Teatteri- ja musiikkiaiheiset Tekstiesitys-bloggaukset
24.2.2012 - 12.3.2017
Sisällysluettelo
Lausunnasta esitykseen, 24.2.2012
Vain sirpaleet pääsevät perille
Monologi Eeva-Liisa Mannerin ja Solveig von Schoultzin runoista 19.2.201 Eräs Teatterissa
Pimeyden sydämessä, 28.2.2012
Tampereen Työväen Teatterin Kellaritetterissa 25.2.2012
Gabriel tuli takaisin!, 26.2.2012
Mika Waltarin sydämetön komedia Tampereen Työväen Teatterissa 25.2.2012
Sairasta kieltä, 6.3.2012
Viettelyksen vaunu, 10.3.2012
Tampereen Työväen Teatterissa 8.3.2012
Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin, 10.3.2012
Runoteatteria miehenä ja naisena olemisesta, Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Seitsemännen portaan enkeli, 16.3.2012
Hämeenlinnan Teatteri 13.3.2012
Venäjän armeijan orkesteri, baletti ja kuoro, 20.3.2012
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 18.3.2012
Hannah ja rakkaus, 25.3.2012
Tampereen Työväen Teatteri, 24.3.2012
Kaikkihan me onnumme, 29.3.2012
Eräs Teatteri, Hämeenlinna 28.3.2012
Grigori Sokolov paljastaa hyvän esityksen salaisuuden, 26.4.2012
Grigori Sokolovin pianoresitaali Hämeenlinnan Verkatehtaalla 25.4.2012
Oikea kritiikki on maksettu kritiikki, 28.5.2012
13 uponnutta vuotta, 17.5.2012
Kansallisteatterin Omapohjassa 15.5.2012
Hämeenlinnan Teatteri jatkaa Teatterikesää, 9.5.2012
Valo loistaa pimeydessä, 20.6.2012
Monologi Johanneksen evankeliumista, Sanan Suvipäivillä Hämeenlinnassa 16.6.2012
Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla, 10. 6.2012
J. H. Erkko -lausuntakilpailu Tuusulassa, välierät 9.6.2012
Sakespearen kootut theokset, 22.7.2012
Yhteistuotanto: Hämeenlinnan Kesäteatteri ja Teatteri Siperia, 18.7.2012
Retoriikan sanoma, 5.7.2012
Tilapäisrunoutta tilapäisille ihmisille, 24.8.2012
Puhdistus, lipeällä, 11.9.2012
Sofi Oksasen romaanin pohjautuva elokuva Puhdistus
Ymmärrättehän, 17.9.2012
Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä 15.9.2012
Kaunotar ja hirviö, 19.9.2012
Hämeenlinnan Teatteri, koululaisnäytös 18.9.2012
Patriarkka, 19.9.2012
Patriarkka, ennakkonäytös Kansallisteatterissa 17.9.2012
Tulipunainen hevonen, 27.9.2012
Q-teatterissa 26.9.2012
Ylihuomenna hän tulee, 8.10.2012
Ylihuomenna hän tulee – taivaallisen anarkistinen komedia, ennakkoesitys Ryhmäteatterissa 3.10.2012
Pian koittaa aika, 14.10.2012
Riihimäen teatterissa 11.10.2012
Kenttä, 30.10.2012
Tampereen Työväen Teatterissa 24.10.2012
Perheistä parhain, 12.11.2012
Hämeenlinnan teatterissa 7.11.2012
Aitiopaikka uuteen kotimaiseen näytelmään, 12.11.2012
Kotimaisen näytelmän festivaali Kansallisteatterin Lavaklubilla 8.-10.11.2012
Dario Fo Eräs Teatterissa, 23.11.2012
Dario Fo: Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja, esitys Eräs Teatterissa 21.11.2012
Lento, 4.12.2012
Tampereen Työväen Teatterissa 28.11.2012
Johtaja, 12.12.2012
Ryhmäteatterissa 11.12.2012
Kristina från Duvemåla, 2.1.2013
Svenska Teaternissa 13.12.2012
3D - Dirty, Difficult & Dangerous, 21.1.2013
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Hamletin paluu. Nyt., 28.1.2013
Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013
Taide, 1.2.2013
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013
Vihainen Nenä, 13.2.2013
Nikolai Gogol: Nenä. Teatteriseurue Ursuksen esitys Galleria Forum Boxissa 2.2.2013
Ottaa sydämestä, Seela Sella!, 21.2.2013
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013
Leskisdostojevskiläinen syntiinlankeemus
F. M. Dostojevski: Kellariloukko. Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013
Ruostetta ja timantteja, 12.3.2013
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013
Pokkari näyttämöllä, 28.3.2013
Kotimaisen näytelmän festivaalin paneelikeskustelu 10.11.2012 ja Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013
Harhaoppinen, 12.4.2013
Tampereen Työväen Teatterissa 5.4.2013
Hamlet - Kostaja, 24.4.2013
William Shakespeare: Hamlet. Esitys Tampereen Teatterissa 9.4.2013
Tartuffe, 20.6.2013
Teatteri Helsinki, Tervasaaren amfiteatteri 18.6.2013
Satoi tai paistoi, 17.7.2013
Satoi tai paistoi – tiedän mitä teit viime kesäteatterissa. Hämeenlinnan kesäteatteri ja Teatteri Siperia yhteistuotanto, esitys 17.7.2013
Matkalaukkukostaja, 29.8.2013
Miinan Montun teatteriporukka 21.8.2013
Kolme sisarta, 4.10.2013
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Kielletyt muistot, 12.10.2013
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Fosforinhohtoinen lurjus, 17.10.2013
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Saranat ja sardiinit, 4.12.2013
Oulun kaupunginteatterissa 30.11.2013
Vihan jumala, 2.1.2014
Oulun kaupunginteatterissa 12.12.2013
Tuntematon sotilas, 23.1.2014
Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa 18.1.2014
Maailmanlopusta emme muistaneet puhua ja Vääkky, 22.2.2014
Esitykset Oulun Valvenäyttämöllä 18.2.2014
Toiset kengät, 2.3.2014
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 1.3.2014
Pillipiipari, professori ja revyytähti, 22.7.2014
Oulun Ylioppilasteatteri: Pillipiipari, esitys 15.7.2014 Byströmin pihalla
Oulun Työväen näyttämö: Professori ja revyytähti, 16.7.2014 Hupisaaren kesäteatterissa
Poika Mancini, 20.10.2014
Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2014
Sulaketta lainaamassa, 16.10.2014
Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014
Frankie ja Johnny, 14.8.2014
Teatteri Jurkan esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Tühermaa, 14.8.2014
R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Miehen kuolema, 14.8.2014
Tanssiteatteri Minimin ja Korjaamo Teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Sänky, 18.1.2015
Oulun kaupunginteatterissa 17.1.2015
Matkalla maailman ympäri, 25.1.2015
Oulun taidekoulun esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.
