Oulun Ylioppilasteatteri: Pillipiipari
Sovitus kansansadun pohjalta: Mirka Seppänen
Ohjaus: Mirka Seppänen
Esitys 15.7.2014 Byströmin pihalla
Oulun Työväen näyttämö: Professori ja revyytähti
Käsikirjoitus: Fraz von Schönthan
Suomennos ja sovitus: Pekka Kesälahti
Ohjaus ja koreografia: Antti Kairakari
Esitys 16.7.2014 Hupisaaren kesäteatterissa
Jos autiolle saarelle saisi valita seurakseen yhden kesäteatterin ja vaihtoehtoja olisi vain kaksi, kumman ottaisi vai lähtisikö saarellekaan?
Ensimmäinen vaihtoehto, Oulun Ylioppilasteatterin Pillipiipari, on sähköistävän terävää yhteiskuntakritiikkiä. Mirka Seppänen on ottanut todesta, kun viisaat ovat puolustaneet satujen salaviisautta. Hamelnin pillipiipari on mielipidevanki, rotat maahanmuuttajia ja muuta roskaväkeä. Valta on sovinistisella kapitalistilla, jolle kulttuurin ja taiteen huippuelämys on hemaiseva hame ihailevan naisen päällä.
Byströmin pihan kiinteitä rakennelmia käytetään luovasti hyödyksi, musiikki tehdään itse, äänet kantavat riittävästi olosuhteisiin nähden ja intoa riittää.
Sanoman paloa on kuitenkin enemmän kuin esitystaitoa. Ehkä ryhmä epäilee lapsikatsojien viihtyvyyttä ja siksi möyhentää ja madaltaa teräviä piikkejä selittelemällä ja eleitä liioittelemalla. Nukkenäyttelemistä ei ole ilmeisesti ohjattu parhaaseen loppuun asti, koska näyttelijän juttelu olkapäillä istuvien nukkien kanssa ei näytä keskustelulta vaan nykivältä ryhtivirheeltä.
Hauskimpana roolisuorituksena jäi mieleen Kasim Cevirelin rotanpoikanen: työssä oli perusteltua energiaa, luonteva kontakti yleisöön ja olemista enemmän kuin näyttelemistä. Samaa aitoutta oli myös pillipiipari Juho Tuovisen roolityössä.
Aivan toisinpäin mentiin seuraavana iltana Hupisaaren kesäteatterissa. Tavallisesta ammattiteatterista nämä harrastajanäyttelijät erottaa vain palkan puute. Revyyksi repeilevässä komediassa oli eläytyvät, taidolla esitetyt laulu- ja tanssinumerot. Luontaisen koomikon taitoa oli paljon tai vieläkin enemmän jokaisella näyttelijällä. Yleisö nauraa purskahteli monissa mutkikkaissa käänteissä. Edes muutama turhaan pitkitetty revyynumero ei ehtinyt viedä ajatuksia kokonaan pois esityksen maailmasta.
Syvällisemmästä sanomasta ei näytelmässä sen sijaan ollut jälkeäkään. Käsiohjelmateksteissä yritettiin nostaa 1800-lukulainen kirjailija poliittisesti kiinnostavaksi osoittamalla tämän ironinen suhtautuminen yhteiskunnallisiin luokkaeroihin. Sketsimäisiä hahmoja näyttämölle oli kirjoitettukin, mutta tavoitteena oli oivallusten ja omantunnonpistosten sijaan vain naurun herättäminen.
Autiolle saarelle taidan pakata Pillipiiparin. Kun näytelmää esitetään siellä uudelleen ja uudelleen yksilukuisen aikuisyleisön edessä, maneerit ja esittämyksellisyys karsiutuvat. Luovat mielet kehittävät ideoitaan yhä uusiin ulottuvuuksiin, jotta itsekin viihtyisivät autiuden rauhassa.
