Oulussa 7.2.2016
Runeberg taisi olla suukkofriikki. Muisku, suukko, suudelma ja suutelo simahuulilta oli monen lyyrillisen runon kirjoittamisen motiivi, sisältö, jännite ja hekuma. Aikanaan runot lienevät kohauttaneet häveliästä kaihoa lukijattarien poveen.
Runebergin jälkeen on pukannut suomenkielistä rakkausrunoa siihen tahtiin, että ylitarjonta on pakottanut runoilijat etsimään hienovaraisempia ja syvemmälle meneviä rakkauden ilmaisuja. Hyvä niin.
Runebergin kunniaksi oululaisessa kirkossa esitettiin päivänsankarin tuotantoa, jo viidennentoista kerran. Kunnioitettavan sitkeää kulttuurityötä seurakuntaympyröissä! Kirkon akustiikka oli runoille makean mehevä, ja lisäksi mikrofonit toimivat laadukkaasti.
Tunnin mittaan mietin, mikä olisi oikea sana kuvaamaan illan sisältöä. Oliko se runojen lukemista, esittämistä vai lausumista?
Lukemista puoltaa se, että runot luettiin paperista. Katsekontakti yleisöön pysyi, mutta rivi kerrallaan, säe kerrallaan edettiin yli- ja alimenoista tai asiayhteyksistä välittämättä. Lähes välittämättä, etten liikaa sanoisi.
Lausumisen puolesta puhuivat esillä olijoiden kauniit harkitut äänet. Yhden äänessä oli muistuma Ella Erosen ääniluolan syvistä onkaloista, yhden äänessä kuulsi ajatusta, hymy ja luontevaa rytmikkyyttä, yhden rytmi taas oli niin vahva, että sanojen luonnolliset painotukset musertuivat runolaukan alle.
Esittämisen puolesta puhuivat muutamat tunnelmaan sopivat kulmankurtistukset. Tai se, että kädet huitoivat silloin tällöin viittomakielisen eleen, samalla kun silmät etsivät paperista seuraavaa säkeenloppua.
Illan loppuhuipennuksena oli kolme runoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Juhani Lindholmin loistava uusi käännös ja muiskuja suuremmat tarinat pistivät koko esittäjäporukkaan eloa. Jopa runolaukkaaja alkoi kuunnella runon sisältöä rytmin sijaan. Ääniin tuli nautinnon ja innostuksen hehkua.
Esittäjän innostumisen kääntöpuolena saattaa olla innostuminen omasta innostuksesta niin, että tavoite – runon sisällön lahjoittaminen kuulijalle – unohtuu. Itse olen huono vitsinkertoja. Kertoessani ajattelen koko ajan hupaisaa loppua ja naureskelen sille. Empaattinen kuulija voi toki iloita sitä, että kertojalla on hauskaa, mutta hän ei pääse vitsin maailmaan. Kertoja ei vie häntä sinne vaan omaan maailmaansa.