American Monkey, 27.2.2015
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto, esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015
Musta munkki, 12.9.2015
Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015
M. A. Nummisuutarit, 28.1.2016
Oulun kaupunginteatterin ja Sisäkesäteatterin yhteistuotanto Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa, esitys Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016
Runoilta J. L. Runebergin lyriikasta, 9.2.2016
Oulussa 7.2.2016
Valheet ja viettelijät, 19.10.2016
Pierre Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita. Esitys Oulun kaupunginteatterissa 15.10.2016
Pieleen meni, 12.3.2017
Oulun kaupunginteatterissa 11.3.2017
Monologi Eeva-Liisa Mannerin ja Solveig von Schoultzin runoista 19.2.201 Eräs Teatterissa
Pimeyden sydämessä, 28.2.2012
Tampereen Työväen Teatterin Kellaritetterissa 25.2.2012
Mika Waltarin sydämetön komedia Tampereen Työväen Teatterissa 25.2.2012
Tampereen Työväen Teatterissa 8.3.2012
Runoteatteria miehenä ja naisena olemisesta, Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Hämeenlinnan Teatteri 13.3.2012
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 18.3.2012
Tampereen Työväen Teatteri, 24.3.2012
Eräs Teatteri, Hämeenlinna 28.3.2012
Grigori Sokolovin pianoresitaali Hämeenlinnan Verkatehtaalla 25.4.2012
Kansallisteatterin Omapohjassa 15.5.2012
Monologi Johanneksen evankeliumista, Sanan Suvipäivillä Hämeenlinnassa 16.6.2012
J. H. Erkko -lausuntakilpailu Tuusulassa, välierät 9.6.2012
Yhteistuotanto: Hämeenlinnan Kesäteatteri ja Teatteri Siperia, 18.7.2012
Sofi Oksasen romaanin pohjautuva elokuva Puhdistus
Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä 15.9.2012
Hämeenlinnan Teatteri, koululaisnäytös 18.9.2012
Patriarkka, ennakkonäytös Kansallisteatterissa 17.9.2012
Q-teatterissa 26.9.2012
Ylihuomenna hän tulee – taivaallisen anarkistinen komedia, ennakkoesitys Ryhmäteatterissa 3.10.2012
Pian koittaa aika, 14.10.2012
Riihimäen teatterissa 11.10.2012
Tampereen Työväen Teatterissa 24.10.2012
Hämeenlinnan teatterissa 7.11.2012
Kotimaisen näytelmän festivaali Kansallisteatterin Lavaklubilla 8.-10.11.2012
Dario Fo: Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja, esitys Eräs Teatterissa 21.11.2012
Tampereen Työväen Teatterissa 28.11.2012
Ryhmäteatterissa 11.12.2012
Svenska Teaternissa 13.12.2012
3D - Dirty, Difficult & Dangerous, 21.1.2013
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013
Nikolai Gogol: Nenä. Teatteriseurue Ursuksen esitys Galleria Forum Boxissa 2.2.2013
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013
F. M. Dostojevski: Kellariloukko. Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013
Kotimaisen näytelmän festivaalin paneelikeskustelu 10.11.2012 ja Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013
Tampereen Työväen Teatterissa 5.4.2013
William Shakespeare: Hamlet. Esitys Tampereen Teatterissa 9.4.2013
Teatteri Helsinki, Tervasaaren amfiteatteri 18.6.2013
Satoi tai paistoi – tiedän mitä teit viime kesäteatterissa. Hämeenlinnan kesäteatteri ja Teatteri Siperia yhteistuotanto, esitys 17.7.2013
Miinan Montun teatteriporukka 21.8.2013
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Saranat ja sardiinit, 4.12.2013
Oulun kaupunginteatterissa 30.11.2013
Oulun kaupunginteatterissa 12.12.2013
Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa 18.1.2014
Esitykset Oulun Valvenäyttämöllä 18.2.2014
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 1.3.2014
Oulun Ylioppilasteatteri: Pillipiipari, esitys 15.7.2014 Byströmin pihalla
Oulun Työväen näyttämö: Professori ja revyytähti, 16.7.2014 Hupisaaren kesäteatterissa
Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2014
Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014
Teatteri Jurkan esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Tanssiteatteri Minimin ja Korjaamo Teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Oulun kaupunginteatterissa 17.1.2015
Oulun taidekoulun esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto, esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015
Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015
Oulun kaupunginteatterin ja Sisäkesäteatterin yhteistuotanto Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa, esitys Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016
Runoilta J. L. Runebergin lyriikasta, 9.2.2016
Oulussa 7.2.2016
Pierre Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita. Esitys Oulun kaupunginteatterissa 15.10.2016
Oulun kaupunginteatterissa 11.3.2017
12.3.2017
Pieleen meni
Henry Lewis, Jonathan Sayer & Henry Shields: The Play That Goes Wrong – Pieleen meni
Suomentaja: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Pertti Sveholm
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 11.3.2017
Ohjaus: Pertti Sveholm
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 11.3.2017
Kun kriittinen kyynikko kirkuu kauhusta katsoessaan valtionosuusteatterin farssia, on paljon saavutettu. Näyttämöllä juoksevat laaksosta eksyneet muumit ja kanooteista karanneet inkkarit kilpalaukkaa, eivätkä roolihenkilöiden hissit hinaa ihan ylös asti. Kaikki sortuu. Vau!
Tätä kaikkea ensi-illassa katsoo hillitysti pukeutuva ja elehtivä katsojakunta, joka osaa olla näytännön aikana hiljaa ja keskustella lämpiössä valikoiduin sävyin niitä näitä.
Katsomme näyttämön hillitöntä elämää, joka on vailla syvällisempiä merkityksiä ja tuottaa silti enemmän tyydytystä kuin 72-osaisen huonekalun onnistunut kokoaminen. Yksikään näyttämölle kuskattu esine ei ole siellä vain näön vuoksi. Kaikella toiminnalla on tarkoitus, myös selittävällä jaarittelulla, joka yllättää vasta vihoviimeisillä minuuteilla. Sekin tarkoituksella, sillä niinhän harrastajateatterienkin näytelmissä helposti käy.
Juonesta ei tämän enempää, mistään niistä. Sen sijaan joitain huomioita harrastajateatterista, koska näytelmän kirjoittajat ovat mitä ilmeisimmin halunneet sanoa jotain niihin liittyvää.
Harrastajanäyttelijä A opettelee roolinsa ulkoa eikä sisältä. Lunttilapusta ei ole apua, jos sekä repliikin että lunttisanan merkitys on jäänyt käsittämättä. Selkotekstin sijaan hän tuottaa selkoilmeitä.
Harrastajanäyttelijä B hakee näyttämöltä lääkettä huomion puutteeseen. Jokainen näyttämölle saapuminen on hoitava hetki rakastavan yleisön huomassa, minkä jälkeen jaksaa näytellä seuraavaan poistumiseen saakka. Tai ehkä B on liittynyt teatteriin laulusolistin uralta: aina ensin aplodit, sitten laulu.
C:n sielussa värjyää ikimuistoinen elokuvakohtaus, joka on ohjannut C:tä kohtalon tavoin kohti näyttämöä. Yhä uudelleen hän kääntää päänsä, venyttää vartalonsa ja räpsyttää silmiään kuin Elizabeth Taylor, oli vastanäyttelijä sitten ukki, koira tai konsulentti.
D yrittää parhaansa, mutta näyttämöllä kaikki ei ole omassa vallassa. Kun tilanteet menevät yli omankin hilseen, kekseliäisyys uuvahtaa, ja loput vedetään paperista.
E on hätävara, jota ei kiinnosta näytteleminen vaan sen suomat mahdollisuudet. Hän ei viettele D:tä siksi, että hänen ujo roolihenkilönsä tuntee vetoa D:n setämäiseen roolihenkilöön, vaan koska iski silmänsä D:hen jo ensimmäisissä treeneissä, ja viettelee tavalla, joka näytti kivalta yhdessä eroottisen tanssijan videossa.
Oulun kaupunginteatterissa menee tänä keväänä siis tiukka farssi, jossa ammattilaiset näyttelevät harrastajanäyttelijöitä, jossa murhataan ja petetään ja jossa nauru tulee syvältä – sieltä missä elämä on.
