Kotimaa24.fi-kokoelma

Valikoima Kotimaa24.fi:ssä julkaistuja blogikirjoituksiani varhemmasta myöhempään päin.

Aiheena tekstit ja esitykset, teatteri ja kirjat kristillisestä vinkkelistä kierästi vilkaisten.
Pohdintaa, pakinaa ja teatterikritiikkejä. Kommenttilaatikko löytyy sivun alalaidasta. Tervetuloa! t. Raija K.

27.8.2008

Syntiset naiset ja teatteri

Nyt alkaa seurakuntaillan kohokohta, näytelmä Syntinen nainen. Keittiön puoleisesta ovesta lavalle astelevat Jeesus ja väkijoukko. Muutama lankapartainen fariseus raahaa pääovesta vastaan haraavan naisen. Nainen on kaunis kuten avionrikkojat aina ja tihkuu syntiä. Jeesus kysyy, ovatko fariseukset itsekään niin kovin synnittömiä. Eivät ole. Sitten väkijoukko, nainen ja katuvat fariseukset antavat toisilleen isot halit, sillä ne vasta osaavatkin rakastaa, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi.

Esityksen jälkeen kahveilla on kohteliasta vaihtaa muutama sana salin uusista ikkunaverhoista ja emäntien pullareseptistä. Joukossa on kuitenkin muutamia, korkeintaan 99 %, joiden mielestä näytelmä ei ollut vielä loppu.

Kokemus on osoittanut, että yksinäisen Jeesuksen ratsastettua aasillaan auringonlaskuun kohti kaukaista kotiaan syntinen nainen pistää komennon uusiksi. Nolatut fariseukset saavat tuta omista kivistään ja väkijoukko taputtaa innokkaasti poskelle jos toisellekin. Fariseukset rakentavat itselleen turvabunkkerin, jonka ikkuna on metsään päin. Väkijoukon valtaa henki, joka puhaltaa yhteen hiileen. He rakentavat ilonpitotalon. Nainen päästää pitoihin vain ne, jotka eivät arvostele hänen emännyyttään. Kun juhlat alkavat, ovi lukitaan.

Pihalle jääneet vaeltavat vapaina. Vaan katso! Paikalle ratsastaa Jeesuksella mustapukuinen aasi, joka kutsuu vapaaväkeä pingiskerhoon ja kirkkokonserttiin. Väki pakenee vapaaseen nurkkaan: ”Meillä on tässä hyvä olla. Rakennetaan tähän kolmaskin maja!” Seurakuntatalon näyttämöllä on vihdoinkin hiljaista ja rauhallista. Jeesus kävelee pois kohti auringonlaskua ja aasi ottaa yleisön aplodit vastaan.

Joskus ihmettelen, miksi seurakunnissa esitetään näytelmistä vain ensikohtauksen ongelmavyyhti, johon liitetään isokiva haliloppu. Kaikki se mitä tapahtuu uskon alkamisen ja ylösnousemuksen välillä, näytellään seurakuntien ulkopuolisilla näyttämöillä. Kyllä ne siellä ihmettelevät.

Teatteri on ihmisen ja elämän tutkimista, eikä se seurakuntalaisillekaan pahaa tekisi. Ainakaan noille toisille!

***

16.10.2008

Kristillistä ja vammaista taidetta

Ostanpa lahjaksi oikein hyvän kristillisen kirjan, tiedä vaikka siitä uskokin syntyisi. Kristilliset kirjailijat kirjoittavat niin ihanasti, niiden kirjoissa on syviä ajatuksia ja ikuisia totuuksia, eikä aika kulje niiden ohi. Löytyykö teiltä Jaana ja Juudan Leijonakuningas tai Humiseva Henki harjulla? Mitä!? Että myytte vain hyvää kirjallisuutta! Mikäs sen parempaa on kuin että päähenkilö tulee uskoon?

Vammaistaide on herttaista. Tulee kyynel silmään kun ajattelee niitä raukkoja, kuinka ne ovat saaneet kerran elämässään kastaa sormensa väripurkkiin ja maalata noin hassuja kuvia. Jos ei tietäisi että maalaaja on vammainen, voisi melkein luulla olevansa naivistisen taiteen näyttelyssä. Ne varmaan haaveilevat, että niiltä ostettaisiin joku taulu. Onneksi tuli kymppi mukaan. Mitä!? Taulun hinta 350 euroa! Nyt ei ole kyllä ohjaaja vahtinut vammaisen tekosia. Korjaan siihen pilkun, maksan kolme ja puoli.

Kysynpä kristillisestä teatterista joulunäytelmää juhlaan. Puuro ja pari laulua ei saa väkeä liikkeelle. Mitä!? Pyytävät puolen tunnin joulunäytelmästä 300 euroa! Ja alennushinta muka! Hmmm... käsikirjoitus satasen, ohjaajalle toinen satanen, puvustus, rekvisiitta viisikymmentä ja teatterille jää palkkioksi viisikymmentä. Ja matkat vielä lisäksi! Niillä on noussut kastevesi päähän. Tosikristitty taiteilija tekee kaiken ilmaiseksi. Nyt saa meidän nuoret tehdä näytelmän, onhan niillä vielä kaksi iltaa aikaa. Kylpytakkeja löytyy ja päähineiksi keittiöpyyhkeitä. Käsikirjoittajalla ei tee mitään kun teksti on valmiina Raamatussa. Minäkin osaan ohjata sen verran että opettelevat ulkoa vuorosanat.

***

12.11.2008

Kelvot kilvat

Vuoden 2009 hengelliset Idols-kilpailut alkoivat. Ilmoittautujia riitti: RaamattuTähti-visaan Erik, Marja ja Mohamed, Lausujen lausu -runonlausuntakilpailuun Lempi, Lilja ja Emmastiina, Suursaarnaaja-kisaan Taisto, Into ja Harras ja Idol’s Gospel 2009 -tittelistä kilpailivat Jani, Joni ja Toni.

Voittajat valittiin puhelinäänestyksellä. Äänestäjä näppäili äänimerkin jälkeen henkilötunnuksensa. Mikäli kirkkoon kuulumaton äänesti, hänet liitettiin samalla asuinpaikkansa mukaiseen seurakuntaan, mistä vahvistuksena posti toi katekismuksen ja kirkollisveron maksukehotuksen.

Mohamed tiesi Mooseksen kirjojen sijaitsevan Vanhan Testamentin puolella, Erik osasi muuntaa kolmekymmentä hopearahaa euroiksi ja Marja tiesi Jaakobin saaneen Jumalalta lempinimekseen Palestiina. Kaikki tunsivat vähintään kaksitoista opetuslasta, mutta ainoastaan Mohamed henkilökohtaisesti. Erikistä tuli RaamattuTähti. Mohamed sai kaksitoista ääntä ja Marja naisten äänet. Yhtään uutta jäsentä ei saatu kirkkoon.

Lempi lausui runojaan, joiss’ loppusoinnut kauniit vaan ja rytmi niin kuin Kotimaan painokoneen konsanaan. Lilja lasketteli monta psalmia peräkkäin ja virheettömästi ulkoa. Emmastiinan ohjelmistossa oli Mozartin sielunmessun latinankielinen teksti. Emmastiinan ekumeeninen tyyli nosti hänet vuoden 2009 Lausujen lausuksi. Valitettavasti EU-säädökset estivät Keski-Euroopasta tulleiden äänestäjien liittämisen suomalaisiin seurakuntiin.

Suursaarnaaja-kisan voitto oli selvä jo ensimmäisen kilpailijan jälkeen. Taisto pystyi selittämään Roomalaiskirjeen kahdessa minuutissa, niin että kuunnella ja äänestää ehti Salattujen elämien mainoskatkon aikana. Uusia jäseniä kertyi kolmisensataa, mutta katekismuspakkaukset palautettiin avaamattomina.

Idol’s Gospel 2009 -äänestys jouduttiin keskeyttämään, koska paikalle tulvineiden äänestäjien äänestäessä vahvistinjärjestelmät alkoivat piipittää ja vinkua. Voitto ei olisi vähempää voinut ketään kiinnostaa, kaikilla oli hauskaa ja lopuksi Jani, Joni ja Toni perustivat yhteisen bändin. Eikä seurakunnissa harmiteltu, koska näiltä äänestäjiltä ei olisi montaa senttiä kirkollisveroa saatu.

***

3.2.2009

Alku- ja loppukirkkoteatteri

Teki mieli tehdä teatteriesitys, sellainen hieno, sillä näky oli valtava ja sydäntä huimasi sen syvyyteen ja korkeuteen ylös alas katsellessa. Rukoiltiin ja pistettiin sana kiertämään. Väkeä tuli. Henki höyrysi ja tuoksui kunnes näyttämö, katsomo, kahvio, pukineet, lavasteet, valot, vuorosanat, vipstaakit, kommervenkit ja roina valmistuivat. Jokaisella oli annettavaa ja kaikille riitti yli oman tarpeen.

Ensi-iltajuhlissa päätettiin perustaa oikein yhdistys viljelemään ja varjelemaan teatteriherätystä. Kaikki liittyivät, niin teatteriväki kuin katsojat. Joka ikinen piti mitättömänä uhrauksena jäsenmaksua, jonka avulla sanoma leviäsi kuin spottivalo näyttämön pimeyteen.

Kymmenen vuoden kuluttua jäsenmaksun maksaneita oli kaksikymmentä kolme, seuraavana vuonna yksitoista, ja vielä vuosi niin yhdistyksen hallituskin unohti maksaa jäsenmaksun.

Hampaat kirskuen hallitus uurasti kolme ensi-iltaa vuodessa: laadukasta lapsille, nuorille ja vanhoille suunnattua teatteria, jossa valoja ei säästelty. Kirkkaat valot valaisivat joka sentin näyttämöstä, katsomosta, kahviosta ja naulakosta. Kun pääsymaksuista luovuttiin, saatiin yleisöä sen verran kuin esiintyjien perheistä ja ystävistä riitti.

Kahdessatoista vuodessa kaupunkiin oli sen sijaan syntynyt vireää yritystoimintaa: rakennusliikkeitä, kahviloita, lavastemaalaamoja, valoteknikoita, puhujia, räätäleitä, vipstaakkareita, kommervenkoilijoita ja roinan kerääjiä. Siunaukset ovat ihmeellisiä.

***

15.3.2009

Onpa ihmeellinen armo

Onpa kerrankin mies, joka uskoo Jumalaan. Alkaa tapahtua!

Hän:

- ihmeparantuu syövästä.
- pettyy kansankirkkoon, joka laimentaa kristinuskon hengelliseksi viihteeksi.
- pettyy yhteiskuntaan, joka hylkää vähäosaiset ja voimattomat.
- kehottaa ihmisiä ottamaan usko tosissaan. Kaikki tai ei mitään.
- laulaa riemullisia ylistyslauluja.
- rukoilee ihmisten puolesta.
- kohtaa lähimmäisten hylkäämiä ihmisiä ja antaa heille ihmisarvon.
- pitää kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, niin perheenjäseniään kuin seurakuntalaisiaan.
- rohkaisee ihmisiä vaeltamaan niin kuin Jeesus vaelsi.
- elää niin kuin opettaa.
- ei luovu uskostaan lahjottuna, kiristettynä, kidutettuna eikä syyllistettynä.
- luottaa kaikessa yksin Jumalaan, ei maalliseen apuun tai viisauteen.
- uskoo, että Jumala on voimallinen parantamaan sairaat.
- uskoo, että Jumala on voimallinen herättämään kuolleet.
- rakentaa seurakuntansa suojaksi kirkon.

