Dario Fo Eräs Teatterissa

Dario Fo: Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja

Ohjaus: Marja Räikkönen, Pirjo Valokorpi

Esitys Eräs Teatterissa 21.11.2012

Hetki pimeydessä ennen kuin esitys alkaa

Miksi Dario Fon suomennettuja näytelmiä ei ole kustannettu kokoelmiksi? Englanninkielisiä käännöksiä kyllä löytyy niin kirjastoista kuin nettikaupoistakin. Suomennetut näytelmät saa luettavaksi tilaamalla ne Näytelmäkulmasta (Nordic Drama Corner Oy) tai käymällä heidän kirjastossaan (avoinna kerran viikossa neljä tuntia).  

Suomessa ei lueta näytelmiä, sanoisi kai kustantaja. Tai siis osteta. Pieni Kirja kerrallaan -kustantamo oli monta vuotta ainoa suomalainen kustantamo, joka julkaisi (myös) oman aikamme näytelmätekstejä ja myi niitä Lasipalatsin kirjakaupassa ja netissä. Nyt on sekin mahdollisuus mennyt, kun kustantamo vaihtoi omistajaa, joka otti hoivaansa kaiken muun muttei näytelmiä. Kansallisteatteri julkaisee heillä esitettyjä näytelmiä, mutta vaikka Kansallisteatteri on uuden kotimaisen näytelmän edelläkävijä, ei sekään kaikkea pysty esittämään saati julkaisemaan.

Mutta että Dario Fo, omintakeinen kaikkia naurattava Nobel-kirjailija! Suomessa voivotellaan valtioita, jotka eivät perusta kansalaisten äidinkielistä vaan antavat julkaista kirjallisuutta vain kaikkien yhtä huonosti osaamalla hallintokielellä. Tai kerätään rahaa, jotta maan pienimmät kaukana täältä oppisivat lukemaan omaa äidinkieltään, mutta itse hivutetaan omaa äidinkieltä niin englanniksi kuin mahdollista. Tai sydämistytään tökeröistä TV:n saippuasarjan suomennoksista, mutta viis veisataan siitä, että maailmanluokan klassikkoteoksia ei ole nautittavissa suomeksi.

Eräs Teatterissa

Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja ovat tekstivyöry, joka flirttaa katsojan kanssa armotta kymmenin silmäripsin ja huulin. Yhteiskuntakritiikin poikineen nielee purematta, kun suu ammottaa loksallaan. Dario Folla ei mielikuvitus lopu, ja ihan kaikki on mahdollista. Teksti pitäisi saada vielä itsekseen lukea monta, monta kertaa.

Eräs Teatteri ei ole päästänyt itseään helpolla. Lavastus ja puvustus on ajateltu loppuun asti ja pienelle näyttämölle on saatu sopimaan luontevasti kaikki tarpeellinen kahdeksaa näyttelijää myöten. Puheen selkeys ja kuuluvuus on esimerkillistä kautta joukon, aito tekemisen innostus näkyy ja koreografia on näppärästi ja luontevasti ohjattu.

Fon teksti on näennäisessä keveydessään kova pala. Tuli tunne, että tekstin eloisuus ja oveluus ei vielä ollut täysin imeytynyt näyttelijöiden olemuksiin. Puheen selkeyteen pyrkiminen kostautui rytmin ja elekielen jähmettymisenä. Tanssittiin jenkkaa sen sijaan olisi ryhdytty notkeaan sävytanssiin nopea, hidas, nopeanopea, tauko, hidas, sivulle, nopea, tukka hyvin, nopea jne. Mitä enemmän porukkaa oli näyttämöllä, sitä vähemmän roolihenkilöt erottuivat toisistaan. Aavistus roolipersoonista oli kyllä aistittavissa, ja ne pääsevät esiin, kun näyttelemisestä rohkaistutaan esityskertojen myötä olemiseen, niin paljon intoa ja omistautumista oli nähtävissä. Mielenkiintoisimpina roolitöinä jäivät mieleen Varas (Harri Laine), Leski (Pirjo Valokorpi) ja Anna (Hannele Myllyntausta).

