William Shakespeare (suom. Veijo Meri): Hamlet
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Esitys Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013
Englantilainen nelisensataa vuotta vanha teksti Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä tässä ja nyt. Mitä väliä ja ketä kiinnostaa saippuaooppera, joka on täynnä mänttejä, miekkoja ja myrkkyä? Mutta kun se teksti vaan on niin hyvä, ilkeästi hyvä, sellainen, jota haluaisi lause lauseelta huutaa barrikadeilla tai kuiskia ruumishuoneessa. Kokoelma lentäviä lauseita, jotka lennellessään törmäilevät toisiinsa, sekoittuvat ja sikiävät, kumoavat toisensa ja syntyvät uudelleen entistä todempina. Teksti joka pitäisi lukea ääneen jokaisessa täyskymppikriisiään viettävän henkilön juhlassa. Mutta aave, merirosvot, haudankaivaja ja ääliö blondi?
Kari Heiskanen työryhmineen on keksinyt kaikille katsojille jotain samaistuttavaa. Helsingörin linna on vaihtunut latteaseinäiseksi kerrostalon sisäpihaksi. Valot syttyvät ja sammuvat talon asukkaiden elämän myötä. Yhdessä asunnossa nukutaan, toisessa luodaan uusia ihmisiä. Puolet talosta on arkistojen ahtauttamaa valtakunnanhallinnon toimistosiipeä. Kuninkaan haamu on poplarin kauluksiin piiloutunut alamäkeen luisuja, joka astuu porttikongista Hamletin tontille ja katoaa sivupihan ruumishuoneisiin, josta patologit kaivavat hänet esiin, kun on aika laittaa lappu varpaaseen.
Eero Ahon Hamlet on vetänyt nahkatakin ja poninhännän niskaan. Kuningatar ja Ofelia pukeutuvat satiiniin, korkkareihin ja keinoturkiksiin ja hoilaavat mikrofoniin elämän kohokohdissa. Kuningas Esko Salminen jättää pukupaidan ylimmän napin auki ja lähtee liikemiespoplarissa baariin, jossa sammaltaa baarissa syyllisyyttään, kunnes sammuu ja Hamlet raahaa hänet kotiin. Horatiosta on tullut Hamletin viihdehuumeita poltteleva raikulikaveri. Sivuroolien pikkunilkit on puettu persoonattomaan liike-elämäpukuun paitsi kuninkaan viestintuoja, joka on uimalasit päässä lespaava pyörälähetti. Ja käytetäänhän hetken verran videotakin ja yleisön keskelle tulemista, joita ilman ei mikään näytelmä Suomessa voi väittää olevansa nykyaikainen.
Polonius vakoilee vessasta ja ruumis piilotetaan vessapaperikasaan huomiota herättämättä. Hamlet käärii Poloniuksen ruumiin räsymattoon ja raahaa sen sylissään yleisön keskeltä näyttämölle. Kuningas tekee samanlaisen syyllisyyskäärön takistaan ja takkia halaa sylissään myös jokunen muukin.
Nykyaikaistus vaikuttaa kasalta uussilppua, mutta yhtenäisen maailman puuttuminen tekee siitä nykyaikaisemman kuin nykyaika on. Katsoja ei jaksa enää nuuskia puvustuksen ja lavastuksen paikkansapitävyyttä, vaan ottaa maailman vastaan sellaisena kuin se näyttäytyy 24 TV-kanavan halki surffatessa. Ja kuten teksti on kipeän täynnä tärkeää, niin tällainen Hamletin esillepano tuottaa määrättömästi mahdollisuuksia katsojan omille mielleyhtymille ja oivalluksille.