Hän on murhaaja, avionrikkoja, pilkkaaja, anteeksiantamaton, eriseurainen, ylpeä, katumaton, eikä kunnioita äitiään. Kaikki tuhoutuu hänen ympärillään, oma elämä, perhe, seurakunta. Kaikki. Miksi?

Antaisinko hänelle anteeksi? Suostunko siihen, että hän saa armon, ehdottoman anteeksiantamuksen Jeesuksessa Kristuksessa?

Juha Luukkonen on ohjannut Teatteri Takomoon näytelmän Ihmeellinen armo, jota esitetään maaliskuussa. Roolinsa loistavasti sisäistäneet näyttelijät ilmaisevat ihmisen uskoa kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Esillä on Jumalan ja ihmisen voima. Jumalan ylistys tempaa mukaansa. Siunaus vaikuttaa elämää ja kirous synnyttää kuolemaa. Nämä ristiriidat olet voinut aavistaa seurakunnassasi, mutta et ole uskaltanut avata silmiäsi.

Jos et saa enää lippuja, ole varuillasi syksyllä, jolloin saattaa tulla vielä muutama lisäesitys.

***

17.4.2009

Todistajien puutteessa

Valtakunnallista huomiota saaneen pääsiäisdraaman esitykset olivat meneillään. Esityksiä oli kolmena peräkkäisenä päivänä. Paikallislehti julkaisi toisena päivänä verkkosivuillaan kriitikon arvion, jossa muutamasta pikkuruisesta muistutuksesta huolimatta kehuttiin kaikki: ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijät viimeistä harrastajastatistia myöten, valot, puvut, lavastus, esityspaikka. Arvosana halleluja plus.

Verkkolehdessä julkaistuun kritiikkiin saapui kommentti. Kalle-Karoliina ilmaisi huomanneensa, että näytelmästä oli jotain kerrottu lehdessä, mutta voisiko joku yleisön edustaja kertoa, kannattaako näytelmää lähteä kauempaa katsomaan. Kysymykseen ei oltu vastattu seuraavan viikon puoliväliin mennessä.

Pääsiäisdraama jäi Kalle-Karoliinalta varmaan näkemättä luotettavien todistajien puutteessa. Olisiko hän lähtenyt omin silmin ihmettä katsomaan, jos lehtikritiikin olisi kirjoittanut lähiesimies, vaimo, joku ostarin teineistä, sotaveteraaniliiton edustaja, kirkkoherra, rakastajatar tai kantakapakan kaveri? Kuinka yksityiskohtaisen kertomuksen draamasta hän olisi tarvinnut saadakseen ynnätyksi vaivautumisen debetit ja kreditit oikein yhteen? Ja jos hän olisi siitä kaiken kuullut, miksi vaivautua enää itse? 

Kenen ja monenko todistajan todistukseen ihminen luottaa? Kirkko, teatterit ja konserttijärjestäjät pistävät euron eukkoineen tuotteidensa markkinointiin. Vähintään yhtä tehokas on sosiaalinen verkkomarkkinointi, henkilökohtainen todistus.

Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen mustahattuinen hahmo lausahti Hesarin sivulla 5.9.1961: ”Elokuvista puheen ollen, en koskaan osta sikaa säkissä. Käyn katsomassa vain sellaisia filmejä, jotka olen nähnyt aikaisemmin!”

***

17.5.2009

Kirjoitettu on

Sairaalan sihteeri teki kirjoitusvirheen – potilas kuoli.

Sairaalan sihteeri teki kirjoitusvirheen – lääkäriä ja hoitajaa syytetään.

Olipa kerran teksti, jonka sisällöstä, käsittelystä ja säilytyksestä sosiaali- ja terveysministeriö antoi asetuksen Helsingissä jo 19. päivänä tammikuuta 2001. Ja olipa se sellainen teksti, ettei sitä sihteeri ajatellut sanelua purkaessaan, eikä lääkäri tarkastaessaan, eikä hoitaja lukiessaan.

Oletetaan, että lääkäri sanelee lääkkeen vahvuudeksi 10 grammaa. Sihteerin korva särähtää. Aina ennen tuota lääkettä on mitattu milligrammoissa. On sellainen hetki päivästä, että purettavia saneluja on jonossa pariksi viikoksi ja lisää tulee, eli hetki mikä tahansa. Sanelijoissa on muiden muassa ”potilas syö ei päivä halu kaksi kolme kerta miksi lääke sano”-maahanmuuttajia, ”yhsi-ysi, kahsi-kahsn, kooket-viis-kasi-seitenkytä”-rentoveikkoja ja ”buranakuussataaykskertaaykspeepeeiitäeiverenpainehyväatenoliliaeiykskertaakaksvoiottaalinatiltarvittaessanitrot”-ajansäästäjiä. Mutta heitä kaikkia yhdistää, etteivät he ole paikalla vastaamassa sihteerin kysymyksiin.

Miten sihteeri ratkaisee ristiriitatilanteen?

a) Sihteeri luottaa em. asetuksen 6. pykälään, jonka mukaan ”Terveydenhuollon ammattihenkilö vastaa sanelunsa perusteella tehdyistä potilasasiakirjamerkinnöistä”. Sihteeri kirjoittaa mitä kuulee ja olettaa lääkärin korjaavan sanelun.
b) Kuten kohta a), mutta sihteeri jättää gramman tilalle pisteviivan.
c) Sihteeri hakee hyllystä Pharmaca Fennican ja tarkistaa ko. lääkkeen kaikki saatavilla olevat vahvuudet ja annostusohjeet ja muuttaa gramman omavaltaisesti milligrammaksi. Tästä ei parane mainita kellekään, sillä hänellä ei periaatteessa ole oikeutta muuttaa lääkärin sanelua.

Mitä lääkäri tekee saatuaan sanelun tarkastettavaksi?

a) Sanelu on paperilla pitkän näköinen, joten hän lukaisee vain sieltä täältä.
b) Hän luottaa siihen että vakituisen sihteerin kirjoittama teksti on taas tarpeeksi oikein kuten aina ennenkin ja vetää perään puumerkkinsä.
c) Hän ei tarkista tekstiä sillä on lähtenyt kotiin. Ja koska sanelu on maannut sihteerin työruuhkassa jo kaksi viikkoa, hän ei edes muistaisi koko potilasta.

Mitä hoitaja tekee saatuaan tekstin hoito-ohjeeksi?

a) Pitää lääkärin sanaa ylimpänä ja ehdottomana auktoriteettina, kuten työilmapiiri on opettanut.
b) Pitää lääkkeen määrää oudon suurena, mutta koska hän on tänä yönä yksin vastuussa koko osastosta, hän ei ehdi lähteä sairaalan kirjastoon tutkimaan lääkekemian hienouksia.
c) Tuhahtaa halveksivasti kaiken maailman lääkärinplantuille ja tekee uhmamielin virkavirheen annostelemalla tekstinvastaisesti vain 10 milligrammaa lääkettä.

Mitä potilas tekee? Kuolee.

***

20.10.2009

Tavoitteena voitto, totuus vai oikeassa oleminen?

Kari Hotakaisen Ihmisen osa on rikas romaani kirjailijasta, joka myi kaiken minkä omisti, jotta saisi omaksensa elämän, Salme Malmikunnaksen elämän hintaan 7000 euroa. Myyjä lupaa hänelle totuuden, mutta pian totuus paljastuu pelkäksi lööpiksi. Totuuden takaa löytyy toisia totuuksia. Tai tavallaanhan ne kaikki ovat totta.

Kukaan ei ainakaan voi sanoa, ettet ole oikeassa, kun kerrot omasta elämästäsi ja ajatuksistasi (pois lukien ne joilla on oikeassa olemisen armolahja). Ei Salme Malmikunnasta kuunteleva kirjailijakaan kiistä tätä, mutta hän katsoo Salmen elämää useammistakin näkökulmista ja niin lukijalle avautuu Salmen elämästä todempi kuva.

Me kristityt useimmiten kavahdamme ajatusta, että kaikkien ihmisten jumala olisi yksi ja sama tyyppi, joka istuu vuorella, jonka rinteet ovat valtoimenaan erilaisia polkuja. Mutta jos Jumalan luo kulkee vain yksi polku, kannattaa huipulle päästessä tehdä sightseeing laen ympäri, jottei luule polun päässä retkottavaa pikkuvarvasta koko Jumalaksi.

Malmikunnaksen Salme halveksii kirjailijan työtä, koska se on juttujen keksimistä. Samalla hän halveksii kanssaihmisiään tai pikemminkin heidän oikeuttaan olla samalla tavoin oikeassa. Mutta löytyy se guru ja profeetta Salme Malmikunnaksenkin elämästä: somistaja Alfred Supinen. Edesmenneen Supisen mietteet ja lausahdukset ovat Salmelle teologian kova ydin.

Petollisen nopeasti romaanin keskipisteeseen kiitää Audillaan Kimmo, jolle puhuminen ei ole oman näkökulman tai totuuden ilmaisemista vaan voittamisen väline. Hänelle riittää, että hän puhumalla voittaa ihmisiä, työpaikkoja, omaisuuksia, vaikutusvaltaa. Toisten ihmisten oikeuksista ja totuutta kokoavista näkökulmista viis, tärkeintä on mellastaa, kunnes keskustelu loppuu ja oma mielipide nousee epäuskon meren pinnalle kuin tyhjä pullo.

Ja lopuksi esimerkkitarina, joka on totta.

Isä ja tytär tulevat rinnatusten puistosta ja ylittävät tien. Isän askeleista huomaa, ettei kotiin ole vielä kiire. Tytöllä on pyöräilykypärä ja apupyörät, kaikki vaaleanpunaisia kuten kuuluukin siinä iässä. Pyörä saa hyvät vauhdit jalkakäytävän korokkeesta. Tyttö kirnuaa polkimia ja silmät tähtäävät kaistojen yli tiukassa tanassa, kunnes etupyörä tömähtää vastapäiseen korokkeeseen ja töyssähtää sen yli.

- Minä voitin!
Isä on puoli kaistaa jäljessä, mutta kirvelevä häviö ei jää selitystä vaille.
- Oliko tässä muka joku kilpailu?
Isä on oikeassa niin kuin aikuiset aina ovat, mutta väliäkö hällä: tyttö kertoo kotona äidille, että voitti isän. Ja on oikeassa.

***

5.10.2009

Kuilu kirkon partaalla

Pasi Lampelan Kuilu-näytelmä (Helsingin Kaupunginteatterissa) muistuttaa kirkon uumenissa piilevästä Betesdan seisovavetisestä lammikosta, joka epämääräisin väliajoin kuohutetaan sillä seurauksella, että muutama kuohujen keskelle tyrkitty jäsen lähtee järkensä löytäneenä UUT(een) ry:hyn.

On kaksi sukupolvea. Isäkirkko ja äitikirkko ovat taivaltaneet jo pitkän elämän, luopuneet monta kertaa ihanteistaan, jopa moraalistaan (mutta siitä ei puhuta, sillä kaikki menneet on anteeksi annettu). Nyt on enää vähän tärkeitä asioita ja yksi niistä on perheen koossa pitäminen. Isä ja äiti uhraavat paljon verotuloja ja ns. tilaisuuksista kerättyjä kuitittomia kolehteja lastensa viihdyttämiseksi.

Poika kyyhöttää kotona kuin tuhlaajapojan isoveli. Hän haluaa muistuttaa mahdollisimman tarkasti Mozartia, jonka musiikkia vanhemmat rakastavat. Jos vanhemmat arvostaisivat ahkeraa kirkossakäyntiä tai vuosittaista Israelin-matkaa, hän varmaan suorittaisi nekin.

