Kaikkihan me onnumme
Käsikirjoitus: Sirkku Peltola
Ohjaus: Harri Laine
Eräs Teatteri, Hämeenlinna 28.3.2012
Eräs Teatterin perustivat vuosituhannen alussa teatteriin hurahtaneet vanhemmat, jotka kuljettivat lapsiaan Miniteatterin harjoituksiin. Teatteri on talkoillut käyttöönsä "ihan oikean" teatteritilan näyttämöineen, takatiloineen, lämpiöineen, valoineen ja äänineen ja nousevan katsomon yli 50 katsojalle. Kerrassaan inspiroiva tila, joka saa kynnet syyhymään muillakin harrastajilla, miksei ammattilaisillakin: tänne olisi hyvä tulla tekemään ja esittämään.
Sirkku Peltolan Kaikkihan me onnumme on kirjoitettu muutama vuosi ennen Eräs Teatterin perustamista. Tekstissä näkyy se Peltola, joka myöhemmin kirjoitti menestyneen Suomen hevonen -trilogian. Tai oikeastaan tekstissä näkyvät Peltolan luomat ihmistyypit, ne aivan tavalliset ihmiset, jotka nauttivat pyttipannua ja pari olutta baarissa, mutta siivoavat kotinsa. Heillä on paljon sanomista ja huomaamattaan he runoilevat kuin ruuneperit.
Aiemmin näkemäni Eräs Teatterin tuotannot ovat tyyliltään olleet farssimaisempia kuin tämä Peltolan komedia. Niissä on ollut nasevaa iskevää vuoropuhelua, vitsejä, menoa ja meininkiä. Minimaalinen liikkuminen ja Peltolan kirjoittamat pitkät monologit ovat terveellinen uusi haaste esittäjille. Ihmeen hyvin näyttelijät hallitsivat tekstit, tyypit ja tilanteet, mutta Peltolan "arkkityyppien" esittäjät tekivät kuitenkin kaikkein aidoimman tuntuiset roolityöt. Aimo ja Aimon äiti olivat kuin Aimo ja Aimon äiti, heille kirjoitettu kieli oli tunnistettavaa ja rehevää, ja siten ehkä vaivattominta omaksua. Erityisesti ihmetytti Aimoa esittävän Kari Salmenojan kyky eläytyä fyysisesti ontujan rooliin. Erikin rooli poikkesi muista, niinpä intoileva ja tunteileva juppi oli tyyliteltykin selkeästi muista poikkeavaksi, mutta jäi jollakin tapaa kirjalliseksi muiden rehevyyteen verrattuna. Jäykkiskin kokee suuria tunteita, jotka pursuvat esiin, vaikka hän pyrkisi sivistyneellä käytöksellä niitä peittämään. Ja Erikin tunteepurkauksethan ovat draaman liikkeellepaneva voima.
Tekstin moniulotteisuus ja taitavuus pelasti vaikeimmat monologit silloin kun näyttelijät ja ohjaaja eivät olleet löytäneet joka lauseelle merkitystä. Ihailin nöyrää tapaa, jolla näille vaikeille kohdille "nostettiin hattua ja mentiin ohitse" eli lausuttiin ne tekstimassan sekaan neutraalisti ja jätettiin merkitys kuulijan keksittäväksi. Sinikan, Leilan ja Leenan monologeissa ohjaaja oli valinnut postdramaattisen (vai brechtiläinenkö lienee) ratkaisun, jossa monologit esitettiin suoraan yleisölle. Periaatteessa idea toimi ja pelasti paljolta keksimisen vaivalta, mutta mielestäni tyylilajia olisi voinut enemmän korostaa nostamalla kohtaukset esim. valoilla irti muusta näyttämötapahtumasta. Muutenkin, vaikka teksti itsellään oli antoisa ja hiveli korvia, olisi liikettä, tilan ja esineiden käyttöä voinut käyttää enemmän hyväksi, jotta ihmissuhteet ja huumori olisivat kukkineet vielä monikerroksisemmin.
Kiitos esityksestä! Teatteri ei synny mihinkään itsekseen vaan vaatii aikaa, sitoutumista ja intoa. Hämeenlinna tarvitsee teatterin saralla näitä sitkeitä sissejä, jotka jaksavat nähdä vaivaa näkynsä toteuttamiseksi. Toivottavasti innokas talkoo- ynnä muu työ palkitaan ja työlle löytyy jatkossakin taloudelliset ja intoresurssit. Porukan hyvä henki ja innovatiivisuus näkyi myös kahvion puolella: kiitos arki-iltayleisön yllättämisestä!
torstai 29. maaliskuuta 2012
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Hannah ja rakkaus
Savyon Liebrecht - Taru Mäkelä: Hannah ja rakkaus
Ohjaaja: Taru Mäkelä
Rooleissa: Seela Sella, Elena Leeve, Matti Onnismaa, Kasimir Baltzar
Tampereen Työväen Teatteri, 24.3.2012
Nyt osui tielle vanha kunnon puhenäytelmä, jota on tullut kaivattua pitkään. Puhetta oli, ei paljonkaan liikettä paitsi vispaavia käsiä. Ensimmäisissä kohtauksissa käsivispiä riitti kiusaksi asti, tuli ihmeteltyä että miten tällä tasolla, kun tästä jo kesäteatteriharrastajiakin kovistellaan. Sitten draamalliset panokset kovenivat niin että kädet unohtuivat niin katsojalta kuin näyttelijöiltäkin.
Päähenkilöinä olivat saksalaiset filosofit Hannah Arendt ja Martin Heidegger, jotka elivät kahden sodan yli. Filosofiasta draamaa? Filosofiaa, totisesti! Draamaa, totisesti! Tai no, olihan siinä viehäkkeenä, alkuna ja loppuna rakkaustarina, mutta rakkaustarina (vaikkakin perustuu historiallisiin tosiasioihin) oli samalla tarina erilaisten filosofioiden suhteesta toisiinsa ja elämänvalintoihin. Filosofian ja rakkauden lisäksi tarinaan vispattiin myös syyllisyyttä ja syyllisten nimeämisen tarve. Peittääkö rakkaus kaiken, uskooko ja kärsiikö se kaiken? Onko tietämisemme vajavaista ja rakkaus suurin?