***
19.10.2016
Valheet ja viettelijät
Pierre Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita (Les liaisons dangereuses)
Dramatisointi: Juha Kukkonen
Ohjaus: Pertti Sveholm
Lavastus: Kalle Nurminen
Puvut: Pasi Räbinä
Esitys: Valheet ja viettelijät Oulun kaupunginteatterissa 15.10.2016
Ohjaus: Pertti Sveholm
Lavastus: Kalle Nurminen
Puvut: Pasi Räbinä
Esitys: Valheet ja viettelijät Oulun kaupunginteatterissa 15.10.2016
Rokokoosilkki pelmahtaa ja sihahtaa, nyörikengät napsahtavat marmorilattiaan. ”Paska!” noituu tyttö. (Suolistohuumori oli suosittua myös 1700-luvun lopulla, siitä todistaa muun muassa säveltäjä W. A. Mozartin kirjeenvaihto lähipiirinsä kanssa.)
Roolihenkilöiden vaatevarasto on ehtymätön. Näyttämön keskellä pyörii rakennelma, joka on kulmasta riippuen palatsi, oopperan aitio, köynnösten peittämä maaseutulinna, ilotalo, rähjäinen murju tai muhkea palatsin portaikko. Näitä ei turhaan ole kehuttu.
Politiikkaa…
Näyttelijät ovat rooleissa tosissaan, mutta heidän suuhunsa on syötetty outoja rivivälivitsejä suomalaisten kuplittumisesta ja kompuroivasta politiikasta. Dramatisoija on kai ollut innoissaan, kun on hoksannut de Laclosin romaanin syntyajan yhteiskunnallisen todellisuuden, hetken ennen Ranskan vallankumousta.
Vallankumousliput liehuvat kohtausten välikkeissä ja yötaivas on räjähteistä punainen. Säätyjen välinen epätasa-arvo jää kuitenkin päälle liimatuksi, kun palvelijat tepsuttelevat tyylikkäissä ja siisteissä vaatteissa ja ovat isäntiensä luotettuja. Palvelijat pettävät toisiaan ja herrojaan isäntiensä malliin. Palvelijoiden alistaminen ei näytä yläluokan keskinäistä hyväksikäyttöä kummemmalta.
… vai moraalifilosofiaa?
Alkuperäisromaani on puhtaasti moraalifilosofinen, ei poliittinen kannanotto. Kun dramatisoija tai ohjaaja ei ole valinnut, kumpi tulkinta edellä edetään, kumpikaan ei saa ilmaa siipiensä alle. Vietellään, valehdellaan ja viihdytään siis vain. Viihtymistä ja silmänruokaa teatteri-ilta kyllä tarjoaa runsain mitoin.
Alkuperäisromaani on puhtaasti moraalifilosofinen, ei poliittinen kannanotto. Kun dramatisoija tai ohjaaja ei ole valinnut, kumpi tulkinta edellä edetään, kumpikaan ei saa ilmaa siipiensä alle. Vietellään, valehdellaan ja viihdytään siis vain. Viihtymistä ja silmänruokaa teatteri-ilta kyllä tarjoaa runsain mitoin.
Minun mielestäni olisi kannattanut valita de Laclosin teemat, sillä ne ovat enemmän tätä päivää kuin eilinen politiikka. Elämä on viihtymistä. Vanhat arvot ja hyveet ovat ahdistavaa henkistä väkivaltaa. Persoona muokataan CV:hen sopivaksi, ja joka tavoitetta varten tehdään CV:stä eri versio. Enää ei puhuta kuin ihminen ihmiselle vaan kuin hyödyllinen väline hyötyarvoaan kasvattavalle välineelle.
Kylmin sota käydään ihmisten välillä
Olen nähnyt kaksi de Laclosin romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa ja yhden näytelmäsovituksen ennen Oulun kaupunginteatterin versiota. Kirkkaimpana muistan Rauman kaupunginteatterin esityksestä yhden repliikin, yhden sanan: ”Sota.”
Olen nähnyt kaksi de Laclosin romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa ja yhden näytelmäsovituksen ennen Oulun kaupunginteatterin versiota. Kirkkaimpana muistan Rauman kaupunginteatterin esityksestä yhden repliikin, yhden sanan: ”Sota.”
Katsekontakti, rohkea hiljaisuus, äärimmäisen selvästi lausuttu nelikirjaiminen sana, katseet ja käännähdys. Siinä se oli: maailmanloppu oli kutsuttu näyttämölle. Ei tarvittu huutamista, kiihtymistä, musiikin pauhua tai tulenpunaisia valoja, vaan ajatus ja näyttelijäntyön taide. Kunpa muistaisin näyttelijän nimen!
***
9.2.2016
Runoilta J. L. Runebergin lyriikasta
Oulussa 7.2.2016
Runeberg taisi olla suukkofriikki. Muisku, suukko, suudelma ja suutelo simahuulilta oli monen lyyrillisen runon kirjoittamisen motiivi, sisältö, jännite ja hekuma. Aikanaan runot lienevät kohauttaneet häveliästä kaihoa lukijattarien poveen.
Runebergin jälkeen on pukannut suomenkielistä rakkausrunoa siihen tahtiin, että ylitarjonta on pakottanut runoilijat etsimään hienovaraisempia ja syvemmälle meneviä rakkauden ilmaisuja. Hyvä niin.
Runebergin kunniaksi oululaisessa kirkossa esitettiin päivänsankarin tuotantoa, jo viidennentoista kerran. Kunnioitettavan sitkeää kulttuurityötä seurakuntaympyröissä! Kirkon akustiikka oli runoille makean mehevä, ja lisäksi mikrofonit toimivat laadukkaasti.
Tunnin mittaan mietin, mikä olisi oikea sana kuvaamaan illan sisältöä. Oliko se runojen lukemista, esittämistä vai lausumista?
Lukemista puoltaa se, että runot luettiin paperista. Katsekontakti yleisöön pysyi, mutta rivi kerrallaan, säe kerrallaan edettiin yli- ja alimenoista tai asiayhteyksistä välittämättä. Lähes välittämättä, etten liikaa sanoisi.
Lausumisen puolesta puhuivat esillä olijoiden kauniit harkitut äänet. Yhden äänessä oli muistuma Ella Erosen ääniluolan syvistä onkaloista, yhden äänessä kuulsi ajatusta, hymy ja luontevaa rytmikkyyttä, yhden rytmi taas oli niin vahva, että sanojen luonnolliset painotukset musertuivat runolaukan alle.
Esittämisen puolesta puhuivat muutamat tunnelmaan sopivat kulmankurtistukset. Tai se, että kädet huitoivat silloin tällöin viittomakielisen eleen, samalla kun silmät etsivät paperista seuraavaa säkeenloppua.
Illan loppuhuipennuksena oli kolme runoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Juhani Lindholmin loistava uusi käännös ja muiskuja suuremmat tarinat pistivät koko esittäjäporukkaan eloa. Jopa runolaukkaaja alkoi kuunnella runon sisältöä rytmin sijaan. Ääniin tuli nautinnon ja innostuksen hehkua.
Esittäjän innostumisen kääntöpuolena saattaa olla innostuminen omasta innostuksesta niin, että tavoite – runon sisällön lahjoittaminen kuulijalle – unohtuu. Itse olen huono vitsinkertoja. Kertoessani ajattelen koko ajan hupaisaa loppua ja naureskelen sille. Empaattinen kuulija voi toki iloita sitä, että kertojalla on hauskaa, mutta hän ei pääse vitsin maailmaan. Kertoja ei vie häntä sinne vaan omaan maailmaansa.