Mutta mielensä poika haluaa säilyttää järkkyneenä, jotta kokisi olevansa oma persoonansa eikä vaaraton rasvapatti vanhempien selkänahassa - siellä mihin ihminen harvoin katselee, eikä voikaan, ellei peili osu juuri kohdalleen. Poika ei suostu halpamaisiin eikä kalliisiinkaan terapioihin, hän nauttii totuuksien laukomisesta. Totuuksia on monenlaisia: makuuhuoneen seinän läpi kuunneltuja, loogisesti pääteltyjä ja lempparijakeita Raamatusta. Joka totuuden alle hän piirtää Eskon-puumerkin: valikoituja kuvia maailmanlopusta ja Harmageddonin taistelusta.

Sitten saapuu kotiin tytär kuin tuhlaajapoika EU:n ja tiedemaailman sikaloista. Hän on menestynyt! kaunis! älykäs! tyylikäs! Kirkkovuoden paras saalis. Vanhemmat laativat jos jonkinlaista hyväksikäyttöluonnosta.

Mutta elämä ei aina mene niin kuin Raamatussa ehdotetaan. Tuhlaajatyttärelle ei riitä hurjat ilo-orgiat, vaan hän haluaa tuntea taustansa, ruopata ja salaojittaa Betesdan lammikon. Höpö höpö nyt! Kristityn tulisi elää tässä hetkessä, unohtaa menneet, vaikkakin arvostaa edellisten sukupolvien sisua, joka on saanut aikaan hyvin organisoidut demokraattiset hallintorakenteet, loogisen teologian ja jopa maailmanperintökohteiksi arvioituja kirkkorakennuksia.

Lammikon vedet kuohutetaan. Näytelmän ensimmäisestä minuutista viimeiseen ”huutavan ääni kuuluu erämaassa”. Lähtöasetelmat ovat niin herkulliset, että loppupuolen ilmeisesti kohokohdaksi tarkoitettu traaginen paljastus: ”Minun oli sinua ikävä, äiti, kun jätit minut 12-vuotiaana sisäoppilaitokseen” kuulostaa siltä kuin vihkiparilta tai vainajan omaisilta kysyttäisiin laulutoivomuksia siunaustilaisuuteen, ja ainoa muistettu laulu olisi Kerran usko lapsuuden.

Vain terve ehtii hypätä ensimmäiseksi Betesdan lammikkoon ja pelastuu.

***

3.9.2009

Ilmaisu on ilmi tulemista

Suomalainen on tyytyväinen kuin viljanjyvänen, kun saa olla piilossa pimeässä mullassa. Turvottaa niin, liekö ummetusta. Ihmisessä on ahdasta ja jotain pitäisi saada ulos. Vaan kun ensin tietäisi, kantaako oras kortta ja tähkää vai ajaako traktori sen yli. Olisi noloa olla väärässä.

Suomalainen rakentaa talon ja kyttää ikkunasta, ihailevatko ohikulkijat sitä.

Suomalainen kirjoittaa nimimerkillä yleisönosastoon kuopasta, joka lähikaupassa käydessä täräyttää pyörää ikävästi, kananmunat saattavat rikkoutua. Hän odottaa kirjoituksensa vastineeksi liikenneministerin älähdystä tai Destian johtajan anteeksipyyntöä. Ne olisivat suomalaisen elämässä tapauksia, joista kannattaa mainita elämäkerrassa tai vähintään muistokirjoituksessa.

Suomalainen menee kirkkoon ja kiittää pappia saarnasta. Sitä vaatii kristillinen rakkaus. Tosin saarna oli pari minuuttia liian lyhyt. Siinä ei myöskään varoitettu synneistä, joita suomalainen joka päivä näkee asumalähiönsä pihapiirissä. Eikä siinä myöskään otettu kantaa homoavioliittoihin, joita hän joka päivä tuumiskelee. Hän antaa vastaisen poissaolonsa jumalanpalveluksista saarnata papille väkevästi.

Suomalainen kirjoittaa elämästään kirjan. Tai jos ei jaksa niin pitkästi niin runokirjan: jakaa tekstin palasiin ja lisää rivinvaihtoja parin kolmen sanan välein. Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi päinvastoin kuin ne sadat julkkisten kynäilemät rahastusromaanit.

Nyt oraalle on käydä köpelösti. Kustannusyhtiön traktori ajaa villisti ympäri käsikirjoituspeltoa metrin leveillä pyörillään. Onneksi hylkykirjeitä ei julkaista lehdistötiedotteina. Sananvapaus on hyvä, kunhan sen varjolla ei ilmaista kenestäkään mitään.

Omakustanne! Kohta postista kolahtaa laatikollinen suomalaisen todistuspuheenvuoroja. Seurakunnan tilaisuudessa hän ei kertoisi itsestään sanan sanaa. Todistuspuheenvuoron pitäjät ovat hihhuleita ja itserakkaita. Omista asioistaan jaarittelevat kirkkokahvikaverit ovat kuuntelukyvyttömiä ja ymmärtämättömiä, sokeita. Mutta kirja on raamattu, siinä ihminen ilmaisee sanassaan itsensä, ja suhteensa lähimmäisiin, jotka saavat nyt maksaa – kirjasta.

Vilja itää Suomen pelloissa. Jos siitä maksetaan.

***

18.8.2009

Minäkin olen Adolf Eichmann

Kun kysytään: ”Eikö oo kauheeta kun toikin tekee tommosta vaikka on uskova tai ainakin se käy kirkossa?”, kunnon kristitty höristää korviaan, nöyristää ylpeänä päänsä, ja huokaisee: ”Mä en oo mikään heittään ensimmäistä kivee...”

Jari Juutisen näytelmässä Minä olen Adolf Eichmann saat käteesi sen ensimmäisen kiven. Voi kun söpöä että maallisessakin teatterissa turvaudutaan näihin riparileirien iltanuotionäytelmiin, kun halutaan olla syvällisiä! Ole varuillasi. Ennen kuin ilta on lopussa, sinut yllätetään todistajan viitta kintuissa.

Kyseessä on syvällisin lukemani kotimainen näytelmäteksti sitten Laura Ruohosen Kuningatar K:n. Enää kuukausi ennen kuin näen sen näyttämöllä Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Näytelmästä on tarjolla enää neljä esitystä.

Onko väärin elää hiljaisuudessa ja toimittaa omia tehtäviään ja tehdä työtä käsillään, niin kuin apostolit ovat käskeneet?

Jos ydinvoimala räjähtää ja kansasta jää jäljelle vain rippeet, pitää kaikki voimalan rakentajat tuomita kuolemaan. Tuomitsemisoikeus on vain niillä, jotka alusta asti ovat kahlinneet itsensä rakennustyömaan puomeihin ja pylväisiin ja tehneet itsemurhaiskuja voimalan henkilökunnan koteihin ja työpaikoille. Mutta koska heitä ei enää ole, tuomiovaltaa käytämme me, jotka satuimme jäämään eloon. Onhan meitä kaikkia kohdannut suru: työ- ja koulukavereita, sukulaisia, tuttavia, TV:stä tuttuja ja paikallislehtien kuvissa nähtyjä on menehtynyt. Jonkun vielä täytyy kuolla, niin että ehdimme saada kuoleman valokuviin, videolle ja lehtien märehdittäväksi. Oikein perusteellisesti!

Että näkisi omin silmin että edes joku on vääremmässä kuin minä. Että on eettisesti kestävämpää kiduttaa montakymmentä miljoonaa ihmistä kuoliaaksi helposti parannettavissa olevilla taudeilla kuin eutanoida liki seitsemän miljoonaa ihmistä kuoliaaksi sukkelasti, kustannustehokkaasti ja loistavalla logistiikalla.

***

24.8.2009

Myytti: kristillinen kaunokirjallisuus

Tutustuin kristillisten kustantajien kaunokirjalliseen proosatarjontaan selailemalla netistä kustantajien itse laatimia kirjaesittelyjä.

Aikamedia:
Tarjolla on dekkareita, hevoshulluikäisten nuorisoromaaneja, sairaalaromantiikasta ja Karjalan tytön lähetyskenttäseikkailuja. Kustantaja on koonnut nämä kertomakirjallisuus-nimekkeen alle, normaalikustantamoissa puhuttaisiin viihdekirjallisuudesta tai ns. lukuromaaneista. Lukuromaanit ovat parhaimmillaan kirjoittamalla hidastettuja Salattuja elämiä.

Kirjapaja:

Yleinen kirjallisuus -nimekkeen alta löytyi kaunokirjallisuudeksi luokiteltavaa käännöskirjallisuutta: Miguel de Unamuno: Pyhän miehen uhri ja klassikko C.S. Lewis: Paholaisen kirjeopisto.

Päivä:

Saatavilla runsaasti jännitysromaaneja. Kristilliseen kaunokirjallisuuteen ne ehkä sitoo sijoittuminen Raamatun maihin ja/tai ns. lopun aikoihin.

Perussanoma:

Bodie Thoenen lukuromaaneja/toimintaviihdettä Raamatun maissa tai muuten vain juutalaisten parissa.

Arkki, Fontana Media, Herättäjäyhdistys, Karas-Sana, Kirjatoimi, Kuva ja Sana, ja Uusi Tie eivät näytä kustantavan tällä hetkellä kaunokirjallisuutta.

Entä tämän syksyn sato normaalikustantamoissa? Löytyykö kristillistä kaunokirjallisuutta, jotain sellaista kuin Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus tai Felix onnellinen tai parin vuoden takaa Erik Wahlströmin Jumala?

Gummerus:

Sakari Issakainen: Mitä pilvet puhuvat. Romaani syyllisyydestä ja sovituksesta.
Catherine Cookson: Lukittu lähde. Kirkkoherran rouva rakastuu maatyöläiseen.

Tammi:

Geraldine Brooks: Kirjan Kansa. Tarina Juutalaisten pyhästä kirjasta. Juutalainen uskonnollinen teos herättää myrskyäviä intohimoja kaupungissa, jossa katoliset, ortodoksit ja muslimit ovat taistelleet useita vuosia tuhansin uhrein. Lukuromaani

Like:

Hal Duncan: Pergamentti. Kaikkeuden kirja. Luomiskertomus sukeltaa myytteihin. Vaihtoehtoinen luomiskertomus. Scifiromaani.

Kirjan todellista sisältöä ei tule kuitenkaan tuntemaan kuin lukemalla. Mutta onhan kristityllä varaa olla rohkea ja katsoa silmiin tuntematontakin ihmistä - tai kirjaa. Todennäköisesti monessa muussakin normaalikustantamon romaanissa kristinusko näkyy riveillä tai rivien väleissä, sillä hyvässä kirjallisuudessa ihmiset ovat kokonaisia. Heillä on sekä kehnoja että kelpoja ominaisuuksia, ajatuksia, tekoja ja maailmankuvia.

Perinteisessä kristillisessä normistossa ”maailmalliset romaanit” on katsottu todellisuudesta ja ainakin Jumalasta vieroittaviksi. Mitä siinä tapauksessa kertoo kristillisen kaunokirjallisuuden äityminen eskapististen jännäreiden, lopun aikojen sotien ja todellisuutta vieroksuvan romantiikan markkinoijaksi? Onko nykykristillisyytemme kaipuuta väkeviin tunteisiin ja elämyksiin? Latistaako vuolas opetus-, hartailu- ja raamatunselityskirjojen tehtailu kristittyjen oman ajattelun, kokemiskyvyn ja tunnemaailman? Ihmisen pitäisi kuitenkin olla kuva siitä Jumalasta, joka on luonut kaiken, millä TV:n luonto-ohjelmat katsojaa ällistyttävät. Ja paljon enemmän. Paljon.