Hannah Arendtin, filosofian opiskelijan pyrkimyksensä on tulla todeksi itsekseen, ajatella ja ymmärtää, toteuttaa kutsumustaan. Lopputulos tästä on tunnustetun filosofiaseman lisäksi viha ja syytökset: Hannahia boikotoidaan niin Euroopassa, Israelissa ja Amerikassa kuin opiskeluaikaisen hylätyn kosijan ja hänen perikuntansa taholta. Kova hinta yrityksestä ajatella ja rakastaa.
Ensin oli tavallinen tarina: nuori lahjakas opiskelijaneito plus vanhempi karismaattinen perheellinen yliopiston filosofian opettaja. Kumpikin jää omalla tavallaan riippumaan suhteeseen, vaikka se välillä katkeaa ja parikymmentä vuotta myöhemmin herää ystävyytenä. Tätä on. Mutta Saksan kansallissosialismin nousu juutalaisvainoineen on (toivottavasti) ainutkertainen ilmiö.
Koska Hannah on juutalainen ja Martin innokas kansallissosialisti, ulkopuolisten on helppo tuomita suhde mahdottomaksi ja mädäksi. Kahden eri lailla ajattelevan ihmisen välillä ei voi olla rakkautta, he väittävät. Mutta entä jos on? Hannahin ja Martinin rakkaus ei ole vaaleanpunaista tai aistillisen purppuraista, mutta jokin heitä yhdistää sodan jälkeenkin, vaikka Martin ei Saksan suuruuden hetkinä säästä "pikkujuutalaistaankaan" juutalaisuuden seurauksilta.
Tällaista suhdetta ulkopuolisten on mahdoton käsittää. Koska Hannahin ja Martinin suhde jatkuu sodan jälkeenkin, ei ole muuta selitystä kuin että Hannah on natsien kätyri ja hänen tieteellinen työnsä piilopropagandaa. Koska Hanna filosofina pyrkii näkemään A. Eichmannin oikeudenkäynnin väreissä eikä musta-valkokanavalta, hän on natsi. Koska hylätty kosija on jäänyt luuloon, että Saksan hulluina vuosina Hannah oman pidätyksensä yhteydessä olisi ilmiantanut hänet (vaikkei luulolle ole perusteita), kosijan poika haluaa kostaa Hannalle sekä isänsä että Israelin kansan kärsimykset. Muuta selitystä ei ole, koska Hannah veljeilee natsin kanssa ja kieltäytyy toistamasta kirjoissaan samoja fraaseja, joita "Israelia rakastavat" käyttävät.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei halua ymmärtää. Vain Martinin kanssa Hannahilla on "symmetrinen" suhde, jossa voi olla oma itsensä, vaikka filosofiset maailmat ja elämänvalinnat ovat erilaiset. Pitääkö ihmisen luopua ymmärretyksi tulemisesta ja ystävyydestä vain siksi, että saisi ulkopuolisten hyväksynnän?
Näkemisen ja ajattelemisen arvoinen näytelmä nykypäivänä, kun on-off-maailma karsii värejä yltään.
Ohjaaja: Taru Mäkelä
Rooleissa: Seela Sella, Elena Leeve, Matti Onnismaa, Kasimir Baltzar
Tampereen Työväen Teatteri, 24.3.2012
Nyt osui tielle vanha kunnon puhenäytelmä, jota on tullut kaivattua pitkään. Puhetta oli, ei paljonkaan liikettä paitsi vispaavia käsiä. Ensimmäisissä kohtauksissa käsivispiä riitti kiusaksi asti, tuli ihmeteltyä että miten tällä tasolla, kun tästä jo kesäteatteriharrastajiakin kovistellaan. Sitten draamalliset panokset kovenivat niin että kädet unohtuivat niin katsojalta kuin näyttelijöiltäkin.
Päähenkilöinä olivat saksalaiset filosofit Hannah Arendt ja Martin Heidegger, jotka elivät kahden sodan yli. Filosofiasta draamaa? Filosofiaa, totisesti! Draamaa, totisesti! Tai no, olihan siinä viehäkkeenä, alkuna ja loppuna rakkaustarina, mutta rakkaustarina (vaikkakin perustuu historiallisiin tosiasioihin) oli samalla tarina erilaisten filosofioiden suhteesta toisiinsa ja elämänvalintoihin. Filosofian ja rakkauden lisäksi tarinaan vispattiin myös syyllisyyttä ja syyllisten nimeämisen tarve. Peittääkö rakkaus kaiken, uskooko ja kärsiikö se kaiken? Onko tietämisemme vajavaista ja rakkaus suurin?
Hannah Arendtin, filosofian opiskelijan pyrkimyksensä on tulla todeksi itsekseen, ajatella ja ymmärtää, toteuttaa kutsumustaan. Lopputulos tästä on tunnustetun filosofiaseman lisäksi viha ja syytökset: Hannahia boikotoidaan niin Euroopassa, Israelissa ja Amerikassa kuin opiskeluaikaisen hylätyn kosijan ja hänen perikuntansa taholta. Kova hinta yrityksestä ajatella ja rakastaa.
Ensin oli tavallinen tarina: nuori lahjakas opiskelijaneito plus vanhempi karismaattinen perheellinen yliopiston filosofian opettaja. Kumpikin jää omalla tavallaan riippumaan suhteeseen, vaikka se välillä katkeaa ja parikymmentä vuotta myöhemmin herää ystävyytenä. Tätä on. Mutta Saksan kansallissosialismin nousu juutalaisvainoineen on (toivottavasti) ainutkertainen ilmiö.
Koska Hannah on juutalainen ja Martin innokas kansallissosialisti, ulkopuolisten on helppo tuomita suhde mahdottomaksi ja mädäksi. Kahden eri lailla ajattelevan ihmisen välillä ei voi olla rakkautta, he väittävät. Mutta entä jos on? Hannahin ja Martinin rakkaus ei ole vaaleanpunaista tai aistillisen purppuraista, mutta jokin heitä yhdistää sodan jälkeenkin, vaikka Martin ei Saksan suuruuden hetkinä säästä "pikkujuutalaistaankaan" juutalaisuuden seurauksilta.