Onneksi Shakespearen tekstiä ei ollut silputtu, karsittu vain. Parisataasivuisesta tekstistä on karsittava yli puolet, jotta se mahtuu näyttämölle, ja rakkaita tuttuja kohtia jää väistämättä kuulematta näyttämöltä. Ehkä ne palat kuuluvat sitten Tampereen Teatterin Hamletissa, jonka ensi-ilta koittaa kuukauden kuluttua.
maanantai 28. tammikuuta 2013
maanantai 21. tammikuuta 2013
3D - Dirty, Difficult & Dangerous
Käsikirjoitus, nuket ja lavastus: Satu Paavola
Ohjaaja: Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti)
Rooleissa: Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Voiko näytelmä olla vakava, jos siinä käytetään nukkeja? Tai siis, voiko sen ottaa vakavasti? Suomessa ehkä ei, mutta Suomessahan nukketeatteriin mennään vasta lastenkengissä. Nyt oli lavalla niin taitavat teatterinukkien käsittelijät, että nauraminen meinasi unohtua, kun ihmetteli teknisesti taitavaa työskentelyä. Etenkin Satu Paavola teki nukeista niin itsenäisiä, ettei tietäenkään pystynyt erottamaan, että nukkien ääni, puheliikkeet, katseet, teot ja alavartalo olivat Satu Paavolaa.
Näytelmässä puhuttiin mukakieliä: mukasaksaa, mukaenglantia, mukaitaliaa, mukakiinaa, mukamitävaan, suomea muutama sana. Niillä muutamalla sanalla ja silloin tällöin hitaasti ja selvästi lausutulla mukakielen mukatutulla sanalla pärjättiin hyvin. Yleisö nauroi hämmentymättä jokaisen tunnistamansa sanan kohdalla.
Musta komedia eteni, kokkiohjelmassa valmistui ruoka ruoan perään. Ensin paistettiin elävä kilpikonna, sitten lapsi, sitten juoksupoika, kolme lasta laitettiin varastoon ja kaiken kauheuden salliva tuottaja jäi odottamaan kohtaloaan keittiönpöydälle. Ehkä yksi näytelmän teemoista olikin elävien olentojen ruoaksi tuhlaaminen.
Nuket edustivat erilaisia kansallisuuksia karrikoituine ominaisuuksineen. Afrikkalainen juoksupoika oli kaikkeen jees jees suostuva ummikko, saksalainen itsekeskeinen ja piittaamaton käskijä, venäläinen hysteerinen viuhtoja, kiinalainen kiero lapsia salakauppaava liikemies. Nuket ovat ihmeellisiä. Jos näiden tyyppien tekemiseen olisi käytetty ihmisiä, olisi kyseessä kolmannen luokan kesäfarssi tai viharikos.
Nukeilta katsoja sietää paljon enemmän kuin ihmisnäyttelijöiltä. Se on nukketeatterin suuria etuja tavalliseen teatteriin nähden. Samoin animaatiofilmit kuten Vaaleanpunainen pantteri, Tom ja Jerry tai Simpsonit antavat kokeilla, miltä mielikuvituksemme luomat omituisuudet ”oikeasti” näyttäisivät. Samoin arkielämässä lapset hakkaavat nukkeja, puhkaisevat niiden silmiä, nyhtävät hiuksia ja lyövät nukeilla toisiaan, roikottavat ne jalasta roskiin. Leikkiä katsova aikuinen ottaa liikuttuneena kuvan ja laittaa sen herttaisten muistojen albumiin. Mutta jos lapsi tekee samat temput toiselle lapselle, siitä on herttaisuus kaukana.
Ihmisnäyttelijät, kokki ja hänen avustajavaimonsa olivat tavallisia ihmisiä, joilla oli yksityiset murheensa televisiostudion ulkopuolella, lapsettomuus ennen kaikkea. Heidän aito ihmetyksensä, epävarmuutensa, vihansa ja kaipuunsa tuli kirkkaana esiin nukkien karikatyyrisiä egoja vasten. Tekijät käyttivät tätä kontrastia hienosti näytelmän hyväksi. Toisaalta siitä seurasi mielestäni myös näytelmän heikko lenkki: Kriisit, tunteet ja surut, jotka katsoja ehti juuri ja juuri rekisteröidä ja mieltää suuriksi asioiksi, ratkaistiin nukkehahmojen kohelluksessa parissa sekunnissa. Lapsettomuus ratkaistiin työntämällä syliin lapsi, vaikeasta esimies-alainen suhteesta selvittiin tappamalla esimies noin vain sydänkohtaukseen jne. Katsojalta jäi katarsis täysin kokematta.