***

30.11.2009

Ääniä yleisöstä

Missä menee siedettävän ja sietämättömän käytöksen raja seurakunnan tilaisuuksissa? Suomen seurakuntien ja kirkon johtajat näkevät kovasti vaivaa aktivoidakseen maallikoita yleisöksi heidän järjestämiinsä tilaisuuksiin. Sama huoli on taide-elämän toimijoilla. Jääkiekko-ottelulipulla saa kaksi euroa alennusta teatterilipusta. Kauppakeskuksiin tarjotaan erikoistarjouspalveluksia ja siunaustilaisuuksia. Sinfoniakonsertin väliajalla esiintyy Tuike Tähtösen RockRämBäm. Gospeljumppaan liitetään kevyt loppusiunaus. Rajat madaltuvat ja hyvä sinänsä niin.

Nyt on saatu yleisö sisään, ja päästään asiaan. Solisti Pekka Kuusiston jousi heilahtaa. Tulkinta on henkeäsalpaava, tuhat neljäsataa korvaa kurkottaa, tulinen ääniammus laukeaa ja raukeaa haihtuen hehkuvaksi säkeneksi, hiljaisemmaksi kuin veren kohina kaulavaltimossa.
- Bravoo! Hyvä pojat!

Parin penkkirivin takana läiskytetään kaikin raajoin ja kaulavaltimo tuntuu tukkoiselta. Solisti kumartaa mahdollisimman kevyesti ja jatkaa, antaa lähellä istujien huolehtia tuijotuksesta.

Musiikki jatkuu, kutkuttaa, etenee konserton taitteiden rajalle. Solisti kääntää varmuuden vuoksi nyt yleisölle selän ja pitää viulunjousta lähtövalmiina. Orkesteri ja solisti tuijottavat jähmettyneinä toisiaan.
- Loistavaa! läiskyttää takarivi käsiään.
- Tässä ei kuulu taputtaa ennen kuin konserton lopussa, kuiskuttaa epätoivoinen rouva sivummalta. Kuuluu loukkaantunutta mutinaa. Edetään seuraavaan taitekohtaan.
- No eikö nyt kukaan taputa! huutaa takarivi.

Pekka Kuusisto ja Iiro Rantala alkavat tangoimprovisaatiot.
- Soittakaa seuraavaksi Argentiina! takarivi huutaa hiljaa haipuvan päätössävelen päälle ennen kuin yleisön taputukset ehtisivät pilaamaan kuuluvuuden.
- Seuraavaksi soitamme Nuoruustangon. Hyräilkää mukana niin kuullaan salin akustiikka, M-kirjaimella, niin ei ole huolta sanoista, Kuusisto pyytää yleisöä. M leviää silkkisenä mattona salin ylle. Harvemmin saa laulaa yhteislaulua tällaisten solistien säestyksellä. Mutta takarivillä osataan toki muutakin kuin M-kirjain, on meinaan käyty kouluja, pojaat!
- Läämpöni leempeni aannaan...
Onneksi nuotilleen.

Satu Silvo esittää näyttelijätärdiivaa komediassa Hyvää syntymäpäivää, Vivian. Hehkuu, hehkuu. Parhailla paikoilla istuu kaksi kaverusta. Kaverukset keksivät Vivianille omia vastauksiaan ja kyselevät kaikenlaista toisiltaankin. Parikymmentä ilmeikästä naamaa ympäröiviltä penkkiriveiltä hakee heidän katsettaan. He vastaavat katseeseen ihmettelevin sinisin silmin ja jatkavat sitten keskustelua.

Syntymäpäiväsankari vaihtaa asua entistä juhlavampaan näyttämön etualalla. Taitaa siinä reittäkin vilahtaa ja dekolteen reunasta muutama pitsinen sentti.
- Sä oot kaunis, Satu! huutavat kaverukset täysin palkein ja mölisevät kohotetuin käsin kuin Rinkelinmäen jäähallin ns. sikakatsomo. Viitisenkymmentä ilmeikästä naamaa ympäröiviltä penkkiriveiltä hakee heidän katsettaan. Juonen käänteet jäävät suurimmalta osalta kuulematta tai ainakin näkemättä.

Kaverukset kuuluvat onneksi seurueeseen, josta löytyy selkärankaa. Väliajan alkaessa kuuluu laumanjohtajan ääni.
- Nyt Lasse laitat takin päälle ja menet ulos etkä tuu enää takaisin. Teatterissa ei yleisö huutele näyttämölle.
Ja niin Lasse kaverinsa kanssa jäi nauttimaan pidennetystä väliaikatarjoiluista.

***

20.2.2010

Kahdeksan surmanryyppyä - mikä ihana himo!

Jos et ole koskaan kehdannut tuijottaa alkoholistia läheltä kiinteästi (se haisee, se voi huomata, se voi sanoa jotain, niistä ei koskaan tiedä, se voi käydä käsiksi, se voi luulla olevansa normaali, se luulee että annan rahaa/viinaa), teatteri Vanha Juko Lahdessa antaa siihen mahdollisuuden tänä keväänä.

Juha Luukkosen ohjaama Kahdeksan surmanluotia näyttää tuikitavallisen lahtelaisen roskakuskin tien rikosotsikoihin. Palkkatyön puutteessa hän toteuttaa EU:n asettamaa tuottavan ikääntymisen eli ”tuottavan työelämän jälkeisen ajan” ihannetta: omistautuu juomisharrastukselleen vapaaehtoisesti, tavoitteellisesti ja periksiantamattomasti. Ystävät, markkinavoimat ja himo kannustavat. Yhteiskunta ja perhe asettavat tielle hidasteita, rajoja ja sulkuja, mutta urhea sankari rynnii pontikan voimalla niiden läpi.

Isä tappaa neljä poliisia ja pojasta polvi vielä paranee. Poika ei juo, viina on kalkkisten juomaa. Elämä isän kanssa on kuitenkin opettanut olemaan aralla tunnolla, joka ylivertaisen lahjakkaasti tunnistaa kanssaihmisten virheet. Ja virheistä pääsee helposti, tappamalla. Poika lähtee Lahden yöhön lopullinen ratkaisu ladattuna repussaan.

Vanhan Jukon Kahdeksan surmanluotia pistää miettimään himon olemusta. Himo antaa ihmiselle näennäisen oikeuden nousta jumalaksi, vaikkei laajemmin niin vähintään omassa ja lähimmäisten elämässä. Himoa tunnetaan päihteisiin, peleihin, uskoon, työhön, Raamattuun, seksiin, rahaan, valtaan, oikeassa olemiseen... Kaikki minun himoani vastustavat mielipiteet, kehotukset ja käskyt ovat vääriä. Riittää, että minä himoni profeettana ilmoitan himoni tahdon ja tarpeet.

Näytelmä muuttaa kuvaa maailmasta. Uutiset tuntemattomien hyökkääjien tekemistä väkivallanteoista, tapoista ja raiskauksista eivät enää ole kummajaisia toisista maailmoista vaan loogisia kohokohtia himojen valtaamien ihmisten ja heidän läheistensä elämässä.

***

9.3.2010

Pikkuleipää ja täysjyvähuveja

Pikkuleivän eteen raataminen on mielekästä puuhaa. Itse saa suun makoisaksi ja lähimmäiset terveellistä täysjyvähuvia. Mitä se on?

Tampereen Kristillinen Teatteri astuu uusille jäille. Esitämme kristillisessä maailmassa liikkuvia näytelmiä kuutena iltana huhti-toukokuussa. Esityksiä varten olemme vuokranneet teatterikäyttöön tarkoitetun tilan, jossa on nouseva katsomo, mustalla verhotut näyttämöseinät sekä mahdollisuus ääni- ja valokaluston käyttöön. Pääsemme esittämään monen idean, huolen, ilon, illan ja vuoden työn täysjyväisiä tuloksia. Se on pikkuleipää se!

Millaista on olla vapaa yhdistysmuotoinen kristillinen teatteri Suomessa? Vapaalla tässä tarkoitan teatteria, joka ei ole yhdenkään seurakunnan tai järjestön isännänotteessa. Sitä pelottavaa maallikkoutta, jonka valloilleen pääsemistä niin tarkoin varotaan. Että ei ole sidottu kirkkovuoden rytmiin tai velvollisuuteen elävöittää vähintään viisi saarnaa per vuosi. Vaikka hienoja tilaisuuksiahan nuo ovat teatterin käyttöön, ei siinä mitään. Moni pienikin draamakatkelma keskellä laulu-puhe-kahvit-puhe-laulu-loppurukous-kaavaa virkistää ja koskettaa seurakuntalaisia.

Mutta kun loppuun asti mietitty ja harjoiteltu pikkuelävöitys tai hartausnäytelmä vaatii parin kuukauden työn oman-työn-ohella-ryhmältä, ei jää aikaa tehdä sellaista teatteria, johon tavoitteellisen teatteriharrastajan sydämessä on kaipaus. Alkuperäisestä näystä ja luovuuden potentiaalista on luovuttava ja kuunneltava suu tanassa juhlapuhujien hehkutusta luovuuden mahdollisuuksista seurakunnassa.

Vapaus on jees, mutta se maksaa. Kiitollisia olemme jokaisesta laupiaasta samarialaispapista, joka antaa oudolle ja muukalaiselle sijaa luonaan vaatimatta vastineeksi luopumista omasta näystä. Heitä on, mutta ei niin paljon kuin lonkalta luulisi. Ilman heitä ei kristillistä vapaata teatteria olisi. He esimerkiksi tilaavat esityksiä, joista saaduilla palkkioilla maksetaan mm. puhelinkulut, rekvisiitta ja harjoitusten tilavuokrat (kaupunki vuokraa muuten kristilliselle teatterille harjoitustilaa halvemmalla kuin seurakunta!).

Mutta nyt astumme ujosti uusille jäille. Hetken ajan olemme ”oikea teatteri”, kuittaamme kulumme pääsylipputuloilla (tervetuloa!) ja kerromme näyttämöltä käsin, mitä ajatuksia ihmiskristityn päässä liikkuu.

***

26.3.2010

Kristuksen morsian: Kotimaa24

Heini Junkkaalan kirjoittaman ja Saana Lavasteen ohjaaman Kristuksen morsian -näytelmän ensi-iltaa vietetään tänään Kansallisteatterissa. Takana on jo kaksi ennakkoesitystä. Eilisen ennakon perusteella kaikki Kotimaa24:n blogistit ja keskustelijat olivat jo lavalla rooleissa. Jos joku luulee puuttuneensa, ostakoon piletin ja käyköön katsomon puolella. Näytelmätekstin voi ostaa Lasipalatsin Kirja kerrallaan -kaupasta (myös postipoika kuljettelee), mutta kuten tiedämme, kirjoitettu sana on vain hämärä kuva verrattuna kasvoista kasvoihin katsomiseen.

Ohjaaja tuo alkuepisodin ja lavastuksen avulla loistavasti esiin kirjoitetun Sanan keskeisyyden. Ihminen, joka ei tunne Jumalan Sanaa, on ns. viaton luonnonlapsi. Jumalan Sana on se paratiisin puu, joka tuo elämään tajun oikeasta ja väärästä, sukupuolisuuden häpeän ja välttämättömyyden, että yhden on lopulta kuoltava.

Paratiisin puusta syöneet roolihenkilöt siirtyvät aikaan, jossa totuus ja valhe, ihmisen tuomio ja pelastus ratkaistaan oikeilla vastauksilla naispappeus- ja homokysymyksiin. Näytelmä ei sorru missään vaiheessa karikatyyri-ihmisiin. Roolihenkilöillä on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. He elävät ja hengittävät, muuttuvat vuorovaikutuksessa yhteisön ja Jumalan kanssa. Heidän ajatuksensa eivät synny tyhjiössä, ”niitä ei valita kaupan hyllyltä eikä koota kotona”.