Tällaista suhdetta ulkopuolisten on mahdoton käsittää. Koska Hannahin ja Martinin suhde jatkuu sodan jälkeenkin, ei ole muuta selitystä kuin että Hannah on natsien kätyri ja hänen tieteellinen työnsä piilopropagandaa. Koska Hanna filosofina pyrkii näkemään A. Eichmannin oikeudenkäynnin väreissä eikä musta-valkokanavalta, hän on natsi. Koska hylätty kosija on jäänyt luuloon, että Saksan hulluina vuosina Hannah oman pidätyksensä yhteydessä olisi ilmiantanut hänet (vaikkei luulolle ole perusteita), kosijan poika haluaa kostaa Hannalle sekä isänsä että Israelin kansan kärsimykset. Muuta selitystä ei ole, koska Hannah veljeilee natsin kanssa ja kieltäytyy toistamasta kirjoissaan samoja fraaseja, joita "Israelia rakastavat" käyttävät.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei halua ymmärtää. Vain Martinin kanssa Hannahilla on "symmetrinen" suhde, jossa voi olla oma itsensä, vaikka filosofiset maailmat ja elämänvalinnat ovat erilaiset. Pitääkö ihmisen luopua ymmärretyksi tulemisesta ja ystävyydestä vain siksi, että saisi ulkopuolisten hyväksynnän?
Näkemisen ja ajattelemisen arvoinen näytelmä nykypäivänä, kun on-off-maailma karsii värejä yltään.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Venäjän armeijan orkesteri, baletti ja kuoro
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 18.3.2012
Ohhoh.
Kari Suomalaisen pilapiirroksessa (Viikkosanomat 28.5.1965) yksihampainen vanhaemäntä katselee televisiosta balettiesitystä ja sanoo vahingoniloisena: "Eiköhän oo huomenna paikat kipijät!" Venäjän armeijan balettitanssijat todistavat kotimaansa ylivertaisuutta tieteen ja kulttuurin saralla: länsimaita riivaava painovoiman kirous ei vaivaa heitä, eikä myöskään ilmasto-ongelma laulusolistien keuhkoista päätellen.
Armeija ja taide. Jos tällainen joukko-osasto olisi marssinut Karjalan metsissä vastaan viime vuosisadalla, olisi rakas naapuri saanut suomijörriköistä tyrmäysvoiton ja vielä aplodit siitä hyvästä. Kesken spektaakkelin herää ahdistava ajatus, että sotatilanteessa jokainen näistä huipputaitajista olisi vain luodilla tapettava tai tappava järjestysnumero sotilaskirjanpidossa. Miten maailmassa missään kehdataan tuhota työllä ja vaivalla saavutettuja taitoja tai tuloksia, jotka on luotu ihmisten iloksi ja hyödyksi?
Strategisesti täsmälleen toteutetut vaihdot neljän kulkutien kautta yleisön aplodeihin liikaa kiintymättä. Esitys seuraa toistaan erehtymättömästi, jopa rentouden tulkinta on huolellista ja pettävän aitoa. Univormut on silitetty ja kengät kiillotettu, hymyt harjoiteltu. Ruokaa on silmille ja korville, värejä, liikkeitä, ääniä. Katsoja ei voi kuin pyörittää päätään ja levitellä silmiään ja taputtaa, taputtaa, taputtaa, nousta seisomaan ja taputtaa, taputtaa.
Mutta ylimääräistä ei tule. Lohdutukseksi kapellimestari johdattaa kuoron ja soittajat soittimineen takaisin verhoista, yleisö henkäisee ja valmistautuu vastanottamaan vielä yhden ihmeen, mutta tulee vain kumarrus ja vilkutus. Vapauden ja rentouden illuusio murenee, kun huomataan, että esiintyjät toteuttavat vain ilmoitetun määrän (vaikkakin ilmoitetusta ohjelmasta muuten poikettiin monessa kohdin) numeroita, vaikka varastossa niitä varmasti olisi kymmeniä. Taide ja armeija.
Leikki on taiteilijan työtä, ja porukka oli esiintynyt Suomessa jo monena perättäisenä päivänä ennen Hämeenlinnaa. Kiitos että jaksoitte tämän. Vielä tulee Hämeenlinnassa sellaisiakin konsertteja ja esityksiä, joissa esiintyjä innoittuu yleisöstä yhtä paljon kuin yleisö esiintyjästä.
Ohhoh.
Kari Suomalaisen pilapiirroksessa (Viikkosanomat 28.5.1965) yksihampainen vanhaemäntä katselee televisiosta balettiesitystä ja sanoo vahingoniloisena: "Eiköhän oo huomenna paikat kipijät!" Venäjän armeijan balettitanssijat todistavat kotimaansa ylivertaisuutta tieteen ja kulttuurin saralla: länsimaita riivaava painovoiman kirous ei vaivaa heitä, eikä myöskään ilmasto-ongelma laulusolistien keuhkoista päätellen.
Armeija ja taide. Jos tällainen joukko-osasto olisi marssinut Karjalan metsissä vastaan viime vuosisadalla, olisi rakas naapuri saanut suomijörriköistä tyrmäysvoiton ja vielä aplodit siitä hyvästä. Kesken spektaakkelin herää ahdistava ajatus, että sotatilanteessa jokainen näistä huipputaitajista olisi vain luodilla tapettava tai tappava järjestysnumero sotilaskirjanpidossa. Miten maailmassa missään kehdataan tuhota työllä ja vaivalla saavutettuja taitoja tai tuloksia, jotka on luotu ihmisten iloksi ja hyödyksi?
Strategisesti täsmälleen toteutetut vaihdot neljän kulkutien kautta yleisön aplodeihin liikaa kiintymättä. Esitys seuraa toistaan erehtymättömästi, jopa rentouden tulkinta on huolellista ja pettävän aitoa. Univormut on silitetty ja kengät kiillotettu, hymyt harjoiteltu. Ruokaa on silmille ja korville, värejä, liikkeitä, ääniä. Katsoja ei voi kuin pyörittää päätään ja levitellä silmiään ja taputtaa, taputtaa, taputtaa, nousta seisomaan ja taputtaa, taputtaa.