***
28.1.2016
M. A. Nummisuutarit
Käsikirjoitus: Aleksis Kivi – Janne Kuustie
Ohjaaja: Janne Kuustie
Musiikki: M. A. Nummisen levytetystä tuotannosta
Tuotanto: Oulun kaupunginteatteri ja Sisäkesäteatteri
Esitys: Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016 (Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa)
Ohjaaja: Janne Kuustie
Musiikki: M. A. Nummisen levytetystä tuotannosta
Tuotanto: Oulun kaupunginteatteri ja Sisäkesäteatteri
Esitys: Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016 (Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa)
Jo ensihetkillä minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. Menetän ajantajun, eikä yhtään harmita.
Takanani istuu noin sata koululaista, eikä hiiskahdustakaan kuulu esityksen aikana. Siinä oli energiaa, kehui väliajalle poistuva poika kaverilleen.
Ohjaaja–dramatisoija Janne Kuustie on nähnyt vaivaa löytääkseen olennaisen Aleksis Kiven tekstistä ja sitten miettinyt, miten ajatuksen voi tuoda näyttämölle.
Miten ajatus tuodaan näyttämölle? Ei tarvita selittelyjä, pitkiä vuoropuheluja, videotakaumia tai raivokasta tanssinumeroa kuvaamaan ihmisen olemusta ja elämäntilannetta. Tarvitaan taloudellista ajattelua. Kun mies toteaa tuntevansa naisen, muut näyttelijät vastaavat yhteisäännähdyksellä, joka kertoo katsojalle kaiken tarvittavan miehestä, naisesta, suhteen laadusta ja sen mahdollisuuksista. Muutamalla lauseella ja muutamalla äännähdyksellä on selätetty sivukaupalla Kiven sinänsä nautinnollista tekstiä.
Pieni on suurta. Näyttelijän tarvitsee tehdä vain pieni kädenliike tai irvistys, ja katsoja tuntee heidän roolihenkilönsä läpikotaisin. Kreeta-morsian seisoo ja hymyilee jähmeänä paikallaan. Nauran, enkä voi sille mitään. Tällaista Kreetaa en ole ennen kohdannut, en mielikuvissani enkä näyttämöllä.
Kuustie on tehnyt paljon muitakin irtiottoja klassisista Nummisuutari-normeista. Löydän itsestäni pikkukonservatiivin, mutta tanssitan patukkaa sen seljässä, koska Kuustien tulkinta on niin herkullinen.
M. A. Nummisen laulut Helga-neidistä kookospähkinään vievät tarinaa eteenpäin ja luovat hupaisia sivumerkityksiä. Tuntuu kuin Nummisen laulut alunperinkin kuvaisivat yksinkertaisten ihmisten yksinkertaista maalaiselämää parisataa vuotta sitten.
Väliajan jälkeen alkuperäistekstin kymmenet juonenpoikaset saavat menon näyttämöllä hidastumaan hiukan luettelomaiseksi, mutta kokonaan se ei pysähdy. Iivari ja Sakeri-eno saavat näyttämöaikaa, mutta eivät löydä olemuksilleen ilmaisua yhtä hienovaraisesti kuin muut roolit.
Loppuun odotan huikeaa nousua ja vilkkaita kinttuja, turhaan. Näyttelijät istuvat orkesterilavalle ja ottavat soittimet käsiinsä. He laulavat elämästä, joka on kuin silkkiä vaan. Sitten tulee isku: Esko katsoo suoraan silmiin ja laulaa hiljaa ja koruttomasti:
”Pappa se kirosi ja hylkäsi mun, mamma se sano: tuos on maantie sun.Ja sama se on taloni mä join tai ei, sama se jos tyttöni toinen vei.Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan,hadllidllidllidllinnallei, huomisen huolta ei minulla ei.”
Iloinen kertaus yhdessä ja naps, aplodit. Siinä se on: parin vuosisadan maailmat ja ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen. Itkettäisi, jos ei naurattaisi.
***
12.9.2015
Musta munkki
Anton Tsehov – Riko Saatsi: Musta munkki
Anton Tsehov – Riko Saatsi: Musta munkki
Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi
Kotimainen kantaesitys Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015
Kotimainen kantaesitys Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015
Puhuttua Tsehovin tekstiä, särmikästä liikepelleilyä ja mahdottoman kauniita näyttämökuvia. Valaistus vaihtuu teatteritilan avovalaistuksesta kynttelikköön. Korville käyvä naurunrähinä vaihtuu äänettömään hitauteen. Sotkettu ja jumalkuvastolla koristeltu keekoilija vaihtuu harmaaksi arkihiirulaiseksi.
Alkuperäinen novelli taipuu ahdistavan moniin tulkintakulmiin. Voisi olla kysymys suuruudenhulluuden kuvauksesta tai ylipäätään ihmistä vaivaavan himon salakavalasta piiloleikistä.
Monessa lehtipuffissa viitattiin perheen ja työn yhdistämisen vaikeuteen – liekö ollut tavoitteena, että työikäinen väestö hakeutuisi teatterikatsomoon.
Hengen ja ruumiin ravinnon puutarhat vaativat yhtälailla lakkaamatonta työtä, mutta arvostavatko puutarhurit toisiaan? Entä kummat ihmiset ovat lopulta hyödykkäämpiä ihmiskunnalle, arjen ahertajat vai hengen nerot? Novellissa nähdään myös nainen jatkuvasti valitsemassa isän ja aviomiehen, eri puutarhojen välillä.
Nerouden sädekehä ja julkkiskulttuuri voisi myös olla yksi näkökulma novelliin.
Monessa lehtipuffissa viitattiin perheen ja työn yhdistämisen vaikeuteen – liekö ollut tavoitteena, että työikäinen väestö hakeutuisi teatterikatsomoon.
Hengen ja ruumiin ravinnon puutarhat vaativat yhtälailla lakkaamatonta työtä, mutta arvostavatko puutarhurit toisiaan? Entä kummat ihmiset ovat lopulta hyödykkäämpiä ihmiskunnalle, arjen ahertajat vai hengen nerot? Novellissa nähdään myös nainen jatkuvasti valitsemassa isän ja aviomiehen, eri puutarhojen välillä.
Nerouden sädekehä ja julkkiskulttuuri voisi myös olla yksi näkökulma novelliin.
Riko Saatsin Musta munkki tyytyy kertomaan Tsehovin tarinan kummemmin selittelemättä. Se ihmetyttää. Kun ei valita mitään näkökulmaa, näytelmän katsominen ei ole sen kummempaa kuin novellin lukeminen kotisohvalla. Tai ei nyt sentään.
Työryhmä on luonut näyttämölle mieleen painuvia kohtauksia, joissa henkii puhdas, jäljittelemätön teatterin taika. Meluisa sairausmölinä kasvaa hartaaksi kohtaukseksi, jossa vaimo ja appiukko pesevät päähenkilö Kovrinin puhtaaksi. Mieleeni nousee kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslastensa jalkoja tai hiljentynyt ihminen valvomassa kuolevan rakkaansa vierellä.
Ja kuinka vähillä vedoilla karnevalistisesti mesonnut Kovrin paraneekaan tavikseksi virttyneessä villapaidassaan, ja muuttuu sitten muutamalla äänenpainolla kotityranniksi, joka kostaa perheenjäsenille oman itsevihansa.
Värit puhuvat äänekkäästi. Puutarha tursuu esiin hedelminä, köynnösseininä, kukkakimppuina ja seppeleinä. Vain musta munkki ei piittaa elämän merkeistä vaan levittää mustaa kosketustaan. Kovrinin yllä harmaakin on vain liennytettyä mustaa.
***
27.2.2015
American Monkey
Mihkel Raud: American Monkey (suom. Teemu Kaskinen)
Ohjaus: Linda Wallgren
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015
Ohjaus: Linda Wallgren
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015
Puolitoista tuntia ilman väliaikaa ja yhtä pitkästi herpaantumatonta mielenkiintoa – saavutus, johon harvoin törmää. Klassikko jo syntyessään? Ei sentään.