Junkkaalan teksti on rehellistä, rajua ja rakastaa jokaista roolihenkilöä: homoaktivistia, joka paiskoo äänekkäitä vastauksia tasa-arvokysymyksiin; konservatiivipastoria, jolle homouden ja naispapit hyväksyvä kirkko on antikristus ja porttokirkko; naispiispaa, joka puolustaa Jumalalta saamaansa kutsumusta; lesbonaista, joka taistelee eheytyäkseen heteroksi ja hänen puolisoaan, joka on hylätty Kristuksen tähden; ihmistä, jolle lesbot ovat yliseksuaalisia himokoneita; perinteistä pastorinrouvaa.

Näytelmässä ei tuomita ketään, mahdolliset tuomiot tapahtuvat katsojan sydämessä. Ja niistä tuomioista yllättynee eniten tuomari itse.

Roolitus on osuvasti tehty. Pikkumiinuksina jäi mieleen Jukka Puotilan esittämän Simeon-seurakunnan pastorin elämän taitekohta, joka ilmeisesti käsikirjoituksen takia jäi irralliseksi ja perustelemattomaksi. Loppua kohden tapahtumataitteiden tahti kiihtyi niin, että olisin kaivannut enemmän ajatteluaikaa niiden sisään.

Kristuksen morsiamen seuraaminen onnistui ainakin neljäkymmenvuotisen seurakuntaelämän pohjatiedoilla. Teksti oli paitsi kiinnostavaa, myös täynnä viitteitä Raamattuun ja seurakuntaelämän pikku hienouksiin. Tiedä sitten, kuinka paljon ymmärtää katsoja, jolle kristillinen sanasto on vieraampaa; väliajalla kaksi katsojaa keskusteli kohtauksesta, jossa ”teologian opiskelija kääntyi papiksi”.

***

25.4.2010

Kristillinen taide? Hoh- hoijaa...

Imagine 2010 -tapahtumassa viime viikonloppuna kääntyi kanava jos toinenkin määrittelemään kristillistä taidetta. Taiteilijan kohdatessa kirkon ja seurakuntaelämän syntyy harvoin mitään, mikä vastaisi hänen käsitystään kristillisestä taiteesta.

Kristillisten piirien ulkopuolella kristillistä taidetta yleisesti pidetään ennalta arvattavana, yksioikoisena, tendenssimäisenä, huonotasoisena. Kristilliselle taiteelle ei myönnetä apurahoja säätiöiltä, jotka pitävät yllä suomalaista taide-elämää. Syynä ei ole kristittyjen vaino tai yleinen jumalattomuus, vaan niiden hankkeiden taso, joihin apurahaa anotaan.

Kirkkoherra Pekka Kaskinen esitti paneelipuheenvuorossaan hyvän kysymyksen: Tarvitseeko kaikkea kutsua heti taiteeksi? Osasyy kristillisen taiteen huonoon maineeseen voi olla, että rakkautta täynnä oleva seurakunta korottaa ihmeeksi ja jumalalliseksi taideluomaksi kaikenlaista itseterapiaa ja pikkukivaa ilmaisuhommaa. Ns. maallisella puolella käytetään sellaisesta luomistyöstä monia nimityksiä, eikä lainkaan väheksyviä, vaikkapa: nuori kulttuuri, harrastajien taide, luova itseilmaisu, oman äänen etsiminen, luova toiminta. Johtuuko suhteellisuudentajun puute seurakunnissa juuri siitä, että todellista taidetta niin harvoin päästetään sinne?

Onko taide kristillistä vain silloin, kun se kertoo Raamatun kertomuksia, siteeraa Raamattua tai käyttää kristillisiä symboleja? Näillä kriteereillä kuka tahansa taiteilija voi luoda kristillistä taidetta ja palvoa sitten lopun aikaa saatanaansa.

Termi kristillinen taide joutaisi pois häiritsemästä. Taiteilija suodattaa näkemäänsä ja kokemaansa elämää ihmisten nähtäväksi, kuultavaksi, koettavaksi oman taiteenlajinsa kielellä. Jos hän on kristitty, kuuluu ruotsalaiseen kansanpuolueeseen tai halailee Amma-äitiä, se on osa hänen näkemäänsä ja kokemaansa elämää.

Tavallisessa olossaan ihminen elää kahdestaan oman näkökulmansa kanssa. Yhtäkkiä Jumala puhuu valkovuokon tai onnettomuuden kautta juuri, kun sitä ei olisi odottanut ja sellaisia asioita, joita ei olisi odottanut. Taide jatkaa tätä Jumalan uutta luovaa työtä. Taiteilija on lasinen ihminen, jonka läpi lähimmäinen näkee toisen ihmisen ja oman peilikuvansa. Omaan napaan ja seurakunnan napaihmisiin tuijottaminen ei tee ihmisestä ylen viisasta ja ymmärtäväistä.

Länsipolvet pyörittelevät päätään fasistisen tai sosialistisen realismin taiteen edessä. Halveksitaan taiteilijoita, jotka arvostivat enemmän henkeään ja/tai uraansa eivätkä olleet taiteessaan rehellisiä. Harva sosialistisen realismin tuottama taideluoma on jäänyt eloon, tai edes kituu museoituna kuriositeettina tai varoittavana esimerkkinä.

Näemmekö saman epäsuhdan kristillistä taidetta märitellessämme? Pitääkö kristillisen taiteen kumartaa ja mielistellä kirkon ja seurakuntien johtajia saadakseen elää ja hengittää seurakunnassa? Luoda kaunis, tasapainoinen, onnellisesti päättyvä tarina, joka ei häiritse ketään vaan puhuu kristillisillä symboleilla, jotka aukeavat vain sisäpiiriläisille? Uskokaa tai älkää, kynttilän sytyttäminen ei tuo viidelle miljoonalle suomalaiselle ensimmäiseksi mieleen Jeesusta, Pyhää Henkeä tai ylipäätään Jumalaa.

Kristillinen taide, jonka kädet on sidottu päättäjien ja raamatunopettajien toiveilla, vastaa kristillisen elämän ulkopuolella mainoksia, viihdettä, propagandaa ja valkoisia valheita.

***

21.5.2010

Usko, kateus ja taide

Nuorella teatteripuutiaisen puremalla neitokaisella on tuhannen taalan paikka. Vain pari metriä edempänä, näyttämövaloissa kumartaa Suomen teatteritaiteen mahtinainen. Hän on esittänyt Raamatun tekstejä luontevuudella, johon harva yltää. Hillityin liikkein, harkituin äänenpainoin ja katsein. (Huomatkaa teknisen taidon lisäksi läsnäolon ja eläytymisen kyky.) Tekstit ja Jumala ovat alkaneet elää kuulijan sydämessä.

Nyt mahtinainen kysyy yleisöltä mielipiteitä tavasta, jolla hän Raamattua esitti. Oliko liian rajua? Saako Raamatun tekstit lausua erilailla kuin mihin on totuttu, saako niissä olla mukana tunnetta tai rytmitys, jota Jumalanpalvelusten kirjaan ei ole kirjattu? Kertokaa, ihmiset, ja kysykää!

Neitosen posket punertuvat, pää vapisee ajatusten voimasta, ystävättäret ympärillä tönivät. Hän on opiskellut teatterijuttuja melkein vuoden jo, ja tavoitteita on. Nyt hän hengittää samaa ilmaa kuin tuo nainen, joka on kulkenut tien loppuun saakka, tuo nainen, jolla on teatterin valtakunnan avaimet, viisaus ja voimaa kuin suurien vetten pauhussa. Hänellä on mahdollisuus esittää kysymys, johon on luvattu vastata.

Mitä sinä kysyisit jos Luther ilmestyisi sinulle ja lupaisi kuunnella ja vastata? Tämä neitonen tiesi, hän oli valmis. Hän kysyi: ”Ootko sä uskossa?” ja: ”Miten sä valitsit teatterialan?”

Tässäpä sitä oli ajatusten jänneväliä. Kuten kaikkia luovansorttisia nuoria neitokaista on kutsuttu uhraamaan taidelahjansa alttarille. Mutta vaikka monet ovat kutsutut ja suuret määrät uhratut, vain harvat ovat valitut. Näkyville nostetaan  ne harvat ja heidän paikkaansa jonottaa neitokainenkin, jolle ei koskaan tunnu tarjoutuvan tilaisuuksia.

Jospa nuo harvat eivät olisikaan uskossa tai olisivat siinä jotenkin väärin! Silloin voisi luottaa siihen, että Jeesus pian kukistaa väärämieliset jalkojensa alle; silloin tosiuskovat saavat vihdoin näyttämöaikaa. Jos mahtinainen ei ole uskossa, hänen taiteessaankin täytyy olla jotain mätää, jota sokea yleisö vain ei huomaa. Mutta eräänä päivänä heidän silmänsä avautuvat, ja he huomaavat jumalankuvansa saastaiseksi ja kumartuvat neitokaisen puoleen.

Mutta toisaalta: tuossa on nyt ihka elävänä mahtinainen, jolla on teatterin valtakunnan avaimet. Olisipa elämänhistorioissa jokin yllättävä yhteys, ihan pikkuruinenkin samankaltaisuus! Ehkä meitä kumpaakin on kannustettu samoin sanoin ekaluokan joulujuhlan jälkeen. Se todistaisi neitokaisen hengen kanssa, että eräänä päivänä hänkin saa näyttämön ja puolet valtakuntaa.

Edellisessä postauksessani kerroin kuulumisia Imagine 2010 -tapahtumasta. Siellä moni taiteilija halusi määritellä kristillisen taiteen” taiteeksi, jota tekee kristitty taiteilija”. Tuon neitokaisen ensimmäinen kysymys tuo hyvin esiin määritelmän ongelmallisen puolen: kuka määrittelee taiteilijan kristillisyyden? Afrikkalaisen animistin näkemys on vallan erilainen kuin kotimaisen konservatiivin.

***

13.6.2010

Blogimetsä parrasvaloihin

Ajattelin istuttaa blogimetsän näyttämölle. Täällä ulvoo niin suloisen dramaattinen puuskatuuli. Sisäiset jännitteet kiristyvät. Sanoihin sidotaan painoja ja teriä. Hahmottuu sankareita ja pelkureita, viattomia, syyllisiä ja syytettyjä, omasta syystään tai syyttä kärsiviä.

Teatteri-lehdessä 4/2010 Kirsikka Moring arvioi Kristuksen morsian -näytelmää ja päättää kritiikkinsä sanoihin: ”Jonain päivänä toivoisi näkevänsä jopa uskosta ja kristittyjen yhteydestä eli seurakunnasta älyllisesti haastavaa teatteria pastori Terho Pursiaisen pamflettien hengessä.”

Helsingin ylioppilasteatteri on tehnyt jo kolme näytelmää Helsingin kaupunginvaltuuston kokouspöytäkirjoista. Näytelmät ovat räväyttäneet paikallispolitiikan unettamat silmät ammolleen, valtakunnallinen huomio on ansaittu, todistavat todistajat. Tosielämässä tapahtuu oudompia ja mielenkiintoisempia juttuja kuin elokuvissa.

Joten miksipä ei myös blogimetsän kasvusta ja karikkeesta saisi aikaan hiuksia nostattavan draaman. Metsän asukkaista löytyy riittämiin aineksia roolihahmojen luomiseen, blogeista ja kommenteista pohjatekstiä, jota työstää eteenpäin. Mikähän draaman muoto toisi parhaiten esiin pyhäin seurakunnan pyhäin yhteyden?

Kesäinen farssi, jossa huudellaan puskasta, humallutaan Hengestä ja sekoillaan parisuhteissa, kunnes lopuksi totuus paljastuu ja kaikki elävät taas sopuisasti keskenään.