Teatterinuket aikuisten näytelmässä on suomalaisille harvinaista herkkua. Toivottavasti tämä näytelmä on kipinä, joka sytyttää valtaisan innon nukketeatterin haasteellisempaan käyttöön Suomessa.
Ohjaaja: Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti)
Rooleissa: Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Voiko näytelmä olla vakava, jos siinä käytetään nukkeja? Tai siis, voiko sen ottaa vakavasti? Suomessa ehkä ei, mutta Suomessahan nukketeatteriin mennään vasta lastenkengissä. Nyt oli lavalla niin taitavat teatterinukkien käsittelijät, että nauraminen meinasi unohtua, kun ihmetteli teknisesti taitavaa työskentelyä. Etenkin Satu Paavola teki nukeista niin itsenäisiä, ettei tietäenkään pystynyt erottamaan, että nukkien ääni, puheliikkeet, katseet, teot ja alavartalo olivat Satu Paavolaa.
Näytelmässä puhuttiin mukakieliä: mukasaksaa, mukaenglantia, mukaitaliaa, mukakiinaa, mukamitävaan, suomea muutama sana. Niillä muutamalla sanalla ja silloin tällöin hitaasti ja selvästi lausutulla mukakielen mukatutulla sanalla pärjättiin hyvin. Yleisö nauroi hämmentymättä jokaisen tunnistamansa sanan kohdalla.
Musta komedia eteni, kokkiohjelmassa valmistui ruoka ruoan perään. Ensin paistettiin elävä kilpikonna, sitten lapsi, sitten juoksupoika, kolme lasta laitettiin varastoon ja kaiken kauheuden salliva tuottaja jäi odottamaan kohtaloaan keittiönpöydälle. Ehkä yksi näytelmän teemoista olikin elävien olentojen ruoaksi tuhlaaminen.
Nuket edustivat erilaisia kansallisuuksia karrikoituine ominaisuuksineen. Afrikkalainen juoksupoika oli kaikkeen jees jees suostuva ummikko, saksalainen itsekeskeinen ja piittaamaton käskijä, venäläinen hysteerinen viuhtoja, kiinalainen kiero lapsia salakauppaava liikemies. Nuket ovat ihmeellisiä. Jos näiden tyyppien tekemiseen olisi käytetty ihmisiä, olisi kyseessä kolmannen luokan kesäfarssi tai viharikos.
Nukeilta katsoja sietää paljon enemmän kuin ihmisnäyttelijöiltä. Se on nukketeatterin suuria etuja tavalliseen teatteriin nähden. Samoin animaatiofilmit kuten Vaaleanpunainen pantteri, Tom ja Jerry tai Simpsonit antavat kokeilla, miltä mielikuvituksemme luomat omituisuudet ”oikeasti” näyttäisivät. Samoin arkielämässä lapset hakkaavat nukkeja, puhkaisevat niiden silmiä, nyhtävät hiuksia ja lyövät nukeilla toisiaan, roikottavat ne jalasta roskiin. Leikkiä katsova aikuinen ottaa liikuttuneena kuvan ja laittaa sen herttaisten muistojen albumiin. Mutta jos lapsi tekee samat temput toiselle lapselle, siitä on herttaisuus kaukana.
Ihmisnäyttelijät, kokki ja hänen avustajavaimonsa olivat tavallisia ihmisiä, joilla oli yksityiset murheensa televisiostudion ulkopuolella, lapsettomuus ennen kaikkea. Heidän aito ihmetyksensä, epävarmuutensa, vihansa ja kaipuunsa tuli kirkkaana esiin nukkien karikatyyrisiä egoja vasten. Tekijät käyttivät tätä kontrastia hienosti näytelmän hyväksi. Toisaalta siitä seurasi mielestäni myös näytelmän heikko lenkki: Kriisit, tunteet ja surut, jotka katsoja ehti juuri ja juuri rekisteröidä ja mieltää suuriksi asioiksi, ratkaistiin nukkehahmojen kohelluksessa parissa sekunnissa. Lapsettomuus ratkaistiin työntämällä syliin lapsi, vaikeasta esimies-alainen suhteesta selvittiin tappamalla esimies noin vain sydänkohtaukseen jne. Katsojalta jäi katarsis täysin kokematta.