Mutta ylimääräistä ei tule. Lohdutukseksi kapellimestari johdattaa kuoron ja soittajat soittimineen takaisin verhoista, yleisö henkäisee ja valmistautuu vastanottamaan vielä yhden ihmeen, mutta tulee vain kumarrus ja vilkutus. Vapauden ja rentouden illuusio murenee, kun huomataan, että esiintyjät toteuttavat vain ilmoitetun määrän (vaikkakin ilmoitetusta ohjelmasta muuten poikettiin monessa kohdin) numeroita, vaikka varastossa niitä varmasti olisi kymmeniä. Taide ja armeija.
Leikki on taiteilijan työtä, ja porukka oli esiintynyt Suomessa jo monena perättäisenä päivänä ennen Hämeenlinnaa. Kiitos että jaksoitte tämän. Vielä tulee Hämeenlinnassa sellaisiakin konsertteja ja esityksiä, joissa esiintyjä innoittuu yleisöstä yhtä paljon kuin yleisö esiintyjästä.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Seitsemännen portaan enkeli
Frank McCourtin romaanin pohjalta dramatisoineet Maija Sydänmaanlakka ja Hannu Matti Tyhtilä
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Musiikki: irlantilaista kansanmusiikkia, suomennokset AP Sarjanto
Hämeenlinnan Teatteri (13.3.2012)
Hämeenlinnan Teatterin Seitsemännen portaan enkeli soi ja laulaa kuin seitsemännen taivaan enkeli. "Ei oo meillä rikkautta, ei oo maamme viljavaa, vaan on laulun runsautta, kylvämättä kasvavaa." Jo ennestään irlantilaiseen musiikkiin perehtyneet muusikot, eloisat sovitukset, täydelliset suomennokset, näyttelijöiksi käsittämättömän taitavat laulajat - ei voi kuin nauttia ja ihmetellä. Ovelasti ohjatut lyhyet draamakohtaukset, jotka kertoivat lyhyyteensä nähden ihmeen suuria palasia kirjailija Frank McCourtin ja hänen synnyinperheensä kohtaloista, oli täsmällisesti ja aidosti näytelty. Voiko teatterilta enempää vaatia? Ehkä kohtuudella ei, mutta periaatteesta haluan löytää jotain epätyydyttävääkin. Jos kaikki olisi maailmassa täydellistä, tarvittaisiinko sanoja enää mihinkään?
Nykyään suositaan best seller -romaanien muuntamista useaksi mediaksi. Ylen Uusi päivä -sarjan transmedia-konsepti ei ole ainoa laatuaan. Myyneestä kirjasta tehdään elokuva, joka sitten sovitetaan kaikille tulosvastuisille teatterinäyttämöille ympäri maailman. Kunpa Simpsonit vielä muunnettaisiin animaatioista ihmisnäyttelijöillä miehitetyksi TV-draamaksi ja sitten teatteriin Viivin, Wagnerin, Fingerporin, Corto Maltesen ja kavereiden jatkoksi!
En ole lukenut Frank McCourtin romaania, mutta teatterisovituksestakin käy selväksi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Perheen vaiheet olivat surkeat, kateeksi ei käy. Lyhyissä kohtauksissa käydään läpi koko kurjistumisen historia, johon musiikki ja yhteisöllisyys iskee toivon kipinää.
Silti. Tsehovin näytelmän nähtyään tai luettuaan katsoja huomaa tulleensa itse paljastetuksi ja kokee katharsiksen. Tämän (muun muassa tämän) romaanidraaman nähtyään ajattelee vain, että olipa niillä surullista, mutta kiva että jotkut heistä sentään selviytyivät. Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä menee Strindbergin Neiti Julie äärimmäisen pelkistettynä versiona, mutta se pistää katsojan lujille. Kolme ihmistä näyttelee katsojalle hänen oman tarinansa. Neiti Julie palvelijoineen on sivuseikka siinä prosessissa, johon näytelmä katsojan syöksee.
Eräs lempipuheenaiheistani on uskon ja taiteen välinen jännitteinen suhde. Edellä oleva huomio voisi seurakuntaelämässä vertautua esim. pääsiäisvaellusnäytelmään, jossa kerrataan Jeesuksen kärsimyshistoria kirjasta toistetuin sanoin. Sen sijaan, että näytettäisiin, mitä nuo tapahtumat erilaisille ihmisille merkitsevät. Edellinen tyyli on kuin pyhäinjäännös (joka paljastuukin kasaksi ennen kristinuskoa eläneiden keidentahansa luita), jälkimmmäinen herättää koko seurakunnan murehtimaan omaa ja yleistä pahuutta ja iloitsemaan Jumalan armon tarjoamasta toivosta.
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Musiikki: irlantilaista kansanmusiikkia, suomennokset AP Sarjanto
Hämeenlinnan Teatteri (13.3.2012)
Hämeenlinnan Teatterin Seitsemännen portaan enkeli soi ja laulaa kuin seitsemännen taivaan enkeli. "Ei oo meillä rikkautta, ei oo maamme viljavaa, vaan on laulun runsautta, kylvämättä kasvavaa." Jo ennestään irlantilaiseen musiikkiin perehtyneet muusikot, eloisat sovitukset, täydelliset suomennokset, näyttelijöiksi käsittämättömän taitavat laulajat - ei voi kuin nauttia ja ihmetellä. Ovelasti ohjatut lyhyet draamakohtaukset, jotka kertoivat lyhyyteensä nähden ihmeen suuria palasia kirjailija Frank McCourtin ja hänen synnyinperheensä kohtaloista, oli täsmällisesti ja aidosti näytelty. Voiko teatterilta enempää vaatia? Ehkä kohtuudella ei, mutta periaatteesta haluan löytää jotain epätyydyttävääkin. Jos kaikki olisi maailmassa täydellistä, tarvittaisiinko sanoja enää mihinkään?
Nykyään suositaan best seller -romaanien muuntamista useaksi mediaksi. Ylen Uusi päivä -sarjan transmedia-konsepti ei ole ainoa laatuaan. Myyneestä kirjasta tehdään elokuva, joka sitten sovitetaan kaikille tulosvastuisille teatterinäyttämöille ympäri maailman. Kunpa Simpsonit vielä muunnettaisiin animaatioista ihmisnäyttelijöillä miehitetyksi TV-draamaksi ja sitten teatteriin Viivin, Wagnerin, Fingerporin, Corto Maltesen ja kavereiden jatkoksi!
