Musta munkki

Anton Tsehov – Riko Saatsi: Musta munkki
Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi
Kotimainen kantaesitys Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015

Puhuttua Tsehovin tekstiä, särmikästä liikepelleilyä ja mahdottoman kauniita näyttämökuvia. Valaistus vaihtuu teatteritilan avovalaistuksesta kynttelikköön. Korville käyvä naurunrähinä vaihtuu äänettömään hitauteen. Sotkettu ja jumalkuvastolla koristeltu keekoilija vaihtuu harmaaksi arkihiirulaiseksi.

Alkuperäinen novelli taipuu ahdistavan moniin tulkintakulmiin.
Voisi olla kysymys suuruudenhulluuden kuvauksesta tai ylipäätään ihmistä vaivaavan himon salakavalasta piiloleikistä.

Monessa lehtipuffissa viitattiin perheen ja työn yhdistämisen vaikeuteen – liekö ollut tavoitteena, että työikäinen väestö hakeutuisi teatterikatsomoon. 

Hengen ja ruumiin ravinnon puutarhat vaativat yhtälailla lakkaamatonta työtä, mutta arvostavatko puutarhurit toisiaan? 

Entä kummat ihmiset ovat lopulta hyödykkäämpiä ihmiskunnalle, arjen ahertajat vai hengen nerot?

Novellissa nähdään myös nainen jatkuvasti valitsemassa isän ja aviomiehen, eri puutarhojen välillä. 

Nerouden sädekehä ja julkkiskulttuuri voisi myös olla yksi näkökulma novelliin.

Riko Saatsin Musta munkki tyytyy kertomaan Tsehovin tarinan kummemmin selittelemättä. Se ihmetyttää. Kun ei valita mitään näkökulmaa, näytelmän katsominen ei ole sen kummempaa kuin novellin lukeminen kotisohvalla. Tai ei nyt sentään.

Työryhmä on luonut näyttämölle mieleen painuvia kohtauksia, joissa henkii puhdas, jäljittelemätön teatterin taika. Meluisa sairausmölinä kasvaa hartaaksi kohtaukseksi, jossa vaimo ja appiukko pesevät päähenkilö Kovrinin puhtaaksi. Mieleeni nousee kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslastensa jalkoja tai hiljentynyt ihminen valvomassa kuolevan rakkaansa vierellä.

Ja kuinka vähillä vedoilla karnevalistisesti mesonnut Kovrin paraneekaan tavikseksi virttyneessä villapaidassaan, ja muuttuu sitten muutamalla äänenpainolla kotityranniksi, joka kostaa perheenjäsenille oman itsevihansa.

Värit puhuvat äänekkäästi. Puutarha tursuu esiin hedelminä, köynnösseininä, kukkakimppuina ja seppeleinä. Vain musta munkki ei piittaa elämän merkeistä vaan levittää mustaa kosketustaan. Kovrinin yllä harmaakin on vain liennytettyä mustaa.

American Monkey

Mihkel Raud: American Monkey (suom. Teemu Kaskinen)
Ohjaus: Linda Wallgren
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015

Puolitoista tuntia ilman väliaikaa ja yhtä pitkästi herpaantumatonta mielenkiintoa – saavutus, johon harvoin törmää. Klassikko jo syntyessään? Ei sentään.

Draaman perusoppien mukaan edetään vallankumouksesta toiseen. Asetelma on piinaava, maukas, täynnä vaihtuvia valtatilanteita. Tähtiehdokkaat astuvat vuorotellen kolmihenkisen raadin eteen ja TV-shown nauhoituskamera raksuttaa.

Jossain ylhäällä näkymättömissä on salaperäinen Veke, joka jollain kumman tavalla on vastuussa kaikesta. Hän on haalinut kokoon kameroiden edessä nöyryytettävät ihmiset, opettanut heille vuorosanat ja elämäntarinat. Hän päättää, mitä näytetään katsojille ja mikä on kenenkin esiintyjän kohtalo. Kukaties hän on jumala, jota kelpaa syyttää, kun on tukahtumaisillaan omaan häpeäänsä.

Raadin jäsenet toimivat ja puhuvat kuin mikään raja ei olisi heitä varten asetettu. Järjen valo ei valaise tunteiden ja valtanautinnon pimeyttä. Jos ylilyöntejä tapahtuu, niin nauhoituksesta voi toki editoida pois kohdat, joissa oma ego saa ryppyjä.