Tragedia, jossa viisas ja uskollinen sankaritar poistaa itsensä metsänelävien joukosta, kun sankarisulhoa ammutaan raukkamaisesti selkään, ihan vaan siitä syystä, että - jaa mistähän syystä? Jälkikäteen ajatellen syyt ovat aina naurettavan pieniä seurauksiin nähden.

Vaellusnäytelmä, jossa unisex-asuihin vyötetyt näyttelijät latelevat ympäri käyvälle yleisölle suoria lainauksia blogimetsän postauksista ja kommenteista.

Absurdi näytelmä, jossa viimeistään väliaikaan mennessä kukaan ei enää ymmärrä mistä näytelmässä ollenkaan on kysymys.

Pläjäys fyysistä teatteria, jossa ymmärrettävät lauseet ovat harvassa, mutta hirveä vääntö on jatkuvasti, hiki lentää ja samat liikesarjat toistetaan kuudessatoista eri paikkaan sijoitetussa spottivalossa.

Ryhdynpä siis heti käsikirjoituksen tekoon. Entä mistä ohjaaja, näyttelijät, tuottaja, markkinoija?

***

12.8.2010

Käänteen tekevä tapaus

Kristinuskominen rakastaa käänteitä kuin draama. Selvä ja suora tie, joka on niin kapea, etteivät siltä hullutkaan eksy, on vaikea saada markkinoitua muiden teiden kulkijoille. Niskakoneisto puutuu, kun kulkee katse naulittuina uskon alkajaan ja täyttäjään. Tie on niin kapea, että sillä täytyy kulkea yksin, ohi ei voi päästää ketään. Jos lankeaa, täytyy nousta ylös kuin Lasse Viren ja näyttää silloin ohi päässeelle, kuka tässä lopulta oikein uskoo.

Käänteet tekevät eläväksi. Millaisilla käänteillä saamme lähimmäisen kiinnostumaan uskomishommasta? Hehkutamme ennen-jälkeen elämää, kaivamme menneisyydestä traumoja, syntejä, ja surkeutta kuin 7 päivää -lehden paras papparassi. Osoitamme innolla lopun aikojen merkkejä eli säätä, onnettomuuksia, kulkutauteja, villiintyviä eläimiä ja nuoria, seksiä, rahaa, sotia ja Israelia erittäin. Vaahtoamme jokaisesta synnistä, jonka kirkko siittää - naispiispa on käänne! homot ovat käänne! Nyt saadaan väljähtänyt, tympeä, mediaseksitön motti purettua, ratatatata muut tielläkulkijat ojaan ja jälleen on rata auki voittajan hymyillä. Kilpailuselostajan ääni kohoaa ja kiihtyy, maratonissa on tapahtunut uskomaton käänne ja loppukiri voi alkaa!

Juha Jokelan käsikirjoittama ja ohjaama Esitystalous-näytelmä (Espoon Kaupunginteatteri) on pelottavan tarkka näky aatteiden ja ihanteiden törmäämisestä tosielämään. Vaikkei usko evoluutioteoriaan, on todennäköistä, että ihmisen sielu on ojan pohjalta konttaava sammakon mätämuna. Mikä Esitystaloudessa on se suuri käänne, josta lähtien tapahtumien kulku muuttaa suuntaa? Yhden päähenkilön syöpädiagnoosi.

Syöpä on kovassa kurssissa niin uskokertojen kuin draaman käännetilastossa. Syöpä muuttaa kaiken. ”Illalla kun mielipuoli kirveen saa, se johdattaa sut nurkan taa, sitten siellä...” Syöpä on toki arvaamaton sairaus, mutta niitä on muitakin. Ketä kiinnostaisi elämä tai draama, jonka suurin käänne on verenpainelukemien tai painoindeksin kohoaminen yli suositusten, vaikka ne ovat yhtä tuhoavia ja tappavia kuin syöpä? Ja mitä muka Jeesus tai häneen uskominen voi verenpaineelle tai läskille tehdä?

Olisiko muita käänteitä, jotka sinulle sattuessaan koskettaisivat minunkin sisintäni? Koosta ei väliä, kunhan on käänteentekevä. Mikä saa hauskalla reissulla yhtäkkiä aikaan koti-ikävän?

***

7.9.2010

Tulkinnan ilo on taiteen suola

Anu Holopaisen uusimmassa romaanissa Ilmeetön mies (Karisto 2010) on tavallisen kuolevaisen naisen vastaparina mielikuvituksellinen mies (mielestäni romaanin onnistunein elementti), joka ei millään lailla reagoi tapahtuvaan, näkyvään tai kuuluvaan, mutta hän on tunneimuri. Hän tuntee kaikki ympärillään tunnettavat tunteet itsessään.

Nainen kokee miehen turvalliseksi. Mies ei värähdäkään kuullessaan naisen kammottavat tunnustukset, hän tuntuu ymmärtävän kaiken. Nainen kertoo lisää ja lisää, kaipaa jatkuvasti miehen luokse. Hiljalleen nainen puhuu itsensä irti menneisyyden taakoista. Elämä näyttää elämisen arvoiselta, uusi alku on mahdollinen, hänellä on itsetuntoa ja voimaa vastuksia vastaan.

Kunnes nainen lopulta haluaa koskea miestä. Ilmeetön ja välinpitämätön mies on täynnä tunteita, tuhansien kotikorttelissa liikkuneiden ihmisten tunteita, jotka kosketuksessa purkautuvat naiseen kuin korkeajännite varomattomaan kiipeilijään. Naiselle ei käy hyvin, mutta mies hymyilee - ensimmäistä kertaa joku vajottaa hänen taakkojaan.

Mitä se on?

1) Mies on maailmanmielinen valtionkirkko, joka hyväksyy jäsenikseen välinpitämättömästi kaikki. Jäsenet rimpuilevat tunteidensa mukaan päämärättömästi minne sattuu ja lopulta helvettiin.
2) Mies edustaa fundamentalistista herätysliikettä, joka ei perusta uskoaan siihen mitä näkee ja kuulee. Tunteet pidetään totisessa kurissa. Mutta annas olla kun pannattu tunne purkautuu:  purkauksen aiheuttajalle seuraa välittömästi hengellinen kuolema. Mikä taas todistaa herätysliikkeen periaatteiden olevan Jumalasta.
3) Liberaali kirkko-nainen yrittää puhua miehelle mitä vain kiinnostaakseen häntä. Kadonneesta lampaasta tulee naiselle itsetuntokysymys. Mies kokee, että nainen ajattelee vain itseään ja jättää hänen suuret kipeät tunteensa huomiotta. Kirkko-nainen soittaa lopulta miehen kotioven kelloa kutsuakseen hänet ilmaiseen konserttipizzasaunailtaan. Ovea ei avata. Nainen kokee vuorostaan pettymyksen ja hylätyksi tulemisen tunteita. Mies on siitä hyvillään, koska näkee kerrankin mielipiteidensä vaikuttavan kirkon elämään.
4) Nainen on evankeliointiurakoitsija, joka ilta illan perään pitää miehelle todistuspuheenvuoroja entisestä ja nykyisestä elämästään. Hän astuu esiin sopivalla ja sopimattomalla hetkellä niin, että miehen ainoa oman minän suojaamiskeino on sulkeutua täysin. Miehen sulkeutuminen on naiselle herttainen todistus Hengen työstä miehen sisimmässä. Niinpä naiselle on järkytys, kun hänen viimein esittäessään ns. alttarikutsua mies saa villin hervottoman naurukohtauksen.

***

29.9.2010

Maanalainen seurakunta ja draaman vaara

Yle.fi kertoi alkuviikosta, kuinka sujuu elämä Chilen kuuluisassa kaivoskuilussa, tuossa alkuseurakuntaa muistuttavassa yhteisössä, jossa eletään luottavaisesti kuin lapset Jumalan kämmenellä.

Siinä seurakunnassa uskotaan, että jossain tuolla ylhäällä on heitä rakastava elämänlähde, jota he eivät vielä voi nähdä, mutta toivossa on, että vielä kerran, kohta, hyvin pian he näkevät kasvoista kasvoihin, kun hän laskeutuu korina kuiluun ja noutaa heidät luokseen. Silloin nuo maan alhoissa vaeltaneet saavat nähdä jälleen myös omaisensa, ajaksi kadotetut, mutta nyt iäksi omistetut. Ja katso, jo nyt on lupauksen sinettinä avattu ylhäältä alas virtaava lähde, josta maan syvyyksiin vuotaa raikasta vettä ja ilmaa.

Mutta nyt maanalaisen vaelluksen aikana on olennaista ryhmässä pysyminen ja itsensä pitäminen puuhakkaana. Nuo, jotka aiemmin kärsivät janoa ja nälkää, taistelevat nyt mahtuakseen kerran sisään kapeasta portista, kun taivaasta laskeutuva kori saapuu. Joka päivä tehdään kovasti työtä ja nukutaan kolmessa vuorossa. Kolme miestä kerrallaan on jatkuvasti erotettuna diakoniatyöhön, huolehtimassa ruoan ja vaatteiden jakelusta sekä välittämässä viestejä rajan takaa ja taa.

Joka päivä he kokoontuvat ryhmäterapiaistuntoon, kahdesti päivässä he rukoilevat, säännöllisesti he puhuvat asioitaan ylhäisen voiman valtuuttamien psykologien kanssa ja viikonloppuisin kahdeksan minuuttia ulkopuolella olevien kanssa.

Heille näytetään televisiosta ohjelmaa 13 tuntia päivässä. Ylhäällä asuva viisaus on valinnut heille katsottavaksi komedioita ja toimintafilmejä, kaikkea mikä poistaa huolen häivät kolkon kolkan asujien mielistä.

Draamaa ei tietenkään sallita. Draaman sisältämät ristiriidat voivat nostattaa huolia ja ajatuksia seurakunnan keskuuteen. Sehän on kuin käärme paratiisissa, saattaa kyseenalaistaa koko kaivoskuilussa elämisen mielekkyyden ja ylhäisten ymmärryksen. Myös henkilökohtaiset musiikkivalinnat on kielletty. Kaiken koettavan täytyy olla yhteistä ja avointa. Mikään ei saa eristää ketään huolehtimaan omista tarpeistaan yhteisten lisäksi. Ei siis omia nappikuulokkeita.

Pelkkää toimintaa ja iloa, ei ketään eriseuraista, ei eriäviä mielipiteitä tai päämääriä. Mikä ihana elämä! Meille kanssa tänne Suomeen sellainen kirkko ja seurakunta!

***

13.10.2010

Yhteisölliseksi ja sassiin!

Yhteisöllisyyttä hinnalla millä hyvänsä. Kolme esimerkkitapausta: Kauhajoki, fundue ja Viimeinen valssi Helsingin Kaupunginteatterissa.

Kauhajoella tapahtui suuri pamaus ja Suomi meni rikki. Vaadittiin vanhaa kunnon yhteisöllisyyttä, jossa kaikki kasvattavat kaikkia, etenkin poliisi, koulut, terveydenhuolto ja hallitus. STT on nyt selvittänyt tutkijalautakunnan antamien suomenparannussuositusten etenemistä ministeriöissä: näyttää siltä, että yhteisöllisyys ei saa lainvoimaa ainakaan kuluvalla vaalikaudella. Tulevissa seura- ja eduskuntavaaleissa meidän on valittava uudet yhteisöt, joiden voima jyrää meitin. Mielelläänhän sitä äänestää, jotta sosiaalisesti kiusallisen yhteisöllisyyden saisi vihdoin hoidettua edustajien välityksellä.