Draaman perusoppien mukaan edetään vallankumouksesta toiseen. Asetelma on piinaava, maukas, täynnä vaihtuvia valtatilanteita. Tähtiehdokkaat astuvat vuorotellen kolmihenkisen raadin eteen ja TV-shown nauhoituskamera raksuttaa.
Draaman perusoppien mukaan edetään vallankumouksesta toiseen. Asetelma on piinaava, maukas, täynnä vaihtuvia valtatilanteita. Tähtiehdokkaat astuvat vuorotellen kolmihenkisen raadin eteen ja TV-shown nauhoituskamera raksuttaa.
Jossain ylhäällä näkymättömissä on salaperäinen Veke, joka jollain kumman tavalla on vastuussa kaikesta. Hän on haalinut kokoon kameroiden edessä nöyryytettävät ihmiset, opettanut heille vuorosanat ja elämäntarinat. Hän päättää, mitä näytetään katsojille ja mikä on kenenkin esiintyjän kohtalo. Kukaties hän on jumala, jota kelpaa syyttää, kun on tukahtumaisillaan omaan häpeäänsä.
Raadin jäsenet toimivat ja puhuvat kuin mikään raja ei olisi heitä varten asetettu. Järjen valo ei valaise tunteiden ja valtanautinnon pimeyttä. Jos ylilyöntejä tapahtuukin, niin nauhoituksesta voi toki editoida pois kohdat, joissa oma ego saa ryppyjä.
Veke nauraa partaansa siellä jossain. Tämä ei se olekaan nauhoitus vaan suora lähetys niin kuin elämäkin. Kaikkien kaikki on koko maailman nähtävillä koko ajan.
”Amerikan apina” on tarhaan suljettu eläin, joka kerjää katsojilta banaaneja, eikä mikään riitä. Apina matkii mitä näkee ja etsii välitöntä tyydytystä, mistä sitä milloinkin sattuu löytymään. Apinaksi mainittu nuorimies on hetkessä elävä tahdoton olio. Hän ei muista, mitä juuri äsken on puhunut tai luvannut. Elämäntarina muuttuu tunteiden ja mieleen juohtumien mukaan. Huomion tarve huutaa kuin laukeava revolveri. Kun se on tuottanut kaksi ruumista, apina on vähän epävarma, mutta poistuu ruudusta toiseen kuin sarjakuvasankari.
Ennakkomarkkinoinnin perusteella kyseessä on raju kritiikki Idols- ja tähtikilpailujen kulissientakaista hyväksikäyttöä vastaan. Ehkä niinkin, mutta henkilöiden taustalta paljastuvat ihmissuhdekuviot suuntaavat omat ajatukseni pois puhtaasta yhteiskunnallisesta tulkinnasta. Juoni etenee enemmän roolihenkilöiden keskinäisten ihmissuhdesotkujen kuin TV-showbisneksen voimalla.
***
25.1.2015
Matkalla maailman ympäri
Jules Vernen romaaniin pohjautuva Oulun taidekoulun esitys
Esiintyjät: 4–20-vuotiaiden sirkus- tanssi- ja teatteriryhmät
Visualisointi: animaatio-, arkkitehtuuri-, elokuva-, käsityö- ja sarjakuvaryhmät
Esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.
Esiintyjät: 4–20-vuotiaiden sirkus- tanssi- ja teatteriryhmät
Visualisointi: animaatio-, arkkitehtuuri-, elokuva-, käsityö- ja sarjakuvaryhmät
Esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.
Kuinka voisin arvioida lasten ja teinien luomistyötä ja taitoa? Etenkään kun ei ole selvää, katsonko taidekoulun ryhmien ”kevätjuhlaa” vai taideteosta.
Suurin osa katsojista on lasten vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, kummeja ja kavereita. Jokaiselle lapselle ja nuorelle on annettu näyttämöhetkensä. Katsojana en ensisijaisesti odota syväluotaavaa taide-elämystä vaan pienimpien taiteilijoiden suloisia näyttämömokia, jotka saavat ilon kyyneleet silmiin. Esityksen jälkeen tarjotaan kaikille mehua ja pikkuleipiä taidekoulun 35-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Suurin osa katsojista on lasten vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, kummeja ja kavereita. Jokaiselle lapselle ja nuorelle on annettu näyttämöhetkensä. Katsojana en ensisijaisesti odota syväluotaavaa taide-elämystä vaan pienimpien taiteilijoiden suloisia näyttämömokia, jotka saavat ilon kyyneleet silmiin. Esityksen jälkeen tarjotaan kaikille mehua ja pikkuleipiä taidekoulun 35-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Toisaalta taidekoulussa on nähty mahdottomasti vaivaa, jotta kahdestakymmenestä kolmesta pikku osasesta muodostuisi juonellinen jatkumo ja esitys on tuotu yleisön nähtäville teatterifestivaaleilla. Kuten arvata saattaa, dramatisointi on ollut vain kehyksen tekemistä ja taulu myydään erikseen.
Nuortenteatteri huolehtii kehyksestä. Toistuvan ja pysäytetyn liikkeen näyttelijäntyöharjoituksilla he luovat mielenkiintoisen alkukuvan ja esittelevät sitten koko esitystä kantavan eipäs–juupas-kilpailuteeman. Maailmanympärimatkan varrella ryhmä toisensa jälkeen ajautuu inttämisen iloon, jolloin liikkeelliset haparoinnit vaihtuvat ponnekkaaksi tunteeksi.
Muistan nuoruusvuosiltani ainakin kuoro- ja kansantanhujuhlia, jotka olivat aikamoista sähläystä. Vaikka omassa kotiryhmässä laulu tai tanhu sujui hyvinkin mallikkaasti, tyhmyys tiivistyi kymmenien eri puolilta saapuneiden ryhmien joukossa. Tai eihän se tyhmyyttä ollut, vaan johtui siitä, että suurissa tapahtumissa ei yhteisesitysten harjoitteluun ollut liiemmin mahdollisuuksia ennen julkista esitystä.
Samaa ”vikaa” oli nähtävissä – ymmärrettävästi – taidekoulunkin juhlanäytöksessä. Pienet kiinalaiset hajaantuivat neuvottomiin rykelmiin ja pitkä lohikäärme katkesi, kun jollekin iski epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi piti tehdä.
Mokat olivat hellyttäviä, mutta kirkastivat osaltaan myös esitystaiteen ihmeitä. Opettavaista oli nähdä jälleen kerran, kuinka selvästi roolihenkilön todelliset ajatukset näkyvät katsomoon. Jos pelkäät tekeväsi väärin, näytät olevan eksyksissä, vaikka jalka ja käsi kuinka vispaisi toisten kanssa samaan tahtiin. Jos olet sukkela ja sulava prinsessa, mutta sinua nolottaa olla vasta joukon toiseksi lahjakkain, ei harsomekkokaan peitä hartioissa köyristyvää häpeää.
Yhtäkkiä suloisen inhimillisen toiminnan keskelle loikkaa balettiryhmä kuin lauma gaselleja. Onko baletti luonteeltaan niin kurinalaista, että tavoite ja tehtävä on selvä joka ainoalla? Esittäjien ajatukset eivät näytä harhailevan, vaan energia hönkää katsomoon ja pistää hiljaiseksi. Yhtäkkiä koen kokevani taidetta.
Muissakin ryhmissä iästä ja taitotasosta riippumatta erottuu selvästi lapsia ja nuoria, jotka keräävät katsojan huomion. Tällaista ei varmaan saisi sanoa lasten esityksiä arvioidessa, mutta totta se on. Joku on lavalla kokonaan, joku vain niiltä osin kuin on käsketty tai opetettu.
