan pahin uhka on välinpitämättömyys ja siihen auttaa vain herätys. Totaalinen, täysi ja peruuttamaton herätys, josta ei pääse pakoon, painajainen josta tihkuu adrenaliinia loppuelämän jokaiseen päivään.

Menin lankaan. Uskoin tyyppiä oikeasti tutkimuslaitoksen tutkijaksi, ja luulin olevani ovela, kun juuri ennen väliaikaa hoksasin, että entä jos tutkija muuttuukin lopulta itse joukkomurhaajaksi. Hykertelin tyytyväisenä omalle viisaudelleni. Hah haa, sehän oli se koko ajan: vaivattu, joka tutki vain omassa päässään vallitsevaa valkoista kartankohtaa, oli sekä pahantorjuntapartion kapteeni että pahan ruumiillistuma Kurtz.

Ällistyttävää kyllä, pommin jälkeen vain muutamat reagoivat, ne jotka ylipäätään kuulevat koko pommista. Elämä jatkuu muissa kaupunginosissa ja kohta kaikkialla kuin ei mitään. Kaaoksen Kurtz-pojalle jää vain syyllisyys, kun toivottua vaikutusta ei tule. Minkä pelastuksen kansa hänessä menettääkään.

Olipa hyvin keksitty juoni! Muje selvisi roolistaan mukavasti, vaikka tutkijamaisempi alku olisi pettänyt ihanammin antamalla kuvan, että tuikitavallisessakin ihmisessä on kykyä pahaan. Isot pahat joukkomurhaajatkin ovat syntyessään ihan tuikitavallisia neliraajaisia ihmisenpoikasia. Missä vaiheessa ne eksyvät päänsä valkoisille alueille, eikä kukaan huuda niitä sieltä kotiin?

25.2. näytöksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, jossa asiantuntijat keskustelivat pahuudesta yleisön kanssa. Mielenkiintoisia tietoja ja näkökulmia tuli esiin, vaikka suurinta mielenkiintoa(sellaista ihanasti pelolla värisyttävää) herättivät ääripsykopaatit ja huonosti käyttäytyvien nuorten kohtalo. Keskustelut ovat aina niin lyhyitä, kun ne on järjestetty hyvin, harmi. Muutaman tunnin päästä olisi vasta päästy keskustelemaan pahuuden filosofiasta, kun jokapäiväisen ahdistuksen aiheet olisi puhallettu ulos. Tässä näytelmässä on mielestäni niin hienosti tuotu esiin hyvän ja pahan määrittelyn vaikeus. Mitä seuraa kun ihminen päästetään yksin arvioimaan hyvää ja pahaa? Mitä seuraa, jos arviointi kielletään ja hakataan laki kivisiin aivoihin ja sydämiin?

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Gabriel tuli takaisin!

Mika Waltarin sydämetön komedia Tampereen Työväen Teatterissa (25.2.2012)
Ohjaus: Tiina Puumalainen

Mitkä seinät! Tukevaa rautaverkkoa, johon on puhkottu tilaa pitsimäisille virkkuutöille. Wannabe-matriarkka Ulriikan (Soili Markkanen) luoma kotivankila valmiina torjumaan sisäänpääsyn kaikelta pahalta. Sanon "wannabe", koska etenkin esityksen alussa Ulriikan kovuus on niin pakotetun rouheaa, että katsoja arvaa sen murentuvan hyvin helposti. Ei tarvita kuin imelä kehu ryhdikkyydestä ja moraalin selkäranka on murrettu ja sävyjä riittää.

Kristiina (Jaana Oravisto) on suloinen hupsu, josta toisissa olosuhteissa olisi tullut maailman ihanin mummu. Elämänasenne säilyy positiivisena, vaikka kuinka elämä ja lähimmäiset riistävät ja raastavat, ja rakkautta ja ymmärrystä kaikkia kohtaan löytyy kun hetken aikaa rypistää.

Raili (Emmi Kaislakari) ilmaisee vähällä vaivalla paljon, vaikkei viivy pitkiä aikoja spottien loisteessa. Näyttelemisessä ei ole mitään näyttelemistä, vaan hän ottaa Gabrielin pihteihinsä ikään kuin ajatuksen voimalla, hänen määrätietoisuudessaan ei ole Ulriikan rouheutta.

Gabriel (Pentti Helin) on kaikkea muuta kuin lipevä limake. Hän on körilään kokoinen, muotoinen ja asuinen. Hän ei vaivaudu vääntämään naamaansa tai ääntään imarteleviin kiemuroihin, vaan halveksii uhrejaan näkemällä vähimmän riittävän vaivan.

Ohjaaja on löytänyt ihmeen tarkasti rajan, joka erottaa todentuntuisen fyysisen näyttelemisen  kohelluksesta ja commedia dell artesta. Henkilöt liikkuvat ja ilmaisevat reippaampaan tahtiin kuin Waltarin-aikalaisten vanhojenneitien ja seurapiirihurmurien voisi kuvitella elehtineen. Mutta niin elämä vain on muuttunut: korkea moraali ei tarkoita jähmettymistä.