Fundue (vrt. fondue l. yhteen sulatetut vanhat juustot, joihin kastettuja ulkopuolisia aineksia ei enää entisikseen tuntisi) on olosuhteiden pakosta mitä yhteisöllisin ystävyyden, yhteistyön ja avunannon yhteisö.  Yhteisöön kuulutaan opettelemalla tunnussanat, nuo nykyajan shibboletit. Ne vaihtuvat tasaisin väliajoin ja niinpä funduen jäsenet tunnetaankin alituisesta ajan hermolla olemisesta. Eilen piti kauhistella sanomalehden artikkelia, tänään lähettää rukoustekstiviestejä erään vainotun pastorin puolesta ja huomenna allekirjoitetaan adressi suunniteltua lakimuutosta vastaan. Tässä yhteisössä on voimaa, samaa voimaa, jota kutsuttiin aikoinaan hyväksi luokkahengeksi, silloin kun kaikki kieltäytyivät avaamasta kirjojaan luokan kunkun saatua jälki-istuntoa.

Täysin vastakkainen on Viimeisen valssin esittelemä vanhainkodin yhteisöllisyys. Tiedättehän, että mummut ja papat ovat aina ymmärtäneet yhteisöllisyyden ihanteen? Näytelmän vanhainkodissa on rinnakkain kaksi yhteisöä: vanhusten ja hoitohenkilökunnan. Yhteisöt on muodostettu ulkopuolisten toimesta. Palkanmaksaja niittaa yhteen palkan perässä juoksevat työntekijät. Hoitopalveluista maksavat omaiset kippaavat vanhukset sisään lukituista ulko-ovista. Oikeasti vanhukset eläisivät mieluummin yksin kodeissaan ja työntekijät tienaisivat leipänsä mieluummin jossain muualla. Kumpikin yhteisö määrittelee toiselta vaadittavat fyysiset ja henkiset resurssit, eikä tasoissa olla koskaan. Työ ja vaiva pakottaa yhteisöllisyyteen, josta ei tunnu pääsevän eroon kuin kuolemalla. Ainoa aito yhteisöllisyys syntyy kahdenkeskisissä kohtaamisissa piilossa muulta yhteisöltä. Mutta onhan sekin toki jotain.

***

28.11.2010

Päivi päällystakissa eli delenda carthago est

Päällystakki – komedia työelämän huononemisesta (Ryhmäteatteri) ei kuulosta näytelmältä, jossa ivataan Päivi Räsäsen mielipiteitä (piiiip)-kysymyksestä, mutta niin se vain on. Näytelmän ensi-ilta on ollut 6.2.2009, eikä käsiohjelman rooliluettelossa Päivin esittäjää mainita, joten Päivi-kohtaus on ilmeisesti liitetty näytelmään vasta esityskauden kuluessa. Päiviksi puettu näyttelijä tulee tsot-tsottelemaan (piiip):ksi heittäytynyttä viiden lapsen isää, vetoaa fundamentalistien rahoittamiin tutkimuksiin ja vie hänet pirunhäntä seksikkäästi heiluen eheytymiskurssille.

Päällystakki on Sami Keski-Vähälän ja Esa Leskisen näytelmä, joka perustuu vapaasti Nikolai Gogolin samannimiseen kertomukseen. Käsikirjoittajilla ja ohjaajilla on ollut siunattua hulluutta esitystä valmistaessaan. Työelämän huononemista tarkastellaan neljän vuosikymmenen ajan pankkikonttorin työntekijöiden näkökulmasta. Näyttelijöillä on kabareemaisessa menossa kymmeniä rooleja, paitsi Martti Suosalolla, joka on Gogolin Päällystakista repäisty Akaki Akakijevits. Pieni työläinen on esimiestään nöyrästi totteleva varjo, joka muuttaa muotoaan samaan tahtiin esimiehen kanssa. Lamapimeyden laskeutuessa pankkikonttoriin, työläiset muuttuvat epämääräiseksi massaksi ja kadottavat elämänsä ja merkityksensä.

Miten Päivi Räsäsen (piiiip)-mielipiteet liittyvät tällaiseen näytelmään? Kai samalla tavoin kuin Karthago Cato vanhemman antiikinaikaisiin senaattipuheisiin. Jokaisessa maataloustukiaisia tai liikennelainsäädäntöä käsittelevässä puheessaan hän jaksoi huomauttaa Karthagon hävittämisen tarpeellisuudesta.

Näytelmän rakenteen rikkova ja aiheesta eksyvä episodi jättää katsojalle yhtä vastenmielisen jälkimaun kuin kristillisissä näytelmissä pakkopullana syötettävä mainos uskoon tulon kaikki muuttavasta tehotenhosta. Sääli, sillä Ryhmäteatterin Päällystakki puhuu tärkeästä aiheesta ja saa katsojan yhteiskunnalliset ja poliittiset vaistot terävöitymään. Näyttelijöiden tarkat ja taitavat henkilökarikatyyrit ihastuttavat ja Akaki Akakijevits -raukka saa ”ikuisen elämän” Martti Suosalon piirtäessä hänet lähtemättömästi katsojan mieleen.

***

2.1.2011

Niskavuoren seurakunta

Parikymmentä vuotta sitten luin läpi kaikki Niskavuori-näytelmät ja maahenki kohosi. Kunnollisella ihmisellä on oltava jotain, minkä puolesta elää ja kuolee. Muistin isien työt, äitien sitkeyden, viljan ja mullan tuoksun ja uskoin, että jos sattuisin saamaan haltuuni parisataa hehtaaria maatilaa, hoitaisin sen ensiluokkaisesti vaikka yksin, rohkeasti, uskollisesti, hankkimatta ylileveitä koneita, EU:n tukia tai luonnottomia lannoitteita. Kaupunki on naurettava yritys elää yhteisöllisesti, se pakottaa riippuvaiseksi toisista ihmisistä ja tekee ihmisestä uusavuttoman surkimuksen.

Hämeenlinnan teatterin uudet tilat valmistuivat syksyllä. Juhlanäytelmänä pyörii yhteensovitus Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmistä: Niskavuori - Loviisan tarina. Näytelmän dramatisoijat ovat lukeneet näytelmät aivan eri suuntaan taittavilla silmälaseilla kuin minä aikoinaan. Loviisa pyysi Jumalalta epätoivon hetkinä: ”Anna minullekin rakkautta!”  Näytelmä kysyy, mitä Jumala rukoukseen vastasi.

Ensin on ihanasti. Nuori Loviisa rakastaa ja riemuitsee elämästä, kunnes synnin salama leimahtaa niin lähellä, että sydän kärähtää. No hyvä, hampaat ovat puremista varten, ja eihän uskossa tai maatilassa ole kysymys rakkauden tunteista vaan teoista, joilla osoitetaan ja ansaitaan rakkaus. Rakkautta on myös, että pidetään Jumalan käskyt, vanhat tavat ja säännöt kunniassa. Loviisa rajaa Niskavuoresta seurakunnan, johon kuuluvilta vaaditaan uskollisuutta samalle näylle. Leirin ulkopuolelle ei ole menemistä kuin langenneella Kainilla.

Syntyy polvi ja toinenkin, sotaa, vallanpitäjiä ja lakeja. Ei ole enää ruoan riemulla raatavia piikoja ja renkejä, rahapalkkaa pitää maksaa työntekijöille, jotka ovat mitä sattuvat, pitävät vapaapäiviä ja harrastavat uusia aatteita, niillä on jopa yksityiselämä, mikä liekään. Intohimoisesti Loviisa lukee juostessaan näkyä, jonka on suurin kirjaimin kirjoittanut eteensä. Hän on laskenut taitavan rakentajan tavoin perustuksen, katsoo tarkoin kuinka rakentaa ja on tarkkana rakennusmateriaalin kanssa. Kristus-kulmakivi on jo hilattuna ylemmäs kuin muut pitäjän rakennukset, mutta nyt kivet alkavat huutaa, eivätkä pysy täsmällisissä riveissä. Tavoittaako rakennus koskaan kulmakiveä?

Kuolemaa tehdessään Loviisa huomaa, ettei ketään lapsista voisi vähempää kiinnostaa Niskavuoren puolesta eläminen ja kuoleminen. Sen sijaan he pyytävät Niskavuorelta rakkautta, kuolemista heidän puolestaan. Loviisa on pitänyt Niskavuorta Jumalalle mieluisena, hyvältä tuoksuvana uhrilahjana - ja kyllä hän totisesti on uhrautunutkin. No, rakastaako Jumala häntä nyt, onko antanut rakkautta? Rakastaako Loviisaa kukaan hänen läheisistään, rakennuksistaan ja pelloistaan?

Teot on helppo tehdä tai jättää tekemättä, harva teko on ikuinen. Jeesuksen ihmiseksi tuleminen, kuolema ja ylösnousemus olivat ainutlaatuisia ja ikuisia, mutta niiden pontimena olikin rakkaus - jo toisessa sukupolvessa, sillä Poika teki vain mitä näki Isän tekevän. Rakkaus on se juttu, jolla sukupolvi toisensa jälkeen saadaan työskentelemään innolla yhteisen päämäärän hyväksi. Työskentely, tavoitteet, näyt ja into eivät itsessään ole rakkautta.

****

11.1.2011

On opittava taito lakata olemasta

Lentäminen, ihmeen toteutuminen, minän voittaminen, virtaava tila, näkymättömän todellisuuden tavoittaminen, sielun elämä, todellinen taide, Jumalan kasvojen näkeminen. Jotain tai kaikkea näistä tavoittelee mestari Yehudin oppipoika Walt meidän edestämme Kansallisteatterissa Kristian Smedsin näytelmässä Mr Vertigo. Puhun seuraavassa yksinkertaisuuden vuoksi lentämisestä. (Varoitus! Nyt seuraa miljoonasosapaljastus yhdestä näkökulmasta Mr Vertigon tuhansiin. Tämä näytelmä kannattaa nähdä, vaikka joutuisi jonottamaan ja maksamaan normaalihintaisen lipun.)

Lentämään voi oppia kovalla työllä, nöyrtymisellä ja itsekieltäymyksellä. Rankkaa on, selkäranka nyhdetään irti, hiki virtaa ja pakoon tekisi mieli, mutta ylimielinen itseriittoinen Walt-teini on niellyt syötin. Mestari Yehudi pistää pojan kohtaamaan kaikki rajansa, niin psyykkiset, henkiset kuin fyysisetkin. Luovuttaminen on kielletty. Tasa-arvoiseksi ja kaikkia kunnioittamaan on opittava, edes erivärisen kättelemisestä ei saa kieltäytyä. Niin kuin Daavid huokaa Jumalalle, ettei hän voi mennä minnekään, missä Jumala ei häntä näkisi, samoin mestari Yehudin palvelijat (= näky lentämisestä) tulee pakenijaa vastaan karkumatkan joka mutkassa. Näkyä ja tehtävää eivät päässeet pakoon myöskään Paavali, Joona, Daavid, Elia eikä        .

Kun mestari armahtaa Waltin ja antaa hänelle mahdollisuuden astua vapauteen, ulkopuolella ei olekaan kivaa ja helppoa kuten Walt kuvitteli. Hän ei ymmärrä ulkopuolisesta maailmasta mitään, se on viidakko, jossa vihamieliset äänet ja valot häikäisevät ja seeprat ja kirahvit juoksevat valtoimenaan. Walt huomaa kuuluvansa niihin, jotka haluavat lentää, ja palaa kiltisti takaisin.

Yrittäminen palkitaan ja lentämisen tekniikka tulee haltuun. Ihailijoita ja menestystä riittää niin että Walt voi olla varma erityisyydestään, taidoistaan ja oikeassa olemisestaan. Hän lentää, koska ihastunut yleisö näkee niin. Pienikin epäily yleisön joukosta, käyttämättä jäänyt istumapaikka on Waltille henkilökohtainen loukkaus. Marttyyrikruunua sovitellaan päähän.