Veke nauraa partaansa siellä jossain. Tämä ei se olekaan nauhoitus vaan suora lähetys niin kuin elämäkin. Kaikkien kaikki on koko maailman nähtävillä koko ajan.

”Amerikan apina” on tarhaan suljettu eläin, joka kerjää katsojilta banaaneja, eikä mikään riitä. Apina matkii mitä näkee ja etsii välitöntä tyydytystä, mistä sitä milloinkin sattuu löytymään. Apinaksi mainittu nuorimies on hetkessä elävä tahdoton olio. Hän ei muista, mitä juuri äsken on puhunut tai luvannut. Elämäntarina muuttuu tunteiden ja mieleen juohtumien mukaan. Huomion tarve huutaa kuin laukeava revolveri. Kun se on tuottanut kaksi ruumista, apina on vähän epävarma, mutta poistuu ruudusta toiseen kuin sarjakuvasankari.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella kyseessä on raju kritiikki Idols- ja tähtikilpailujen kulissientakaista hyväksikäyttöä vastaan. Ehkä niinkin, mutta henkilöiden taustalta paljastuvat ihmissuhdekuviot suuntaavat omat ajatukseni pois puhtaasta yhteiskunnallisesta tulkinnasta. Juoni etenee enemmän roolihenkilöiden keskinäisten ihmissuhdesotkujen kuin TV-showbisneksen voimalla.

Matkalla maailman ympäri

Jules Vernen romaaniin pohjautuva Oulun taidekoulun esitys
Esiintyjät: 4–20-vuotiaiden sirkus- tanssi- ja teatteriryhmät
Visualisointi: animaatio-, arkkitehtuuri-, elokuva-, käsityö- ja sarjakuvaryhmät
Esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.

Kuinka voin arvioida lasten ja teinien luomistyötä ja taitoa? Etenkään kun ei ole selvää, katsonko taidekoulun ryhmien ”kevätjuhlaa” vai taideteosta. 

Suurin osa katsojista on lasten vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, kummeja ja kavereita. Jokaiselle lapselle ja nuorelle on annettu näyttämöhetkensä. Katsojana en ensisijaisesti odota syväluotaavaa taide-elämystä vaan pienimpien taiteilijoiden suloisia näyttämömokia, jotka saavat ilon kyyneleet silmiin. Esityksen jälkeen tarjotaan kaikille mehua ja pikkuleipiä taidekoulun 35-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Toisaalta taidekoulussa on nähty mahdottomasti vaivaa, jotta kahdestakymmenestä kolmesta pikku osasesta muodostuisi juonellinen jatkumo ja esitys on tuotu yleisön nähtäville teatterifestivaaleilla. Kuten arvata saattaa, dramatisointi on ollut vain kehyksen tekemistä ja taulu myydään erikseen.

Nuortenteatteri huolehtii kehyksestä. Toistuvan ja pysäytetyn liikkeen näyttelijäntyöharjoituksilla he luovat mielenkiintoisen alkukuvan ja esittelevät sitten koko esitystä kantavan eipäs–juupas-kilpailuteeman. Maailmanympärimatkan varrella ryhmä toisensa jälkeen ajautuu inttämisen iloon, jolloin liikkeelliset haparoinnit vaihtuvat ponnekkaaksi tunteeksi.

Muistan nuoruusvuosiltani ainakin kuoro- ja kansantanhujuhlia, jotka olivat aikamoista sähläystä. Vaikka omassa kotiryhmässä laulu tai tanhu sujui hyvinkin mallikkaasti, tyhmyys tiivistyi kymmenien eri puolilta saapuneiden ryhmien joukossa. Tai eihän se tyhmyyttä ollut, vaan johtui siitä, että suurissa tapahtumissa ei yhteisesitysten harjoitteluun ollut liiemmin mahdollisuuksia ennen julkista esitystä.

Samaa ”vikaa” oli nähtävissä – ymmärrettävästi – taidekoulunkin juhlanäytöksessä. Pienet kiinalaiset hajaantuivat neuvottomiin rykelmiin ja pitkä lohikäärme katkesi, kun jollekin iski epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi piti tehdä.

