Monologi Johanneksen evankeliumista perustuen Raamatun teksteihin
Näyttelijä: Mikael Kokko
Ohjaus: Kimmo Lavaste
Esitys Sanan Suvipäivillä Hämeenlinnassa 16.6.2012, Poltinahon seurakuntatalo
Raamattu on täynnä tiiviitä dramaattisia kohtaamisia. Kohtaajien välillä on kireitä jännitteitä, sillä vastakkain asettuvat jumaluus, kataluus, ihmeet, epätoivo, sairaus, valta, vallanhimo, köyhyys, rikkaus, hyvyys, pahuus ja kaikki muutkin elämää suuremmat auringonalaiset ja taivaalliset ääripäät. Houkuttava haaste kelle tahansa esittäjälle. Tekstimassaakin on enemmän valittavaksi kuin Hamletin olla vai eikö -monologissa. Mikael Kokko ja Kimmo Lavaste ovat ottaneet haasteen vastaan ja etsineet ydinjyvää Johanneksen evankeliumista.
Monologin keskushenkilöksi on valittu Jeesus, joka elää niin täyttä elämää, että harva sellaista toivoisi nykyisen elämyskeskeisyydenkään aikoina. Kokon Jeesus on rehellisen oloinen perusjätkä siisteissä farkuissa ja mustassa toppaolkaisessa nahkatakissa. Hänellä on selkeä näkemys totuudesta ja tehtävästä ja mietitty ulosanti, joka ei tee sanojastaan numeroa. Tällaisista miehistä työ-, opetus- ja puolustusministerit varmaan näkevät haaveunia.
Muut ihmiset ovatkin sitten se karu todellisuus. Jeesuksen rinnalle Kokko esittää valloittavan taitavasti koko kirjon surkean tavallisia ihmisiä, vaihtaa roolista rooliin salamannopeasti. Mutta ovatko tosielämän ihmiset noin karikatyyrimäisiä ja outoja niljakkeita Jeesuksen rinnalla? Vähän hei kunnioitusta näiden nilkkien luojalle, joka tämä Jeesus Raamatun mukaan myös on! Tai toisaalta - tällä lailla saadaan Jeesus näyttämään maailman ainoalta todelliselta ihmiseltä muiden räpistellessä synnin runtelemina ihmisen irvikuvina.
Keskittyäkö Raamatun dramatisoinnissa korostamaan Jeesuksen suuruutta tavallisiin taapertajiin verrattuna vai Jeesuksen inhimillisyyttä suuruudestaan huolimatta? Tämä kysymys hiertää (toivottavasti) jokaista kristillisen draaman tekijää. Jeesuksen suuruuden yksioikoinen korostaminen tekee näyttämöjeesuksista koneenlämpöisiä raamatunlauselaitteita, inhimillisyyden korostaminen opettavaisia mattimallikkaita. Kumpikin tuskastuttaa katsojan, joka odottaa draamasta virkistystä hengelliseen elämäänsä.
Kokon ja Lavasteen Jeesus onnistuu olemaan poikkeava yksilö ilman sädekehää. Silti ehkä turhan tunteeton. Jeesuksen viha, rakkaus, ihmeily ja kärsimättömyys on jatkuvasti liepeän lempeää ikään kuin hän vetäytyisi kuoreensa tajutessaan erilaisuutensa. Vai onko tavoiteltu sitä Raamatun antamaa vihjettä, että Jeesus ei uskonut itseään ihmisille, koska tiesi mitä heissä on? Yksinäisen ihmisen asenne, Jeesuksen elämää ajatellen psykologisesti uskottava.
Oli miten oli, Mikael Kokon monologi Johanneksen evankeliumista onnistui antamaan tuon kaivatun virkistyksen. Valtava ajatustyö on tehty, kun Jeesuksen elämä on puristettu yhteen tuntiin ja vielä niin, että saadaan esiin meidän tavallisten tallaajien vaikutus siihen. Kohtaamiset meidän kanssamme vaikuttivat Jeesuksen elämässä käänteen toisensa jälkeen ja lopputulos oli mitä on. Jumala ei ole teatterituottaja, joka järjestelee ihmisten elämään viihdyttäviä käänteitä, vaan draama syntyy kun ihmiset kohtaavat toisensa ja kukaties Jumalankin.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla
J. H. Erkko -lausuntakilpailu Tuusulassa, välierät 9.6.2012
Oman ajan kirjailijoita yritetään puristaa muutaman sanan määritelmiksi parin-kolmen teoksen pohjalta, tai yritetään löytää teosten teemoista ja tyyleistä edes joitakin eroja, joilla todistaa kirjailijan nerokasta laaja-alaisuutta. Sadan vuoden ajallinen etäisyys on niin pitkä, että laajakin tuotanto on kokonaisuus, jonka tavoitteet, tyyli ja ääni ovat helposti määriteltävissä. Vai ovatko? Kaukaiset tähdet näyttävät pieniltä pyöreiltä valoaukoilta taivaankannen pimeydessä, mutta jos emme käy paikan päällä, emme todella tunne niiden salaisuuksia.
1906 kuollut runoilija, näytelmäkirjailija, kansanvalistusmies ym. ym. J. H. Erkko on Suomen historiassa paljon enemmän kuin kullan murunen ja vasken palanen. Kirjailijasta itsestään löytyy tietoa netistä ja lähes koko tuotanto esimerkiksi Gutenberg-projektin sivuilta, joten ei niistä sen tarkemmin tässä yhteydessä. Tänään J. H. Erkko -lausuntakilpailun välierään valitut seitsemän lausujaa polskuttivat hänen suuressa tuotannossaan kuin sukeltajat Itämeren aarrelaivahylkyjen sisuksissa. Pääsin katsomaan viisi vartin esitystä katsomon puolelta ja nautin esitystaiteen ihmeestä.