En ole lukenut Frank McCourtin romaania, mutta teatterisovituksestakin käy selväksi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Perheen vaiheet olivat surkeat, kateeksi ei käy. Lyhyissä kohtauksissa käydään läpi koko kurjistumisen historia, johon musiikki ja yhteisöllisyys iskee toivon kipinää.
Silti. Tsehovin näytelmän nähtyään tai luettuaan katsoja huomaa tulleensa itse paljastetuksi ja kokee katharsiksen. Tämän (muun muassa tämän) romaanidraaman nähtyään ajattelee vain, että olipa niillä surullista, mutta kiva että jotkut heistä sentään selviytyivät. Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä menee Strindbergin Neiti Julie äärimmäisen pelkistettynä versiona, mutta se pistää katsojan lujille. Kolme ihmistä näyttelee katsojalle hänen oman tarinansa. Neiti Julie palvelijoineen on sivuseikka siinä prosessissa, johon näytelmä katsojan syöksee.
Eräs lempipuheenaiheistani on uskon ja taiteen välinen jännitteinen suhde. Edellä oleva huomio voisi seurakuntaelämässä vertautua esim. pääsiäisvaellusnäytelmään, jossa kerrataan Jeesuksen kärsimyshistoria kirjasta toistetuin sanoin. Sen sijaan, että näytettäisiin, mitä nuo tapahtumat erilaisille ihmisille merkitsevät. Edellinen tyyli on kuin pyhäinjäännös (joka paljastuukin kasaksi ennen kristinuskoa eläneiden keidentahansa luita), jälkimmmäinen herättää koko seurakunnan murehtimaan omaa ja yleistä pahuutta ja iloitsemaan Jumalan armon tarjoamasta toivosta.
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin
Runoteatteria miehenä ja naisena olemisesta
Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Ohjaus: Taru Kivinen
Ensin kaikki on mahdollista. Sitten syntyy ajatus, sitten teksti, ilmestyy lukija, lukijalle ajatus, ja siitä alkaen kaikki on jälleen mahdollista. Helpointa siis kehua ensin runoteatteri-iltaan valittuja tekstejä. Ovelat sanat kääntyilevät hassusti ja sitten yllättävät katsojan ajatus kintuissa.
Kintut eivät vilkkaasti liikkuneet pienellä klubilavalla, mutta ilmeisesti oli myös ohjaajan tarkoitus säilyttää runoteatterissakin perinteinen asento per runo -periaate. Eikä siinä mitään, paikallaan pysyen on helpompi keskittyä äänenmuodostukseen ja ajatuksessa pysymiseen. Toki liikettäkin oli sen verran, että runo runolta luotiin uusia draamallisia asetelmia, vuoropuheluja, yksinpuheluja, autolla ajamista, hiihtoa, piiloleikkiä, matkustusta. Ohjaaja oli vaistonnut hyvin esittäjien ominaislaadut koreografiaa suunnitellessaan ja tekstejä jakaessaan.
Pienet eleet ja ilmeet ilahduttivat katsojaa ja saivat suuren merkityksen hillityssä liikekielessä. Ohjaaja oli pyrkinyt tarkkaan työhön. Lavasteena toimivien tuolien siirrot, istumisen ja seisomisen rytmi katseineen oli suunniteltu, samoin yhteisten huutojen ajastus. Kiva muuten nähdä että esiintyjät eivät pihistelleet ja ujostelleet eläköön-huudoissa, "numeron tekemistä" ei pelätty!
Tiedän että ei ole esittämisen yksinkertaisimpia juttuja todellakaan olla yhtaikaa näyttämöllä ja poissa näyttämöltä. Monesti yhden esittäessä muut istuivat tai seisoivat rivissä taustalla. Kun taustalla istujille oli määritelty selkeä tunnetila esitettäväksi (onneksi useimmiten), tilanne oli hallinnassa, mutta muuten monen ajatukset olivat seuraavassa omassa runossa tai huomispäivän ruokahuushollissa. On haastellista esittää olemassa olematonta, mutta ainakaan se ei tarkoita, että OLLAAN omissa ajatuksissa. Tai jos on tavoite, että taustalla olijat ikään kuin kuuntelevat äänessä olijaa, kuuntelemiseen pitäisi eläytyä niin että se näyttäisi todelliselta, ei kuitenkaan niin että istutaan silmät lautasen kokoisina toinen käsi korvan takana...
Ne äänet! Muutamalla esiintyjällä oli loistava ääni väreineen kaikkineen, vaivaton, persoonallinen ja selkeä, eikä muissakaan ollut valittamisen aihetta. No jaa, joissain runoissa pisti korvaan ylenpalttinen painottaminen. Runot ovat tiiviitä ajatuksia, mutta jos jokaista ihanaa sanaa painottaa, ei lopulta yksikään ajatus erotu painotusten massasta. Esityksen alkuun oli sijoitettu sikermä Kari Hotakaisen pienoisnovelleja kokoelmasta Finnhits, ja proosamuotoinen teksti oli jokaiselle esiintyjälle helpompi ja luontevampi esittää kuin runot.
Hienoa että omassa kotikaupungissa on näin paljon esitysharrastukseen sitoutuneita ihmisiä, jotka saavat aikaan valmista ja jaksavat vielä hoitaa tuotannollisen puolen. Omasta puolestani ihmettelen ja kiitän vaivannäöstä, joka suo katsojan irrottautua tunkkaisesta arjesta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.
Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Ohjaus: Taru Kivinen
Ensin kaikki on mahdollista. Sitten syntyy ajatus, sitten teksti, ilmestyy lukija, lukijalle ajatus, ja siitä alkaen kaikki on jälleen mahdollista. Helpointa siis kehua ensin runoteatteri-iltaan valittuja tekstejä. Ovelat sanat kääntyilevät hassusti ja sitten yllättävät katsojan ajatus kintuissa.
Kintut eivät vilkkaasti liikkuneet pienellä klubilavalla, mutta ilmeisesti oli myös ohjaajan tarkoitus säilyttää runoteatterissakin perinteinen asento per runo -periaate. Eikä siinä mitään, paikallaan pysyen on helpompi keskittyä äänenmuodostukseen ja ajatuksessa pysymiseen. Toki liikettäkin oli sen verran, että runo runolta luotiin uusia draamallisia asetelmia, vuoropuheluja, yksinpuheluja, autolla ajamista, hiihtoa, piiloleikkiä, matkustusta. Ohjaaja oli vaistonnut hyvin esittäjien ominaislaadut koreografiaa suunnitellessaan ja tekstejä jakaessaan.