Mokat olivat hellyttäviä, mutta kirkastivat osaltaan myös esitystaiteen ihmeitä. Opettavaista oli nähdä jälleen kerran, kuinka selvästi roolihenkilön todelliset ajatukset näkyvät katsomoon. Jos pelkäät tekeväsi väärin, näytät olevan eksyksissä, vaikka jalka ja käsi kuinka vispaisi toisten kanssa samaan tahtiin. Jos olet sukkela ja sulava prinsessa, mutta sinua nolottaa olla vasta joukon toiseksi lahjakkain, ei harsomekkokaan peitä hartioissa köyristyvää häpeää.

Yhtäkkiä suloisen inhimillisen toiminnan keskelle loikkaa balettiryhmä kuin lauma gaselleja. Onko baletti luonteeltaan niin kurinalaista, että tavoite ja tehtävä on selvä joka ainoalla? Esittäjien ajatukset eivät näytä harhailevan, vaan energia hönkää katsomoon ja pistää hiljaiseksi. Yhtäkkiä koen kokevani taidetta.

Muissakin ryhmissä iästä ja taitotasosta riippumatta erottuu selvästi lapsia ja nuoria, jotka keräävät katsojan huomion. Tällaista ei varmaan saisi sanoa lasten esityksiä arvioidessa, mutta totta se on. Joku on lavalla kokonaan, joku vain niiltä osin kuin on käsketty tai opetettu.

Sänky

Liisamaija Laaksonen – Jukka Heinänen: Sänky
Seitsemän itsenäistä pienoisnäytelmää
Ohjaus: Heta Haanperä
Esitys 17.1.2015 Oulun kaupunginteatterissa

Luonto-ohjelmat pitävät otteessaan. Kosiomenot, parittelu, poikaset, ravinnon hankinta otsa hiessä, luonnon luodulle luomat vaarat, taistelut ja kuolema toistuvat ilta illan perään. Katsoja ei selviä hymyttä eikä kyynelittä.

Yhtä lailla kasvavat ja kehittyvät Sänky-teoksen pienoisnäytelmät. Orpo ihmisrääpäle kohtaa erämaassa elämän ja raukeaa illan tullen tuntemattoman maan multiin. Katsojaa naurattaa ja itkettää. Perusohjelmiston gourmetkerman jälkeen pala juustoa ruisleivän päällä on unohtumaton elämys.

Sängyn neljä ensimmäistä pienoisnäytelmää (Eiks meillä oo kivaa, Vannomatta paras, Anna mun kaikki kestää ja kärsiä, Äiti ja poika) ovat näyttelijäntyön hikeä ja juhlaa. Vaikka pienen näyttämön intiimi tila on kuin valheenpaljastuskone, jokainen ilme, ele ja äänenpaino on ehtaa totta. Teatterin sijaan näemme elämän.

Loput kolme näytelmää vieraannuttavat. Vähän, etten liikaa sanoisi. Luonto-ohjelmaan ilmestyy puhekuplia, osoittelevia nuolia, valmiiksi naurettuja hetkiä ja lopulta tunne, että pikkupennun tarina on vain leikattuja pätkiä sadoista muista leijonaohjelmista.

Täytyis laihtua -näytelmän juoni on ennalta arvattava, mutta näyttelijöiden harvinainen aitous ja rohkea kiireettömyys pelastaa sen sentään plussan puolelle.

Kohtalon voimasta ei saa oikein mitään selvää. Toinen roolihenkilö vaikuttaa ensin sairaalan vaatteisiin puetulta pultsarilta, sitten mielenvikaiselta karjalanmurretta höpöttävältä maanviljelijältä ja lopuksi yrittää olla leikkausta pelkäävä arka vanhus. Jotakin tällä kaikella on tekemistä oopperan kanssa, mutta tekstin tasolla selviää vain, että toinen mies, jonka ilmavaivojen varaan juoni rakentuu, on oopperan vahtimestari.

Viimeinen näytelmä Haaskat on ainakin tässä muodossa ikivanhan sketsin lämmitystä. Seassa on kuitenkin puhuttelevia reagointihetkiä, kun erisävyiset roolihahmot joutuvat vastakkain.

Sänky-näytelmän jälkeen olin onnellinen. En ollut tuhlannut aikaani teatterissa vaan voitin sen moninkertaisena takaisin. Elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten eräs viisas suomalainen on sanonut.