Maailmasta ei puutu niitäkään ihmisiä, joille lentäminen on vain huuhaata, temppu ja rahastusta. ”Kollegoja” ja kylänmiehiä, jotka ”myös ovat kerran näytelleet kesäteatterissa, vaikkeivät muistaneet vuorosanoja kun olivat niin humalassa, heh-heh”. He raastavat Waltin kukkaisvaltaistuimelta alas pois lentokerholaisten kollegiaalisesta suojasta ja pistävät veitsen kurkulle: Kerro tempun salaisuus tai kuolet! Kuka hullu maksaisi viisituhatta euroa lunnaita tuollaisesta Niksi-Pirkasta!

Ja silloin Walt oppii oikeasti lentämään.

”On vain opittava taito lakata olemasta. Siitä se lähtee, ja kaikki muu on sille jatkoa. Täytyy antaa itsensä haihtua” laulaa KOM-teatterin (!) kuoro ja Walt huomaa voivansa toteuttaa omat unelmansa. Lentäminen on hänen poispääsymahdollisuutensa niiden seurasta, joiden mielestä teatteri on vain kyttäämistä makuuhuoneenikkunoiden takana. Kun hän lentää, hän ei välitä toisten arvostelusta.

Mutta kaikkien unelmat eivät toteudu. On niitä, jotka ovat oppineet lentämään, mutta sitten juuttuneet maahan, menneiden huippuhetkien kaipuuseen ja suurten tähtien ihailuun. On niitä, jotka juuttuvat maahan, koska odottivat pääsyä toisten siiville: halusivat lentää, mutteivät uskaltaneet itse ottaa lähtöaskelta. On niitä, jotka luopuvat kodista, pelloista ja puolisosta noustakseen lentoon, mutta ovat raskaita juurettomia ajopuita vastoinkäymisten tullessa. Kun lentämisen kaipuu ei täyty, seuraa todellisuuden kadottamista, rikkoutuneita perheitä, päihteiden käyttöä ja itsemurhia.

Lentäminen on vaikeaa, mutta linnulle se on elämisen ehto.

***

22.1.2011

Perhe on lahko

Tätini on toista maata -näytelmä jälleensyntyi ihmisten ilmoille Hämeenlinnassa. Aiempia inkarnaatioita en ole nähnyt, mutta Hämeenlinnan teatterin versiota mainostettiin edeltäpäin ainakin seuraavilla täkyillä:

1) Yhteiskunnan yhteisöllisyys on häviämässä yksilöyden diktatuuriin. Näytelmän karjalainen evakkoperhe luottaa perheen ja yhteisön merkitykseen.

2) Uskominen ja kirkkoon kuuluminen on Suomessa aiheuttanut keskusteluilmaston lämpenemistä. Näytelmässä evakkoperheen yhteisöllisyys murenee, kun nuorin tytär pamahtaa fundamentalistiseen uskoon kirkonmenojen ulkopuolella.
3) Suomessa tunteiden ääripäät talletetaan lokeroon odottamaan päivää, jolloin ne voidaan pistää rahoiksi. Karjalaiset eivät pihtaa, joten näyttämöllä nähdään tunteita, ihmiskohtaloita, draamaa, tanssia, laulua, iloa, itkua, huumoria, rakkautta, seksiä, komiikkaa, hyvää musiikkia, jne. jne.

Kävin katsomassa tuota tunteikasta karjalaista perheyhteisöä nostalgisella luottamuksella karjalaisuuden eheyttävään ja parantavaan voimaan. Perhe osoittautui henkisen ja fyysisenkin väkivallan pahoinvointikeskiöksi. Menneisyyden traagiset tapahtumat (sota, omaisuuden ja maan menetykset, perheenjäsenten kuolemat) antoivat matriarkalle, lahkon johtajattarelle, oikeuden kehrätä ulkomaailmalta suojaava verkko yhteisön ympärille. Mikään ei saanut muuttua perheen kokoonpanossa, ruokavaliossa, uskossa ja sen harjoittamisessa, valtasuhteissa, eikä tavassa jolla historia ja nykyisyys selitettiin lahkon sisällä ja sen ulkopuolella oleville. Kukaan ei saanut poistua. Sisään sai ehkä tulla, jos luopui itsestään ja hyväksyi lahkon säännöt.

”Jos kirnuat kermaa, tulee voita, jos väännät nenää, tulee verta, jos lietsot vihaa, tulee sota.” (Sananlaskut 30:33) Yhdelle jäsenelle uskossa uudistuminen oli niin vahva kokemus, että Jeesus sai kestämään lahkon kiroukset, kidutukset ja syyllistämisen - siihen asti kun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Toiselle avautui ulospääsy kuoleman kautta, kolmannelle ulkopuolisen ihmisen hiljaisella hiertovoimalla, neljännelle salattuina sääntöjenvastaisina seikkailuina. Moni vapautui vasta kun vahvin seitinkutoja kuoli.

Kun näytelmä itselle avautuu kuvauksena henkisestä vankilasta, tuskaa totisesti lisää, että muut vaikenevat tästä näkökulmasta. Halutaan nähdä ja mainostaa yhteisöstä vain mehukkaat skandaalit, irvaileva komiikka, rivous, vitsit, ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”-mitätöinti ja pienet kivat hetket. Ei ihme, että roolihenkilö, jolle perhelahkon paineissa oli jalostunut armahtavaa hiljaista viisautta, loisti synkässä ja myrskyisessä yössä kuin tähti taivaalla.

***

26.2.2011

Messumusikaali Next to normal

Vaihtelu virkistää, sanoi Jumala, ja niin tuli ilta ja tuli aamu. Näin meni ensimmäinen päivä. Sitten tuli ilta ja tuli aamu. Näin meni toinen päivä. Näin menivät myös kolmas, neljäs, viides päivä. Ja kuudes päivä. Mitä sitten tapahtui? Sitten tuli seitsemäs päivä, joka meni torkkuessa.

Pappi pistää iloisesti laulellen alttarilla. Tiedän mitä vastata, muistan aloittaa oikeasta sävelestä senkin messuvärssyn, joka ei ala samalta korkeudelta kuin mihin pappi lopettaa edellisen. Oppimiseen tarvittiin yli kolmekymmentä vuotta virheiden pelkoa ja nuotinlukutaitoa sekä neljä vuotta kanttorihommaa pianon takana. Messu erottaa jyvät akanoista! Pappi kiekuu alttarilla, seurakunta kohisee kuin meri, solisti ja kuoro vuorottelevat tasaiseen tahtiin fifty-sixty, urut pauhaavat.

Vaan tapahtuipa messuna muutamana, että messu loppui yhdeksän minuuttia liian aikaisin, ja vain siitä syystä, ettei pappi laulanut. Herra rauha oli meidän kanssamme vain ohikiitävän hetken, kun taas ”Niin myös sinun henkesi kanssa” urkujen kera laulettuna suhteellisesti moninkertaisti papin saaman rauhan. Epäoikeudenmukaista, että seurakunta joutui hoitamaan koko Jumalan palvelemisen, kun pappi pudotteli sanoja harvakseltaan kuin murusia pöydän alle.

Se siunaus tuosta messusta kuitenkin oli, että ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, mitä messuvärssyjen sanat tarkoittavat. Kuulosti siltä kuin pappi olisi ihan oikeasti kiinnostunut sieluni tilasta ja toivonut sille rauhaa. Niin kuin hän olisi oikeasti halunnut minun kiittävän ja kunnioittavan Herraa. Messuliturgia on siitä pyhästä pitäen kuulostanut ihan erilaiselta kuin ennen, oli se laulettu tai ei.

Edellä oleva kokemus muistui mieleeni kuluneella viikolla, kun näin Helsingin Kaupunginteatterin musikaalin Next to normal. Vähintään puolet vuorosanoista laulettiin ns. nuorisomusiikin tahtiin. Laulut eivät kuitenkaan olleet tunne-elämyksen maksimointia, kuten musikaaleissa niin usein, vaan paljastivat piilossa olevia tapahtumia henkilöiden historiasta, toiveista ja tekojen syistä ja heidän välisistään ristiriidoista. Kun laulajat olivat tavallisia näyttelijöitä eivätkä TV:stä tuttuja rokkitähtiä ja lauloivat tavallisen ihmisen elämän pahasta paikasta, näyttämön tapahtumat käpertyivät katsojan kainaloon, eivätkä johdattaneet fanittamiseen tai elämyseuforiaan. Puhetta hitaammin etenevä laulu antoi katsojalle aikaa miettiä näkemäänsä ja kokemaansa. Liturgiaa parhaimmillaan.

Pelkät sanat ovat konekivääriä nopeampi ase, jos niiden välejä ei pehmusteta hiljaisuudella tai musiikilla. Kuinka kohti sattuivatkaan puhutut sanat, joihin musiikin jälkeen välittömästi leikattiin.

***

8.8.2011

Kävijälaskuri sanoi piip ja vaikeni

Viime viikon varrella olen käynyt useissa yleisötilaisuuksissa. Tampereen Teatterikesässä yleisömäärät vaihtelivat seitsemästäsadasta minuun. Hämeenlinnan sivuseurakuntatalon kuukausimessussa oli yleisöä siihen nähden keskiarvoisesti eli toistakymmentä henkeä. Arvatkaapa mikä näistä esityksistä päätettiin lopettaa kannattamattomana? No tietenkin jumalanpalvelus.

Tuo kuukausimessu pidetään seurakuntatalossa, jonka lähellä sijaitsee muun muassa vanhusten palvelutalo ja vanhainkoti sekä uusi nouseva asutusalue. Hämeenlinnan kokoisessa kaupungissa ei julkinen liikenne kuljeta keskustan pääkirkkoon sunnuntaikymmeneksi, joten jatkossa jumalanpalveluksiin sieltä pääsevät vain Hesekielin enkelit, jotka liikkuvat omilla pyörillään.

Myönnetään, että teatteriesityksen päivät on usein luettu ennen kuin yksikään niistä on tullut. Kun on kuukausikaupalla tuumittu, luotu ja treenattu, on kova into jakaa työn tulokset katsojille. Jumalalle kiitos edes siitä yhdestä, joka tulee, taputtaa ja maksaa alennuslippunsa. Hiljaisella ihmisellä katsomon pimeydessä on hikinen sydän ja kaipaus löytää näyttämöllä kerrotun tarinan ydin. Sillä ehkä juuri se on kivisiru, joka on hiertänyt sydänalaa vuositolkulla. Joskus oikea siru löytyy, joskus ei, mutta on hienoa, että esittäjät kulkevat kaksi virstaa etsintämatkaa kanssasi.

Jumala sen sijaan meillä on aina keskuudessamme, joten ehtiihän häntä palvella sittenkin, kun saadaan säästettyä rahat mediasta tutun pastorin vierailunäytökseen huippumuusikoilla ja very high special -liturgialla. Sellainen miellyttää kansaa ja saa Jumalankin tuntumaan miellyttävältä. Voimat kannattaa keskittää tuotantoihin, jotka vetävät kansaa. Tämän ovat meille opettaneet monet kesäteatterit ja ammattiteatterit, joissa vuorottelevat vitsifarssit ja juonettomat musikaalit, koska ne vetävät maksavaa yleisöä.

Teatterit tarvitsevat lipputuloja toiminnan pyörittämiseen, mutta onko seurakuntien toiminta jo niin konkurssin partaalla, että jäljelle jätetään ainoastaan ne messut, joissa kerätyllä kolehdilla saadaan maksettua papin, suntion ja kanttorin palkat sekä kiinteistön ylläpitokulut kahdelta messutunnilta?