Pienet eleet ja ilmeet ilahduttivat katsojaa ja saivat suuren merkityksen hillityssä liikekielessä. Ohjaaja oli pyrkinyt tarkkaan työhön. Lavasteena toimivien tuolien siirrot, istumisen ja seisomisen rytmi katseineen oli suunniteltu, samoin yhteisten huutojen ajastus. Kiva muuten nähdä että esiintyjät eivät pihistelleet ja ujostelleet eläköön-huudoissa, "numeron tekemistä" ei pelätty!
Tiedän että ei ole esittämisen yksinkertaisimpia juttuja todellakaan olla yhtaikaa näyttämöllä ja poissa näyttämöltä. Monesti yhden esittäessä muut istuivat tai seisoivat rivissä taustalla. Kun taustalla istujille oli määritelty selkeä tunnetila esitettäväksi (onneksi useimmiten), tilanne oli hallinnassa, mutta muuten monen ajatukset olivat seuraavassa omassa runossa tai huomispäivän ruokahuushollissa. On haastellista esittää olemassa olematonta, mutta ainakaan se ei tarkoita, että OLLAAN omissa ajatuksissa. Tai jos on tavoite, että taustalla olijat ikään kuin kuuntelevat äänessä olijaa, kuuntelemiseen pitäisi eläytyä niin että se näyttäisi todelliselta, ei kuitenkaan niin että istutaan silmät lautasen kokoisina toinen käsi korvan takana...
Ne äänet! Muutamalla esiintyjällä oli loistava ääni väreineen kaikkineen, vaivaton, persoonallinen ja selkeä, eikä muissakaan ollut valittamisen aihetta. No jaa, joissain runoissa pisti korvaan ylenpalttinen painottaminen. Runot ovat tiiviitä ajatuksia, mutta jos jokaista ihanaa sanaa painottaa, ei lopulta yksikään ajatus erotu painotusten massasta. Esityksen alkuun oli sijoitettu sikermä Kari Hotakaisen pienoisnovelleja kokoelmasta Finnhits, ja proosamuotoinen teksti oli jokaiselle esiintyjälle helpompi ja luontevampi esittää kuin runot.
Hienoa että omassa kotikaupungissa on näin paljon esitysharrastukseen sitoutuneita ihmisiä, jotka saavat aikaan valmista ja jaksavat vielä hoitaa tuotannollisen puolen. Omasta puolestani ihmettelen ja kiitän vaivannäöstä, joka suo katsojan irrottautua tunkkaisesta arjesta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.
Viettelyksen vaunu
Tennessee Williamsin näytelmä Viettelyksen vaunu
Ohjaus: Pasi Lampela
Tampereen Työväen Teatterissa 8.3.2012
Onko toisen ihmisen ymmärtäminen velvollisuus, suvaitsevaisuuden osoitus vai rakkautta? Jos sanoo ymmärtävänsä, jääkö oikeutta kritisoida toisen valintoja? Ymmärtäminen on usein vain pehmeää ja pyöreää psykologiaa, jolla pyritään varmistamaan oma turvallisuus erilaisen ihmisen tai ilmiön vaikutuspiirissä. Tai ymmärtäminen on nimeämisen taitoa: kun tiedät nimen kaikille toisen ominaisuuksille, liikkeille ja piirteille, selität hänet tyhjäksi, eikä vieraus enää pelota.
TTT:n Viettelyksen vaunussa Stella (Petra Karjalainen) ymmärtää isosiskoaan Blanchea (Merja Larivaara) viimeiseen asti. Vielä kun tosiasiat on paljastettu kaikkien nähtäviksi, Stellalla on vielä yksi kaiken kattava ymmärtävä selitys: kaikki johtuu Blanchen nuoruuden erikoisesta tapahtumasarjasta, jonka todenperäisyys jää näytelmässä kutkuttavasti auki. Mikä on siskosten ikäero - onko Stella vain kuullut tarinasta Blanchen version? Miksi Blanche toistaa itse ihmissuhdesotkuja, jollaisten kertoo murskanneen hänen sydämensä ja teiniavioliittonsa?
Samoin Stella ymmärtää viimeiseen asti miehensä Stanleyn (Tommi Raitolehto) itsekeskeistä aggressiivista isännyyttä sekä sisaren ja Mitchin (Auvo Vihro) epätoivoista rakkaustarinaa. Stella yrittää pelastaa pienen maailmankaikkeutensa ymmärtämällä, suvaitsemalla ja rakastamalla. Tulos on sama kuin Eedenin puutarhassa joitakuita tuhansia vuosia sitten, vastaluotua maailmaa syleilevä rakkauden punerrus muuttuu totuuden paljastuttua verenpunaiseksi arjeksi, velvollisuusvetoiseksi sitoutumiseksi.
Aluksi kaikki on niin herttaista. Stella ja Stanley rakastavat toisiaan kiihkeästi ja paljon anteeksi antaen. Kaikki on paljasta niin heidän kuin naapureiden silmille. Blanche pyrkii ensisijaisesti piiloutumaan, kätkemään kasvonsa vaikuttaakseen siltä mitä haluaisi olla. (Tosin Larivaaran sanavalmiiseen ja määrätietoiseen vanhapiikaopettajattareen on vaikea yhdistää hermosätkyistä höyhentä, etenkin kun äänikin on särisevän kova Raitolehdon ja Karjalaisen luontevaan puheeseen verrattuna.)
Missä alkaa ja päättyy ihmisen vastuu puheistaan? Vaikka humalatila vaikuttaisi lieventävästi rangaistuksiin, joku vastuu lakia rikkoneelle kuitenkin jää, vähintään syyllisen viitta hartioille. Entä jos wanna-be-imagon sekoittama ihminen vastuuntunnottomasti käyttää toisia hyväkseen ja vielä pilkkaa ja komentaa heitä kuten Blanche, pitääkö kaikki vain peittää villaisella ja ymmärtää, ymmärtää, ymmärtää. Niin epätasa-arvoinen tilanne ei voi olla jättämättä katkeruutta ja vihaa ymmärtäjien sydämiin, ja ne kukkivat kauniisti, kun aurinko tarpeeksi hiostaa.