Gabriel tuli siis jälleen takaisin 40-luvulta tähän päivään. Vanhanmallista puhenäytelmää on vaihteeksi nii-iin mukava katsoa. Draamaa on riittävästi, komediaa sopivasti, osuvaa dialogia ja mielenkiintoiset hahmot, istuvat nättelijät, ja kuitenkin se jokin on varmaan syvemmällä. Iloisen katselun jälkeen huomaa miettivänsä, mitä on se rakkauden nälänhätä, joka nykyihmisekin saa lankeamaan kohteitaan halveksivan mainonnan, viihteen ja päihteen uhreiksi väkivallan, raiskausten, mielen ja ruumiin sairauksien ja velkaantumisen riskistä huolimatta.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Lausunnasta esitykseen

Vain sirpaleet pääsevät perille
Monologi Eeva-Liisa Mannerin ja Solveig von Schoultzin runoista
Ensi-ilta 19.2.2012 Eräs Teatterissa
Esittäjä: Loviisa Heikinheimo 
Ohjaus: Inkeri Marjatta Ylimäki
Valot: Kari Salmenoja


Hämeenlinna sijaitsee kätevän auto- tai joukkoliikennematkan takana Lahdesta, Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Hämeenlinnassa on lähes 70 000 asukasta, mutta vain yksi ammattiteatteri eli Hämeenlinnan Teatteri. Kesäteatteritiheys on sen sijaan huomattava. Keskustan, entisen Hämeenlinnan kaupungin, alueella toimii lisäksi lasten ja nuorten Miniteatteri (ammattijohtoinen), ja aikuisten harrastajien perustama Eräs Teatteri, jolla on kotoisa teatteritila vanhan tehdasrakennuksen kellarissa. Tässä kaupungissa on jokainen julkinen näyttämöesitys huomion arvoinen.

Ilmassa oli kannustuksen tuntua ja kukkapaketit rapisivat. Katsomon kuutisenkymmentä paikkaa olivat täynnä lähinnä paikkakunnan lausuntaryhmien jäsenistöä ja näiden ystäviä. Esiintyjällä oli syytä jännitykseen, sillä ymmärtääkseni kyseessä oli hänen ensimmäinen sooloesityksensä ja muistakin henkilökohtaisista syistä tapaus oli merkittävä.

Ei syytä huoleen, kaikki meni niin kuin ohjaaja oli opettanut. Ääntö oli huolellista ja ääni miellyttävä: kiireetön, matala, eikä yrittänyt olla erikoisempi kuin oli. Ihminen oli kotona. Eleet, paikat ja katsesuunnat oli mietitty.

Sepä pistikin sitten miettimään runonlausunnan ja teatterin mutkaista matkaa toisiansa kohti. En ole ensimmäinen joka tätä miettii, mutta toivottavasti en viimeinenkään.

Valitut runot olivat dramaturgisesti onnistuneessa järjestyksessä ja ne valaisivat toinen toistaan odottamattomista suunnista. Huomasi, että runot oli valittu sen mukaan, mikä esityksen tekijöitä puhutteli. Mutta draamallisia mahdollisuuksia hukattiin nopeaan tahtiin ylivarovaisuuteen. Mistään ei tehty suurempaa numeroa, edes yksinäisyyden siittämästä kuolemanpelosta.

Vanhassa kunnon teatteritaiteessa esittäjä ei ole itsensä vaan roolihenkilönsä. On. Vanha kunnon runonlausunta sen sijaan yrittää olla vain linkkilista: alleviivaa eleet, ilmeet, liikkeet linkeiksi, joita klikkaamalla katsoja voi halutessaan perehtyä syvällisemmin tarjolla tunnetilaan tai puuhaan, johon linkkiliikkeet viittaavat. Vallitsee vaara, että katsoja unohtaa esityksen ja jää surffailemaan linkkien takaa avautuvaan maailmaan, joka vaikuttaa mielenkiintoisemmalta ja todellisemmalta.

Ensimmäistä sooloesitystä valmistava lausuja on tyylin suhteen ohjaajansa armoilla, joten ehkä kyseinen esitys oli enemmänkin ohjaajan tyylinäkemys kuin esittäjän. Monologin loppupuolella hetkittäin esittäjässä pilkahti kuitenkin oikea eläytyneisyys (vahingossako vai jännityksen lauetessa?), ja ne hetket väänsivät minussa katsojana välittömästi uuden kiinnostuksen päälle. Sanoista tuli merkityksellisiä,juoni oli selkeämpi, tunsin todellista sympatiaa roolihenkilön elämäntilannetta kohtaan.

Toivottavasti monologille löytyy useampia esitysmahdollisuuksia, jotta esittäjä löytäisi heittäytymisen uskalluksen - ja ohjaaja antaisi sen tapahtua. Muu on riittävästi kunnossa.