Teatterinuket aikuisten näytelmässä on suomalaisille harvinaista herkkua. Toivottavasti tämä näytelmä on kipinä, joka sytyttää valtaisan innon nukketeatterin haasteellisempaan käyttöön Suomessa.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Kristina från Duvemåla
Vilhelm Mobergin maastamuuttajaeepokseen perustuva musikaali
Musiikki: Benny Andersson
Dramatisointi: Björn Ulvaeus
Ohjaus: Lars Rudolfsson
Esitys Svenska Teaternissa 13.12.2012
Kauneutta, elämyksiä, järistyksiä
Kristina från Duvemåla -musikaalin lavastus on kuin huippuhyvän lastenkirjan kuvitus. Se on selkeä väreiltään ja muodoiltaan, ja kun nostaa koivukunnaan valkovuokon päälle sijoitetun kurkistusläpän, ruotsalainen maaseutu muuttuu ärjyväksi mereksi tai Lännen äärettömäksi viljalääniksi. Valot toimivat kuin rasvatut salamat, vaihtavat vuorokauden- ja vuodenaikoja, tunteita ja tunnelmia. Musiikki on jatkuvasti loputtomasti täyttä ja värjyy vivahteikkaasti. Näyttelijöiden äänet kohoavat loistosta loistoon mutta soivat yhteen kuin olisivat siamilaisia äänikaksikkoja, -nelikkoja tai -kolmikymmenikköjä.
Lukihäiriö
Ruotsin taitoni ei riitä tekstin yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen, enkä ole myöskään tutustunut Vilhelm Mobergin romaanisarjaan. Näyttelijöiden elekieli on onneksi siistiä ja selkeää, valot ja lavasteet ohjaavat ymmärrystä ja toki jotain sentään tekstistäkin aukenee. Mielenkiintoinen kokemus tekstipainotteiselle ihmiselle.
Maastamuuttajien suurin ongelma?
Nälkävuodet, jalkapuuhun sidotut henkisen elämän jalat, sosiaalinen sorto, näännyttävä työ, hengenvaarallinen merimatka, sukeltaminen umpimähkään vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, elatuksen huolet, vihollisiksi muuttuvat ystävät, petollinen veli – oi mitä draaman aineksia! Mitähän näistä korostaisi, kun säveltää neljä paksua romaania vajaan kolmen tunnin mittaiseksi musikaaliksi? Mikä on jännite, joka kiristyy katsojan sydämen ympärille kuin peukaloruuvi murtaakseen sen viimeisen aarian virratessa mykistyneeseen katsomoon?
Seksipä se! Kyllä vaan. Pääjuoni näytti nimittäin tältä: Kristina ja Karl Oskar pääsevät vihdoin toistensa kimppuun kun pappi lausuu aamenen. Lapsia syntyy siinä sivussa, joku niistä kuoleekin, mutta uusia on kiva tehdä. Kunnes tulee keskenmeno (kuuletteko miten viulu kerrallaan yhtyy kammottavaan vibratoon?) ja lääkäri kieltää seksin Kristinan hengenmenon uhalla (kapellimestarin kädet viuhtovat ylös alas orkesterimontussa, kaivakaa nenäliinat!), mutta kun niitä lapsia on niin kiva tehdä, niin herrajumala mitä sieltä oikein tulee.... tulee... se kuolema (kuolinaaria alkaa, syleilyä, ikuisuuden henkäys). Mutta onneksi Kristina on saanut seksiä kuolemaansa saakka ja voi näin nukahtaa kuolonuneen onnellisena. Happy nyyhky-end. Siinä sivussa on ihan kivasti selvitty kaikista noista edellä mainituista jokapäiväisistä pikkuhuolista.