Entä Stanley, tuottaako hänen pyrkimyksensä totuuden löytämiseen parhaimman tuloksen? Ilman häntä näytelmän ihmiset tarpoisivat suomudassa hamaan kuolemaansa. Totuuden löytäminen saa aikaan muutoksen ja toimintaa. Loppukohtauksessa nähdään, että Stanleyn rakkaus vaimoonsa Stellaan ei järky. Mutta Blanche! Hammas hampaasta ja raha rahasta: viisaudenhammas etuhampaasta tai euron kolikko satasen setelistä. Kärsittyään vähintään puoli vuotta (Stellan raskauden toteamisesta synnytykseen) Blanchen ylimielistä keikailua Stanley otti muutaman minuutin rajun kostonhetken. Onko henkinen väkivalta ymmärrettävämpää kuin fyysinen? Ja kuitenkin: Stanleyn laskennallisesti kokonainen totuus ja murto-osan mittainen kosto ei ottanut huomioon Stellan vilpitöntä rakkautta, jonka hän samalla menetti. Totuus vai rakkaus, oikeudenmukaisuus vai rakkaus, ymmärtäminen vai rakkaus, kosto vai rakkaus, rakkaus vai rakkaus - kuin lähtisi jouluostoksille vain pari euroa kukkarossa.
P. S. Näytelmän kirjoittamisen aikaan mielen sairauksien hoito oli ilmeisesti pahempaa kuin sairaudet itse, muuten en voi käsittää, miksi Stella ei halunnut siskoaan hoidettavan sairaalassa, vaan toivoi tämän jäävän kotiin tuhoamaan itseään ja lähimmäisiään.
Ohjaus: Pasi Lampela
Tampereen Työväen Teatterissa 8.3.2012
Onko toisen ihmisen ymmärtäminen velvollisuus, suvaitsevaisuuden osoitus vai rakkautta? Jos sanoo ymmärtävänsä, jääkö oikeutta kritisoida toisen valintoja? Ymmärtäminen on usein vain pehmeää ja pyöreää psykologiaa, jolla pyritään varmistamaan oma turvallisuus erilaisen ihmisen tai ilmiön vaikutuspiirissä. Tai ymmärtäminen on nimeämisen taitoa: kun tiedät nimen kaikille toisen ominaisuuksille, liikkeille ja piirteille, selität hänet tyhjäksi, eikä vieraus enää pelota.
TTT:n Viettelyksen vaunussa Stella (Petra Karjalainen) ymmärtää isosiskoaan Blanchea (Merja Larivaara) viimeiseen asti. Vielä kun tosiasiat on paljastettu kaikkien nähtäviksi, Stellalla on vielä yksi kaiken kattava ymmärtävä selitys: kaikki johtuu Blanchen nuoruuden erikoisesta tapahtumasarjasta, jonka todenperäisyys jää näytelmässä kutkuttavasti auki. Mikä on siskosten ikäero - onko Stella vain kuullut tarinasta Blanchen version? Miksi Blanche toistaa itse ihmissuhdesotkuja, jollaisten kertoo murskanneen hänen sydämensä ja teiniavioliittonsa?
Samoin Stella ymmärtää viimeiseen asti miehensä Stanleyn (Tommi Raitolehto) itsekeskeistä aggressiivista isännyyttä sekä sisaren ja Mitchin (Auvo Vihro) epätoivoista rakkaustarinaa. Stella yrittää pelastaa pienen maailmankaikkeutensa ymmärtämällä, suvaitsemalla ja rakastamalla. Tulos on sama kuin Eedenin puutarhassa joitakuita tuhansia vuosia sitten, vastaluotua maailmaa syleilevä rakkauden punerrus muuttuu totuuden paljastuttua verenpunaiseksi arjeksi, velvollisuusvetoiseksi sitoutumiseksi.
Aluksi kaikki on niin herttaista. Stella ja Stanley rakastavat toisiaan kiihkeästi ja paljon anteeksi antaen. Kaikki on paljasta niin heidän kuin naapureiden silmille. Blanche pyrkii ensisijaisesti piiloutumaan, kätkemään kasvonsa vaikuttaakseen siltä mitä haluaisi olla. (Tosin Larivaaran sanavalmiiseen ja määrätietoiseen vanhapiikaopettajattareen on vaikea yhdistää hermosätkyistä höyhentä, etenkin kun äänikin on särisevän kova Raitolehdon ja Karjalaisen luontevaan puheeseen verrattuna.)
Missä alkaa ja päättyy ihmisen vastuu puheistaan? Vaikka humalatila vaikuttaisi lieventävästi rangaistuksiin, joku vastuu lakia rikkoneelle kuitenkin jää, vähintään syyllisen viitta hartioille. Entä jos wanna-be-imagon sekoittama ihminen vastuuntunnottomasti käyttää toisia hyväkseen ja vielä pilkkaa ja komentaa heitä kuten Blanche, pitääkö kaikki vain peittää villaisella ja ymmärtää, ymmärtää, ymmärtää. Niin epätasa-arvoinen tilanne ei voi olla jättämättä katkeruutta ja vihaa ymmärtäjien sydämiin, ja ne kukkivat kauniisti, kun aurinko tarpeeksi hiostaa.
Entä Stanley, tuottaako hänen pyrkimyksensä totuuden löytämiseen parhaimman tuloksen? Ilman häntä näytelmän ihmiset tarpoisivat suomudassa hamaan kuolemaansa. Totuuden löytäminen saa aikaan muutoksen ja toimintaa. Loppukohtauksessa nähdään, että Stanleyn rakkaus vaimoonsa Stellaan ei järky. Mutta Blanche! Hammas hampaasta ja raha rahasta: viisaudenhammas etuhampaasta tai euron kolikko satasen setelistä. Kärsittyään vähintään puoli vuotta (Stellan raskauden toteamisesta synnytykseen) Blanchen ylimielistä keikailua Stanley otti muutaman minuutin rajun kostonhetken. Onko henkinen väkivalta ymmärrettävämpää kuin fyysinen? Ja kuitenkin: Stanleyn laskennallisesti kokonainen totuus ja murto-osan mittainen kosto ei ottanut huomioon Stellan vilpitöntä rakkautta, jonka hän samalla menetti. Totuus vai rakkaus, oikeudenmukaisuus vai rakkaus, ymmärtäminen vai rakkaus, kosto vai rakkaus, rakkaus vai rakkaus - kuin lähtisi jouluostoksille vain pari euroa kukkarossa.