***
18.1.2015
Sänky
Liisamaija Laaksonen – Jukka Heinänen: Sänky
Seitsemän itsenäistä pienoisnäytelmää
Ohjaus: Heta Haanperä
Esitys 17.1.2015 Oulun kaupunginteatterissa
Seitsemän itsenäistä pienoisnäytelmää
Ohjaus: Heta Haanperä
Esitys 17.1.2015 Oulun kaupunginteatterissa
Luonto-ohjelmat pitävät otteessaan. Kosiomenot, parittelu, poikaset, ravinnon hankinta otsa hiessä, luonnon luodulle luomat vaarat, taistelut ja kuolema toistuvat ilta illan perään. Katsoja ei selviä hymyttä eikä kyynelittä.
Yhtä lailla kasvavat ja kehittyvät Sänky-teoksen pienoisnäytelmät. Orpo ihmisrääpäle kohtaa erämaassa elämän ja raukeaa illan tullen tuntemattoman maan multiin. Katsojaa naurattaa ja itkettää. Perusohjelmiston gourmetkerman jälkeen pala juustoa ruisleivän päällä on unohtumaton elämys.
Yhtä lailla kasvavat ja kehittyvät Sänky-teoksen pienoisnäytelmät. Orpo ihmisrääpäle kohtaa erämaassa elämän ja raukeaa illan tullen tuntemattoman maan multiin. Katsojaa naurattaa ja itkettää. Perusohjelmiston gourmetkerman jälkeen pala juustoa ruisleivän päällä on unohtumaton elämys.
Sängyn neljä ensimmäistä pienoisnäytelmää (Eiks meillä oo kivaa, Vannomatta paras, Anna mun kaikki kestää ja kärsiä, Äiti ja poika) ovat näyttelijäntyön hikeä ja juhlaa. Vaikka pienen näyttämön intiimi tila on kuin valheenpaljastuskone, jokainen ilme, ele ja äänenpaino on ehtaa totta. Teatterin sijaan näemme elämän.
Loput kolme näytelmää vieraannuttavat. Vähän, etten liikaa sanoisi. Luonto-ohjelmaan ilmestyy puhekuplia, osoittelevia nuolia, valmiiksi naurettuja hetkiä ja lopulta tunne, että pikkupennun tarina on vain leikattuja pätkiä sadoista muista leijonaohjelmista.
Täytyis laihtua -näytelmän juoni on ennalta arvattava, mutta näyttelijöiden harvinainen aitous ja rohkea kiireettömyys pelastaa sen sentään plussan puolelle.
Kohtalon voimasta ei saa oikein mitään selvää. Toinen roolihenkilö vaikuttaa ensin sairaalan vaatteisiin puetulta pultsarilta, sitten mielenvikaiselta karjalanmurretta höpöttävältä maanviljelijältä ja lopuksi yrittää olla leikkausta pelkäävä arka vanhus. Jotakin tällä kaikella on tekemistä oopperan kanssa, mutta tekstin tasolla selviää vain, että toinen mies, jonka ilmavaivojen varaan juoni rakentuu, on oopperan vahtimestari.
Viimeinen näytelmä Haaskat on ainakin tässä muodossa ikivanhan sketsin lämmitystä. Seassa on kuitenkin puhuttelevia reagointihetkiä, kun erisävyiset roolihahmot joutuvat vastakkain.
Sänky-näytelmän jälkeen olin onnellinen. En ollut tuhlannut aikaani teatterissa vaan voitin sen moninkertaisena takaisin. Elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten eräs viisas suomalainen on sanonut.
***
14.8.2014
Miehen kuolema
Miko Kivinen: Miehen kuolema
Ohjaus: Leea Klemola
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Ohjaus: Leea Klemola
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Miehen kuolemassa Miko ”Kuolio” Kivinen on kuin mehiläinen. Ei puutu kuin tuntosarvet ja keltamusta raidoitus hännyshupparista. Juontoa suoltava ääni on pehmeän löysää surinaa, josta sieltä täältä erottuu kiva lause, jota varmaan on ollut kiva keksiä ja siinä sitten piehtaroida kuin ruusupuskassa. Kuolio-roolihahmo on tehty niin tyhjänpäiväisen itserakkaaksi kaikentietäjäksi, että jos näytelmän tarkoitus oli olla rajusti provosoiva, niin katsojan myötähäpeän tunne on enemmän kuin oikeutettu.
Yritän ymmärtää, miksi näytelmä on valittu mukaan Teatterikesän yleensä laadukkaaseen ohjelmistoon. Onko kaikki muu kotimainen teatteritaide todella tätä tyhjempää? Raskaana oleva pikkuvaimo on liikekieleltään taitavasti rakennettu, mutta riittääkö se?
Ehkä tällaista teatteria syntyy maailmassa, jossa kehäkolmonen on Suomen ulkoraja ja ihmisen kuolevaisuus eksoottista. Kuitenkin näytelmä on syntynyt Kuopion seudulla ja muhinut Kivisen töissä jo monena versiona. Kuolio-teosten ohjaajat ovat vaihtuneet. Mietin, onko Kivinen hypännyt ohjaajien varpaille haluamalla itse päärooliin ja päättämään kaikesta mitä näytelmässä sanoin ilmaistaan.
Vai onko Kivinen vain minua ovelampi? Näytelmän juonesta on luettavissa väitteitä, jotka suvaitsevaisessa nyky-Suomessa vaativatkin narrimaisen kuorrutuksen, jotta somesensuuri ei iskisi. Tämä ratkaisumalli mielessä voisi näytelmästä lukea seuraavanlaisia väitteitä: Lesbot luulevat olevansa heteroseksuaaleja parempia. He luulevat ymmärtävänsä perinteisten arvoja kannattajia enemmän rakkaudesta, naisesta, lasten kasvatuksesta ja mistä vain. Naisen suurin rakkaudenpalvelus toiselle naiselle on tämän hävyn silpominen. Sillä lailla maailmaan saadaan oikeutta ja tasa-arvoa. Lesbopari eriytyy olemukseltaan mieheksi ja naiseksi: toinen kasvattaa viikset, pukeutuu miehekkääseen pukuun ja leikkaa tukkansa lyhyeksi. Naispuoleinen lesbopuoliso kasvattaa pitkät hiukset ja pukeutuu hameeseen. Lesbopari kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi ja älyttömäksi villieläimeksi, koska on se parempi kuin perinteinen sukupuolen huomioon ottava kasvatustapa. Hippiaatteesta taas on peräisin rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä tehty syrjäytyneiden hyväksikäyttö, homoseksuaaliset raiskaukset ja immuunikatokuolemat. Perinteinen perhe on alistus- ja hyväksikäyttösuhde. Tavarat ovat miesten syytä.
Niin. Jos näiden väitteiden esittäminen on näytelmän perimmäinen tarkoitus, niin silloinhan kyseessä on oikein kunnon yhteiskunnallinen vallankumous teatterin keinoin. Ehkä tämän ajan kaiken suvaitsevuuden keskellä suvaitsevaisuus itsessään pitää tehdä kyseenalaiseksi, jotta sanan ja kritiikin vapaus saisi elintilaa.