Eiväthän oopperoiden tai muidenkaan musikaalien juonet usein tuota painavampia ole. Mutta kun esitys itsessään on näin järkyttävän upea, toivoisi sisällöltä syvyyttä samassa suhteessa. Veikkaan että poliittisesti aktiivin Vilhelm Mobergin eepoksesta olisi löytynyt aineksia monisyisempäänkin ongelmanasetteluun.
Musiikki: Benny Andersson
Dramatisointi: Björn Ulvaeus
Ohjaus: Lars Rudolfsson
Esitys Svenska Teaternissa 13.12.2012
Kauneutta, elämyksiä, järistyksiä
Kristina från Duvemåla -musikaalin lavastus on kuin huippuhyvän lastenkirjan kuvitus. Se on selkeä väreiltään ja muodoiltaan, ja kun nostaa koivukunnaan valkovuokon päälle sijoitetun kurkistusläpän, ruotsalainen maaseutu muuttuu ärjyväksi mereksi tai Lännen äärettömäksi viljalääniksi. Valot toimivat kuin rasvatut salamat, vaihtavat vuorokauden- ja vuodenaikoja, tunteita ja tunnelmia. Musiikki on jatkuvasti loputtomasti täyttä ja värjyy vivahteikkaasti. Näyttelijöiden äänet kohoavat loistosta loistoon mutta soivat yhteen kuin olisivat siamilaisia äänikaksikkoja, -nelikkoja tai -kolmikymmenikköjä.
Lukihäiriö
Ruotsin taitoni ei riitä tekstin yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen, enkä ole myöskään tutustunut Vilhelm Mobergin romaanisarjaan. Näyttelijöiden elekieli on onneksi siistiä ja selkeää, valot ja lavasteet ohjaavat ymmärrystä ja toki jotain sentään tekstistäkin aukenee. Mielenkiintoinen kokemus tekstipainotteiselle ihmiselle.
Maastamuuttajien suurin ongelma?
Nälkävuodet, jalkapuuhun sidotut henkisen elämän jalat, sosiaalinen sorto, näännyttävä työ, hengenvaarallinen merimatka, sukeltaminen umpimähkään vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, elatuksen huolet, vihollisiksi muuttuvat ystävät, petollinen veli – oi mitä draaman aineksia! Mitähän näistä korostaisi, kun säveltää neljä paksua romaania vajaan kolmen tunnin mittaiseksi musikaaliksi? Mikä on jännite, joka kiristyy katsojan sydämen ympärille kuin peukaloruuvi murtaakseen sen viimeisen aarian virratessa mykistyneeseen katsomoon?
Seksipä se! Kyllä vaan. Pääjuoni näytti nimittäin tältä: Kristina ja Karl Oskar pääsevät vihdoin toistensa kimppuun kun pappi lausuu aamenen. Lapsia syntyy siinä sivussa, joku niistä kuoleekin, mutta uusia on kiva tehdä. Kunnes tulee keskenmeno (kuuletteko miten viulu kerrallaan yhtyy kammottavaan vibratoon?) ja lääkäri kieltää seksin Kristinan hengenmenon uhalla (kapellimestarin kädet viuhtovat ylös alas orkesterimontussa, kaivakaa nenäliinat!), mutta kun niitä lapsia on niin kiva tehdä, niin herrajumala mitä sieltä oikein tulee.... tulee... se kuolema (kuolinaaria alkaa, syleilyä, ikuisuuden henkäys). Mutta onneksi Kristina on saanut seksiä kuolemaansa saakka ja voi näin nukahtaa kuolonuneen onnellisena. Happy nyyhky-end. Siinä sivussa on ihan kivasti selvitty kaikista noista edellä mainituista jokapäiväisistä pikkuhuolista.
Eiväthän oopperoiden tai muidenkaan musikaalien juonet usein tuota painavampia ole. Mutta kun esitys itsessään on näin järkyttävän upea, toivoisi sisällöltä syvyyttä samassa suhteessa. Veikkaan että poliittisesti aktiivin Vilhelm Mobergin eepoksesta olisi löytynyt aineksia monisyisempäänkin ongelmanasetteluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)