P. S. Näytelmän kirjoittamisen aikaan mielen sairauksien hoito oli ilmeisesti pahempaa kuin sairaudet itse, muuten en voi käsittää, miksi Stella ei halunnut siskoaan hoidettavan sairaalassa, vaan toivoi tämän jäävän kotiin tuhoamaan itseään ja lähimmäisiään.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Sairasta kieltä
Akka oli sairaalakäynnillä niin jännittynyt, ettei lääkärin puheista painunut mieleen mitään. Hän pyysi käyntitekstistä kopion saadakseen tietää kuolisiko piankin. Posti toi sairaalasta kirjeen, akka pisti rillit nenälle, sytytti lukulampun, avasi taitellun tulosteen ja luki: "G 5, P 4. Km. 79. M 13, P 28, D 3-4. Us tav., vvmss. Lp. luokka III."
Ukko ei kuullut vastaanotolla mitään. Näppärä lääkäri oli kyllä ilmehtinyt ja eloisasti väännellyt huuliaan, ja ukko oli hymyten nyökytellyt päätään. Hävetti. Ei tarvitse minun asioistani tuolla lailla huutaa koko maailmalle, joutaa sen sitten kotona paperista lukea, jahka lähettävät. Kirje tuli: "Rh.a. 0, rh.p. +, lar.ind. -. Rinne +. Weber ei lateroi. AG: 5000 kHz - a. sin. Hypacusis sensorineuralis susp."
Tällaista tekstiä tulee kirjoitettua töissä noin 35 tuntia viikossa. Kiire on kova sekä sanelijoilla että kirjoittajilla. Jokaisesta käynnistä pitää lausua jotain ja riittävästi. Saneltavat asiat lisääntyvät vaatimusten myötä, joten sanelijat lyhentävät ja nopeuttavat saneluja muun muassa mitä persoonallisimmin lyhennellen, siitä huolimatta että lait ja säädökset käskevät potilasasiakirjat yleiskielisiksi, ymmärrettäviksi ja ainoastaan yleisesti tunnettuja lyhenteitä käyttäviksi. (Sähköinen sairauskertomusjärjestelmä ei anna lyhentää saneluja edes fonttia pienentämällä, kuten taannoin eräs lääkäri ehdotti.)
Tänään sain tutustuttavaksi yksikköömme hankitun kielenhuollon käsikirjan. Kirja eteni isosta alku-A:sta viimeiseen pisteeseen saakka. Asettelu oli selkeä ja looginen. Jokainen lause ja sana oli helposti luettavissa ja ymmärrettävissä. Jokaisessa lauseessa oli oikeamuotoinen subjekti ja predikaatti, pilkut ja pisteet paikallaan. Sijamuodot myötäilivät sulavasti toisiaan. Kaikki oli mietittyä, osuvaa ja yksinkertaista ja ilmaisi kaiken tarpeellisen.
Kirja oli aarre. Sitä lukiessa mieli rauhoittui ja ajatus selkeytyi. Särisevän ja roskaisen työkielen keskellä kirja oli kuin runo. Huonompiakin runoja on tässä maassa kirjoitettu. Suomenkieli on kaunis, soiva, täydellinen. Kun kieltä käyttää hyvin, mikään sanelu ei ole liian pitkä sanelijalle tai kirjoittajalle eikä epäselvä lukijalle.
Ukko ei kuullut vastaanotolla mitään. Näppärä lääkäri oli kyllä ilmehtinyt ja eloisasti väännellyt huuliaan, ja ukko oli hymyten nyökytellyt päätään. Hävetti. Ei tarvitse minun asioistani tuolla lailla huutaa koko maailmalle, joutaa sen sitten kotona paperista lukea, jahka lähettävät. Kirje tuli: "Rh.a. 0, rh.p. +, lar.ind. -. Rinne +. Weber ei lateroi. AG: 5000 kHz - a. sin. Hypacusis sensorineuralis susp."
Tällaista tekstiä tulee kirjoitettua töissä noin 35 tuntia viikossa. Kiire on kova sekä sanelijoilla että kirjoittajilla. Jokaisesta käynnistä pitää lausua jotain ja riittävästi. Saneltavat asiat lisääntyvät vaatimusten myötä, joten sanelijat lyhentävät ja nopeuttavat saneluja muun muassa mitä persoonallisimmin lyhennellen, siitä huolimatta että lait ja säädökset käskevät potilasasiakirjat yleiskielisiksi, ymmärrettäviksi ja ainoastaan yleisesti tunnettuja lyhenteitä käyttäviksi. (Sähköinen sairauskertomusjärjestelmä ei anna lyhentää saneluja edes fonttia pienentämällä, kuten taannoin eräs lääkäri ehdotti.)
Tänään sain tutustuttavaksi yksikköömme hankitun kielenhuollon käsikirjan. Kirja eteni isosta alku-A:sta viimeiseen pisteeseen saakka. Asettelu oli selkeä ja looginen. Jokainen lause ja sana oli helposti luettavissa ja ymmärrettävissä. Jokaisessa lauseessa oli oikeamuotoinen subjekti ja predikaatti, pilkut ja pisteet paikallaan. Sijamuodot myötäilivät sulavasti toisiaan. Kaikki oli mietittyä, osuvaa ja yksinkertaista ja ilmaisi kaiken tarpeellisen.
Kirja oli aarre. Sitä lukiessa mieli rauhoittui ja ajatus selkeytyi. Särisevän ja roskaisen työkielen keskellä kirja oli kuin runo. Huonompiakin runoja on tässä maassa kirjoitettu. Suomenkieli on kaunis, soiva, täydellinen. Kun kieltä käyttää hyvin, mikään sanelu ei ole liian pitkä sanelijalle tai kirjoittajalle eikä epäselvä lukijalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)