sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Pieleen meni

Henry Lewis, Jonathan Sayer & Henry Shields: The Play That Goes Wrong – Pieleen meni
Suomentaja: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Pertti Sveholm
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 11.3.2017


Kun kriittinen kyynikko kirkuu kauhusta katsoessaan valtionosuusteatterin farssia, on paljon saavutettu. Näyttämöllä juoksevat laaksosta eksyneet muumit ja kanooteista karanneet inkkarit kilpalaukkaa, eivätkä roolihenkilöiden hissit hinaa ihan ylös asti. Kaikki sortuu. Vau!

Tätä kaikkea ensi-illassa katsoo hillitysti pukeutuva ja elehtivä katsojakunta, joka osaa olla näytännön aikana hiljaa ja keskustella lämpiössä valikoiduin sävyin niitä näitä.

Katsomme näyttämön hillitöntä elämää, joka on vailla syvällisempiä merkityksiä ja tuottaa silti enemmän tyydytystä kuin 72-osaisen huonekalun onnistunut kokoaminen. Yksikään näyttämölle kuskattu esine ei ole siellä vain näön vuoksi. Kaikella toiminnalla on tarkoitus, myös selittävällä jaarittelulla, joka yllättää vasta vihoviimeisillä minuuteilla. Sekin tarkoituksella, sillä niinhän harrastajateatterienkin näytelmissä helposti käy.

Juonesta ei tämän enempää, mistään niistä. Sen sijaan joitain huomioita harrastajateatterista, koska näytelmän kirjoittajat ovat mitä ilmeisimmin halunneet sanoa jotain niihin liittyvää.

Harrastajanäyttelijä A opettelee roolinsa ulkoa eikä sisältä. Lunttilapusta ei ole apua, jos sekä repliikin että lunttisanan merkitys on jäänyt käsittämättä. Selkotekstin sijaan hän tuottaa selkoilmeitä.

Harrastajanäyttelijä B hakee näyttämöltä lääkettä huomion puutteeseen. Jokainen näyttämölle saapuminen on hoitava hetki rakastavan yleisön huomassa, minkä jälkeen jaksaa näytellä seuraavaan poistumiseen saakka. Tai ehkä B on liittynyt teatteriin laulusolistin uralta: aina ensin aplodit, sitten laulu.

C:n sielussa värjyää ikimuistoinen elokuvakohtaus, joka on ohjannut C:tä kohtalon tavoin kohti näyttämöä. Yhä uudelleen hän kääntää päänsä, venyttää vartalonsa ja räpsyttää silmiään kuin Elizabeth Taylor, oli vastanäyttelijä sitten ukki, koira tai konsulentti.

D yrittää parhaansa, mutta näyttämöllä kaikki ei ole omassa vallassa. Kun tilanteet menevät yli omankin hilseen, kekseliäisyys uuvahtaa, ja loput vedetään paperista.

E on hätävara, jota ei kiinnosta näytteleminen vaan sen suomat mahdollisuudet. Hän ei viettele D:tä siksi, että hänen ujo roolihenkilönsä tuntee vetoa D:n setämäiseen roolihenkilöön, vaan koska iski silmänsä D:hen jo ensimmäisissä treeneissä, ja viettelee tavalla, joka näytti kivalta yhdessä eroottisen tanssijan videossa.

Oulun kaupunginteatterissa menee tänä keväänä siis tiukka farssi, jossa ammattilaiset näyttelevät harrastajanäyttelijöitä, jossa murhataan ja petetään ja jossa nauru tulee syvältä – sieltä missä elämä on.