Vai onko Miehen kuolemassa kysymys teatterikritiikistä? Näytelmä suomii silloin omalla esimerkillään teatterikentän innostusta tanssiin ja fyysiseen teatteriin. Yhteiskunnallisen teatterin pintapuolisuudelle näytelmä syöttää silmät ja korvat täyteen sitä itseään. Nykynäytelmien juonena on aina parisuhteen tai ydinperheen hajoaminen ja ihmisten pelastuminen homoseksuaalisen rakkauden tai hippiliikettä muistuttavan rakastakaa kaikkia –imelyyden kautta. Nykynäytelmien kohtaukset ovat lyhyitä kuin elokuvissa, koska teatterintekijöiden ajattelukyky ei kanna paria minuuttia kauemmas. Nykynäytelmien musiikkia raiskataan ontuvilla, noloon tylsyyteen raukeavilla sanoituksilla ja epäselvällä laulutekniikalla. Yleisön pariin pitää aina tulla ja pyrkiä kontaktiin. Teini-iässä synnytettyä hämärän runollista maailmantuskaa syötetään tekstiin säännöllisin väliajoin, jotta vaikutettaisiin syvällisiltä ja viisailta.
Kivinen itse varmaan tietää näytelmän perimmäisen tarkoituksen, minä en. Minä vain istuin katsomossa ja tunsin kestävää myötähäpeää.
***
14.8.2014
Tühermaa
Anna Jablonskaja: Tühermaa
Ohjaus: Marat Gatsalov
R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Tühermaa on vähän outo, hitaasti vaikuttava ja takakäteen valloittava esitys.
Perheenjäsenten unimaailmat elävät kodin seinien sisällä omaa elämäänsä, kohtaavat ja ottavat yhteen, kuolevat heräämisen hetkellä. Unien merkitystä ja syntymekanismia on tutkittu niin taiteen kuin tieteen keinoin. Virolaisen R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tühermaa kuvaa perheenjäsenten unia näkökulmina ja ratkaisuyrityksinä arkielämän ongelmiin.
Perheenjäsenten unimaailmat elävät kodin seinien sisällä omaa elämäänsä, kohtaavat ja ottavat yhteen, kuolevat heräämisen hetkellä. Unien merkitystä ja syntymekanismia on tutkittu niin taiteen kuin tieteen keinoin. Virolaisen R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tühermaa kuvaa perheenjäsenten unia näkökulmina ja ratkaisuyrityksinä arkielämän ongelmiin.
Perheen isä on sotinut Tsetseniassa. Hän muuttaa kokemuksensa unimaailmassa legendaarisen Julius Caesarin valloitussodiksi. Antiikin maailma on hänelle pyhä. Normaalielämän työtehtäviä hän ei kestä, mutta viemäriverkoston puhdistamista hän sietää jonkin aikaa sen varjolla, että Roomassakin oli Cloaca Maxima eli viemäri, joka johti akveduktien kylpylöihin kuljettamat vedet jätevesinä pois kaupungista. Isä kuluttaa uniaikansa ankarassa kurissa Caesarin sotaleirissä.
Isä kutsuu vaimoaan itsepäisesti Cynthiaksi. Cynthia oli antiikin aikana eläneen runoilija Propertiuksen rakastettu, eikä laadultaan uskollisimpia naisia. Kerrotaan, että Ovidiuksen neuvoa seuraten Propertius lähti rakkauden tuskaa pakoon matkoille. Hän pakeni siis Roomasta Ateenaan ja kirjoitti Cynthialle matkalta elegioita, jotka ovat säilyneet meidän aikaamme asti. Isä pakenee vaimon valittamaa arkitodellisuutta koti-Roomasta sotaretkelle.
Perheen poika jää näytelmässä sivuosaan. Isän maailma houkuttelee. Caesarin armeijaan otetaan kuitenkin vain urhoolliset koulutetut sotilaat, ja niinpä poika opettelee unimaailmassaan miekan käyttöä, jotta saisi isältään huomiota. Siellä isä ja poika aikanaan kohtaavat kaksintaistelussa. Poika ei voi puumiekallaan voittaa, mutta säästää henkensä rikkomalla sääntöjä.
Äidin uni on täynnä huolta miehen unimaailmasta, joka on hänelle tavoittamaton ja siksi pelottava. Äiti-Cynthian unimaailman astuu avuksi liuta vereviä ja neuvokkaita nuoria miehiä. He lupaavat puolison terveenä takaisin, kunhan äiti alistuu heidän parannuskeinoihinsa. Lääketieteen etiikka halveksivat kansanparannuskeinot saavat äidinkin epäilemään homman rehellisyyttä. Unesta tulee ahdistava.
Yllättäen Caesar kuolee. Kaikkien unimaailmat kokoontuvat yhteen. Isän johdolla poika ja nuoret miehet yhdistyvät armeijaksi, joka lähtee kohti Roomaa puolustamaan Caesarin perintöä. Kohkaaminen väsyttää isän ja hän valmistaa sotaleiriinsä nukkumapaikan.
Silloin äidin unessa nuorukaisten lauma ottaa haltuunsa isän armeijamaailman. Leikkien ja pilaa tehden he keräävät sen viimeisetkin rippeet pois kodista. Äidin tehtäväksi jää todellisuuteen herättävän taikajuoman tarjoaminen isälle. Isä ottaa viinipullosta ryypyn ja vaipuu parantavaan uneen vaimo kainalossaan.
Näyttämö on pimeä ja yleisön hengitys kuuluu tilassa. Vihdoin he heräävät unesta, eivät aplodeihin vaan uuteen aamuun täynnä sopuisaa yhteiseloa. Isä korjaa pojan polkupyörän ja iloitsee jokapäiväisestä arjesta puolisonsa kanssa.
Unimaailmat ja arki sekoittuvat toisiinsa myös tarpeiston kohdalla. Pannut, kirjat, kattilat, putket ja sukset muuttuvat Caesarin armeijan tarpeistoksi, kansanparantajan shamaaniasuksi ja soittimiksi.
Kaikki tapahtuu hitaasti. Nautin rohkeasta hitaudesta, jossa kaikelle annetaan ja kaikki ottaa oman aikansa. Puhetta ei ole paljon, pimeyttä sen sijaan on. Pieni pöytälamppu suuressa tehdashallissa kiinnittää katseet ja saa katsojan mielikuvituksen laukkaamaan.
Näytelmän loppuessa en tiedä mitä olen nähnyt. Omien tulkintojen ja oivallusten syntyminen vie useita päiviä. Pienestä kipinästä voi syttyä suuri liekki.
***
14.8.2014
Frankie ja Johnny
Terrence McNally: Frankie ja Johnny
Suomennos: Ville Mäkelä
Ohjaus: Liisa Mustonen
Teatteri Jurkan esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Että tällaista on! Tuttua turvallista puhenäytelmää, jota ei näytelmäksi uskoisi. Näytelmä, josta ei voi sana oikein mitään, koska se on niin tosi arkisessa pienuudessaan. Kaksi ihmistä kohtaa. Muodostuu ihmissuhde.
Teksti on ainakin suomennoksena uskottava. Vuoropuhelu kompastelee liikuttavan aidosti eteenpäin. Ristiriidoista syntyy huumoria ja tuskaa. Katsoja on sekä Frankien että Johnnyn puolella.
Elina Hietala ja Tommi Eronen ajoittavat repliikit täydellisesti. Äänenpainot, eleet ja liikkeet ovat niin harkitut ja harjaantuneet, ettei niitä luonnollisesta erota.
Jos teatterin tehtävä on näyttää tunteita ihmisen puolesta ja tehdä ihminen näkyväksi, niin Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny on teatteria puhtaimmillaan. Jos teatterin tehtävä on pelkästään herättää ajatuksia, niin edellä kuvatut Miehen Kuolema tai Tühermaa rasittivat aivoja paljon enemmän ja eri syistä. Silti heitin taivaalle kauniin ajatuksen Frankien ja Johnnyn tulevaisuuden puolesta vielä seuraavanakin päivänä.