Eräs Teatteri on Hämeenlinnalle korvaamaton lahja. Peräänantamaton työskentely oman näyn toteuttamisen hyväksi ja vielä näin isolla joukolla vapaaehtoisesti sitoutuen tuottaa iloa paitsi täydelle katsomolle myös koko kaupungille. Menkää katsomaan ja nauttikaa esityksestä!

Kotimaisen näytelmän festivaali

Kotimaisen näytelmän festivaali Kansallisteatterin Lavaklubilla 8.-10.11.2012

Järjestäjät: näytelmäkirjailijayhteisö Teksti ja Kansallisteatteri

Aitiopaikka uuteen kotimaiseen näytelmään

Tänä vuonna Suomen teatterien ohjelmistossa on edellisvuosiin verraten  kolminkertainen määrä uusien kotimaisten menestysromaanien dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien (eli alunperin näytelmäksi kirjoitettujen tekstien) kustannuksella. Miksi?

Näytelmäkirjailijayhteisö Teksti on hereillä. Toista kertaa se järjesti Kotimaisen näytelmän festivaalin, jossa tutustuttiin uusiin, valmistumassa oleviin näytelmiin monessa muodossa. Olisi luullut tilaisuuteen änkeävän pimeänään teattereiden johtajia ja muuta päätösvaltaista väkeä, jottei tarvitse tulevaisuudessa ostaa teatteriin sikaa säkissä. Ehkä heitä väkijoukossa olikin, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin näytelmäkirjailijoita, näyttelijöitä, ohjaajia ja muuta yleisöä. No, onneksi ainakin heitä kotimainen alkuperäisnäytelmä kiinnostaa.

Kokonaisia näytelmiä esitettiin lukudraamoina neljä, joista kolme pääsin kokemaan. Lukudraamassa näytelmä esitetään paperit käsissä ilman lavasteita tai sen kummempaa, istualtaan tai liikuskellen, mutta niin vain esitykset elävät ja kuulijan mieli sähköistyy täydentämään puuttuvat elementit itse. Ammattinäyttelijät ja -ohjaajat olivat tehneet hyvää työtä muutamassa harjoituspäivässä.

Miko Kivisen Kali Yuga - pimeyden aika oli aikuisten julma satu, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, mutta auta armias sitä, joka erehtyy kurkottamaan luokkarajojen yli. Rakastaako kukaan enää sitä joka saa opetuksen? Kuinka paljon paha saa palkkaa?

Paula Salmisen näytelmä Erkat ja tavikset on suunnattu alakoululaisille, mutta näytti tuo puhuttelevan myös aikuiskatsojia. Mitä erkat ja tavikset ajattelevat toisistaan ja kuka haluaisi olla tavis, kun voisi olla jotain erityistä? Integroituisivatko oppilaat paremmin keskenään, jos aikuiset eivät luokittelisi heitä keskenään erilaisiksi? Luokan työrauha ja ystävyys on tärkeä asia, eikä vain tavisten mielestä.

Okko Leon näytelmässä The Everlast kuuseen kurkottava bändi kapsahtaa katajaan, mutta ulkoista tappiota tärkeämpi juoni on bändin jäsenten vahvistuva solidaarisuus ja kasvu yhteiseen vastuuseen. Hääbändi tekee työväentalon takahuoneessa hurjia henkisiä käännöksiä ja yleisö nauraa minkä ehtii.

Festivaalilla kuultiin myös useita dramaslam-sessioita. Runouden parista napattu idea on, että näytelmien kirjoittajat lukevat yleisölle kehitteillä olevaa tai valmista näytelmäänsä täsmälleen viiden minuutin ajan, toinen toisensa jälkeen. Ehdin seurata vain lauantain lastennäytelmä-dramaslamin, mutta siinäkin näki, kuinka huikea tyylien ja ajatusten kirjo olisi lapsille (ja aikuisille) tarjolla, jos teatterit tuottaisivat esityksiksi Suomen kulttuurista ja taiteellista pääomaa. Suomen näytelmäkirjailijat eivät todellakaan kirjoita ”aina vain sitä yhtä ja samaa”. Sitä on pikemminkin tarjolla kauppakeskuksissa shoppailun lomaan järjestetyissä lastenviihdyketuokioissa, joita esimerkiksi festivaaliviikonlopun aikana joutui kuulemaan Kampin kautta kulkiessa.