Nopeasti luettuna Erkon teksteissä on viehättävää menneen ajan nostalgiaa, puhdasotsainen innokas vire, hiukan hupaisa nykysanastoisen lukijan silmin. Samoja runoherkkupaloja vilahti eri esittäjillä, mutta kuitenkin aivan erilaisten maailmojen rakennuskivinä. Yksi esittäjä löysi Erkon tuotannosta aikuistumiskriisissä kärvistelevän nuoren naisen, toinen elämästä kyllänsä saaneen koiran yksinhuoltajan, seuraava väkivaltaan ja alkoholismiin ajautuvan nuoren idealistin, sitten näimme modernisaation yllättämät hengelliset johtajat, tasa-arvoista rakkautta etsivän määrätietoisen naisen ja sarjaihastujapojan. Jokainen teksti oli esitettynä kuin eilen kirjoitettu, enemmän totta kuin nykyhetki.
Kun maailman näkee peräkkäin viidestä näkökulmasta, tajuaa monimuotoisuuden arvon. Jokainen esittäjä on aistinalusta, joka kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin ja ilmaisee sen toisille aistinalustoille sillä kokemuksella ja taidolla, jonka on saanut elämässä saaliikseen. Tähän aistinnan ja ilmaisun tiheään vuorovaikutukseen on jotensakin omituista liittää ajatus kilpailusta. Ehkä tällaista moneuden ihmettä ei saada esiin kuin kilpailuun houkuttelemalla - kilpailuunhan perustuu niin moni asia nyky-yhteiskunnassa sairaiden hoitamista myöten.
Joitain mitattavia asioita täytyy keksiä, jotta kilpailu olisi kilpailu. Voidaan arvioida esimerkiksi teknisiä esitystaitoja, tekstivalintojen draamallista jäsennystä tai esiintyjän nöyryyttä noudattaa kilpailusäännöissä asetettuja rajoja. Mutta silti kilpailun suurin merkitys niin katsojille kuin kirjailijan arvon ymmärtämiselle on rikkaudessa, jonka avaavat erilaisten esittäjien erilaiset tulkinnat.
Oman ajan kirjailijoita yritetään puristaa muutaman sanan määritelmiksi parin-kolmen teoksen pohjalta, tai yritetään löytää teosten teemoista ja tyyleistä edes joitakin eroja, joilla todistaa kirjailijan nerokasta laaja-alaisuutta. Sadan vuoden ajallinen etäisyys on niin pitkä, että laajakin tuotanto on kokonaisuus, jonka tavoitteet, tyyli ja ääni ovat helposti määriteltävissä. Vai ovatko? Kaukaiset tähdet näyttävät pieniltä pyöreiltä valoaukoilta taivaankannen pimeydessä, mutta jos emme käy paikan päällä, emme todella tunne niiden salaisuuksia.
1906 kuollut runoilija, näytelmäkirjailija, kansanvalistusmies ym. ym. J. H. Erkko on Suomen historiassa paljon enemmän kuin kullan murunen ja vasken palanen. Kirjailijasta itsestään löytyy tietoa netistä ja lähes koko tuotanto esimerkiksi Gutenberg-projektin sivuilta, joten ei niistä sen tarkemmin tässä yhteydessä. Tänään J. H. Erkko -lausuntakilpailun välierään valitut seitsemän lausujaa polskuttivat hänen suuressa tuotannossaan kuin sukeltajat Itämeren aarrelaivahylkyjen sisuksissa. Pääsin katsomaan viisi vartin esitystä katsomon puolelta ja nautin esitystaiteen ihmeestä.
Nopeasti luettuna Erkon teksteissä on viehättävää menneen ajan nostalgiaa, puhdasotsainen innokas vire, hiukan hupaisa nykysanastoisen lukijan silmin. Samoja runoherkkupaloja vilahti eri esittäjillä, mutta kuitenkin aivan erilaisten maailmojen rakennuskivinä. Yksi esittäjä löysi Erkon tuotannosta aikuistumiskriisissä kärvistelevän nuoren naisen, toinen elämästä kyllänsä saaneen koiran yksinhuoltajan, seuraava väkivaltaan ja alkoholismiin ajautuvan nuoren idealistin, sitten näimme modernisaation yllättämät hengelliset johtajat, tasa-arvoista rakkautta etsivän määrätietoisen naisen ja sarjaihastujapojan. Jokainen teksti oli esitettynä kuin eilen kirjoitettu, enemmän totta kuin nykyhetki.
Kun maailman näkee peräkkäin viidestä näkökulmasta, tajuaa monimuotoisuuden arvon. Jokainen esittäjä on aistinalusta, joka kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin ja ilmaisee sen toisille aistinalustoille sillä kokemuksella ja taidolla, jonka on saanut elämässä saaliikseen. Tähän aistinnan ja ilmaisun tiheään vuorovaikutukseen on jotensakin omituista liittää ajatus kilpailusta. Ehkä tällaista moneuden ihmettä ei saada esiin kuin kilpailuun houkuttelemalla - kilpailuunhan perustuu niin moni asia nyky-yhteiskunnassa sairaiden hoitamista myöten.
Joitain mitattavia asioita täytyy keksiä, jotta kilpailu olisi kilpailu. Voidaan arvioida esimerkiksi teknisiä esitystaitoja, tekstivalintojen draamallista jäsennystä tai esiintyjän nöyryyttä noudattaa kilpailusäännöissä asetettuja rajoja. Mutta silti kilpailun suurin merkitys niin katsojille kuin kirjailijan arvon ymmärtämiselle on rikkaudessa, jonka avaavat erilaisten esittäjien erilaiset tulkinnat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)