Festivaaliin kuului myös yleisöltä suljettuja ammattilaisten työpajoja, joiden tuloksista yleisö pääsi nauttimaan perjantaina, kun esitettiin demokohtauksia ns. esitettäväksi mahdottomista teksteistä. Demoissa oli mukana ylilentoisen taiteellisia tekstejä, mutta myös hienosti avautuvia helmisimpukoita kuten kohtaus Laura Collianderin näytelmästä, jossa nykyaikaa tulkitaan maailmansyntymyyttien kautta.

Festivaalin suuren paneelikeskustelun aiheeksi oli valikoitunut dramatisointien ja alkuperäisnäytelmien erot näytelmäkirjailijan työn kannalta. Mutta se on pitkä juttu ja siitä toiste enemmän, toivottavasti.

Perheistä parhain

Perheistä parhain

Käsikirjoitus ja ohjaus: Pentti Järvinen

Esitys Hämeenlinnan teatterissa 7.11.2012

Esitys alkaa hykerryttävällä TV-ohjelmamuistumalla. Esirippuun heijastetaan alkutekstijakso, jonka värimaailma ja grafiikka tuo mieleen perhe- tai lastensarjat. Videon taustakuvana värjyy ryijy, jonka ympärille näytelmän tapahtumat kiertyvät.

Positiivinen yllätys oli, että pikkujouluaikaan kantaesitetty näytelmä ei elänyt viinasta ja seksistä vaan löysi ylenpalttisesti huumoria jokapäiväisemmästä elämästä. Teksti oli tasaisen varmaa sanaleikkiä, joka ilahdutti mieltä ja sydäntä. Käänteitä riitti, suurempia ja pienempiä niin ettei ääneen ehtinyt nauraa. Kaikki tämä asiallisen pätevällä näyttelijäntyöllä, eikä ohjauskaan sortunut tekotaiteellisin ylilyönteihin tai suosion ostamiseen, vaan keskittyi palvelemaan huumorin kukan arkaa hipiää. Teatteri-ilta oli viihdyttävä ja rentouttava, muttei seurannut teatterin ulko-ovea pidemmälle. Liekö se aina tarpeenkaan.

Käsikirjoittaja–ohjaaja Pentti Järvinen nimittää teostaan käsiohjelmassa asennekomediaksi. Vanhojen TV-perhekomedioiden nykynolo asenteellisuus päivitetään nykyaikaan niin, että katsoja humpsahtaa nauraessaan samaan asenteellisuuden kuoppaan, jota vanhempiensa elämässä kauhistelee.

Mille asenteille Järvinen pistää katsojan nauramaan? Mikä tässä päivässä on ylivanhaa tai uutta, tuulipuvuksi kelvotonta hörselöhuttua? Erotin ainakin seuraavia asenteita: juristi- ja lääkäriammattien ihailu, ei-esittävä taide, tee-se-itse-taiteilijat, ylenpalttinen luonnonsuojelu, rakennusbisneksen poliittinen ja taloudellinen suhmurointi, psykoterapiailu, new age -tyyppinen tee-se-itse-terapia ja ylipäätään henkinen hörhöily.   Positiivisina asenteina esitettiin muun muassa taiteilijuus, johon tullaan koulutuksen kautta, kiihtymätön keskustelutaito ja avoimuus ydinperhepoikkeamille.

Vanhoissa perhesarjoissa onnellinen loppu merkitsi isän ja äidin rauhallista kahvinhörppyytä kyynärpäät keittiönpöydän vahakankaaseen nojaten. Tarjolla oli kotona leivottu pullapitko. Perheen nuoret hakkasivat päivän viimeistä mottia saunan lämmikkeeksi. Ulkona leijaili lunta rauhalliselle kylätielle tai linnut lauloivat viinimarjoja pullistelevissa puskissa.

Perheistä parhain -näytelmän onnellinen loppu koitti yöllä. Miehet joivat toveruuden merkiksi lasillisen viskiä ja lähtivät grillin kautta kotiin, naiset lähtivät keskenään ihailemaan yhden kotia ja tekstiilejä ja nuoriso hengaili ja pussaili leikkikentän kiipeilypuissa ja puhui suuria. Isovanhemmista yksi oli kuollut, muita ei mainittukaan. Ehkä hekin elivät onnellisina eristettyinä vertaistensa joukkoon palvelukotien holveihin.