***
16.10.2014
Sulaketta lainaamassa
Maiju Lassila – Mikko Roiha: Sulaketta lainaamassa
Ohjaus: Mikko Roiha
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi, Savonlinnan Teatteri, Joensuun kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014
Ohjaus: Mikko Roiha
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi, Savonlinnan Teatteri, Joensuun kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014
Saavun teatterille hyvissä ajoin, mutta liian myöhään kuitenkin. Aulassa näyttelijä Annina Rokka on jo kertaamassa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa –näytelmän juonta paikalle ehtineille katsojille. Syntyy vaikutelma, että sulakkeen lainaaminen on aika lailla samanlaista kuin tulitikkujen.
Jos juoni on tie, säilyykö se samana riippumatta paikasta, johon se on rakennettu? Onko tie sama, riippumatta siitä, onko sen reunoilla oja vai meluvalli, koivumetsä vai autiomaa, kukkia vai metallikaide? Teknisesti ottaen tietysti on, mutta onko kuitenkaan?
Vaikka onhan näitä nähty ja hienosti oivallettuja onkin. Vanha tarina siirretään uuteen aikaan ja osoitetaan ”ikuisia totuuksia”, ihmisen pysymistä aina samana apinana kuosikuorista huolimatta.
Näyttämö on pieni ja esiintyjät tulevat lähelle. On vauhtia ja koomisuutta ja Mikko Roihan tarkasti valitsemia repliikkejä. Juonta oikaistaan tanssin tieltä niin, että juonikertauksesta huolimatta musta pussi ei aukea karanneeksi porsaaksi, eikä tule ymmärrystä siihenkään, miksi tuomari vapauttaa Vatasen ja Ihalaisen, kun he puhuvat hänelle sosiaalidemokraateista. Jääkö joku harvoista sanoista kuulematta?
Kun taito ja kliseet taistelevat, taito jää usein tappiolle. Ilmeisesti jotain yhteiskuntakriittisyyttä on tavoiteltu alkukuvalla, jossa maatalouskaluin aseistettu työväki ryntää nyrkki ojossa ”Eurooppaan” Finlandian soidessa. Sitäkö se Eurooppa sitten on: venäjää solkkaava yökerhotanssijatar, leskivaimoa ahdisteleva lesbo ja humalassa toisiinsa syttyvät isännät Vatanen ja Ihalainen?
Vaikka olisi kuinka eurooppalaista, niin alkaa jo kyllästyttää. Aiemmin kyllästyin siihen, että aina kun tarvitaan roolihenkilölle traaginen käänne, hän sairastuu syöpään. Nyt valitan lisäksi suuntauksesta, jossa kaikki vanha nykyaikaistetaan homouttamalla parisuhteet. Sillä irtoaa muutamat irtonaurut, kun sen hyvin tekee, mutta pitkään ei naurata. Roihalle varovainen plussa kuitenkin siitä hyvästä, että hän uskaltaa nähdä homostelussa myös samaa naurettavuutta kuin heterostelussa.
***
20.10.2014
Poika Mancini
Käsikirjoitus ja ohjaus: Janne Kuustie
Näytelmä pohjautuu Kauko Röyhkän romaaniin Poika Mancini
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2014
Jukka Koskelainen arvioi Helsingin Sanomissa (hs.fi 17.9.2013) Kauko Röyhkän romaania Poika Mancini muun muassa näin: ”-- romaanissa viritetään hyviä tilanteita ja luodaan erilaisia henkilöhahmoja, mutta laajempi kehittely puuttuu”. Mikäli arvio pitää paikkaansa, Janne Kuustie on ilmeisesti lätkäissyt romaanin sellaisenaan näyttämölle. Miksi?
Roolihenkilöt selittävät omia ja toistensa ajatuksia, tekemisiä ja tunteita, ja niin on saatu kahteen ja puoleen tuntiin mahtumaan monta kohtausta. Ehkä juuri nämä kohtaukset ovat koskettaneet ohjaajaa ja hän on halunnut myös yleisön kokevan ne merkityksellisinä: monta kohtausta, paljon merkitystä. Mutta monestakaan merkityspalasta ei tule takkia, jos punainen lanka puuttuu.
Mielestäni näyttämö ei ole kirjamessujen näyttelyosasto vaan teatteri oma taiteenlajinsa, joka voi tuoda niin sanottua lisäarvoa toisen taiteenlajin teokselle, jonka on sulkenut kohtuunsa. Teatteri ei ole toiston väline kuten mp3-soitin. Teatteri ei ota toisesta teoksesta valokuvaa vaan rakentaa kolmiulotteisen rakennuksen sen perustalle. Jos romaani olisi ollutkin joltain osin hutera, mitä teatteri siitä välittää?
Poika Mancinin nuoret ja vähän vanhemmatkin näyttelijät ja avustajat tekevät aidot ja innostuneet roolityöt ja ohjauksessa on kivoja yksityiskohtia kosolti. Mikael Saaren laulajantaitoja ei voi kuin ihmetellä. On lahja ihmisille, että hän on löytynyt, mutta hänen roolihenkilönsä Mancini katoaa outoon pöperöön.
***
22.7.2014
Pillipiipari, professori ja revyytähti
Oulun Ylioppilasteatteri: Pillipiipari
Sovitus kansansadun pohjalta: Mirka Seppänen
Ohjaus: Mirka Seppänen
Esitys 15.7.2014 Byströmin pihalla
Oulun Työväen näyttämö: Professori ja revyytähti
Käsikirjoitus: Fraz von Schönthan
Suomennos ja sovitus: Pekka Kesälahti
Ohjaus ja koreografia: Antti Kairakari
Esitys 16.7.2014 Hupisaaren kesäteatterissa
Jos autiolle saarelle saisi valita seurakseen yhden kesäteatterin ja vaihtoehtoja olisi vain kaksi, kumman ottaisi vai lähtisikö saarellekaan?
Ensimmäinen vaihtoehto, Oulun Ylioppilasteatterin Pillipiipari, on sähköistävän terävää yhteiskuntakritiikkiä. Mirka Seppänen on ottanut todesta, kun viisaat ovat puolustaneet satujen salaviisautta. Hamelnin pillipiipari on mielipidevanki, rotat maahanmuuttajia ja muuta roskaväkeä. Valta on sovinistisella kapitalistilla, jolle kulttuurin ja taiteen huippuelämys on hemaiseva hame ihailevan naisen päällä.
Byströmin pihan kiinteitä rakennelmia käytetään luovasti hyödyksi, musiikki tehdään itse, äänet kantavat riittävästi olosuhteisiin nähden ja intoa riittää.
Sanoman paloa on kuitenkin enemmän kuin esitystaitoa. Ehkä ryhmä epäilee lapsikatsojien viihtyvyyttä ja siksi möyhentää ja madaltaa teräviä piikkejä selittelemällä ja eleitä liioittelemalla. Nukkenäyttelemistä ei ole ilmeisesti ohjattu parhaaseen loppuun asti, koska näyttelijän juttelu olkapäillä istuvien nukkien kanssa ei näytä keskustelulta vaan nykivältä ryhtivirheeltä.
Hauskimpana roolisuorituksena jäi mieleen Kasim Cevirelin rotanpoikanen: työssä oli perusteltua energiaa, luonteva kontakti yleisöön ja olemista enemmän kuin näyttelemistä. Samaa aitoutta oli myös pillipiipari Juho Tuovisen roolityössä.
Aivan toisinpäin mentiin seuraavana iltana Hupisaaren kesäteatterissa. Tavallisesta ammattiteatterista nämä harrastajanäyttelijät erottaa vain palkan puute. Revyyksi repeilevässä komediassa oli eläytyvät, taidolla esitetyt laulu- ja tanssinumerot. Luontaisen koomikon taitoa oli paljon tai vieläkin enemmän jokaisella näyttelijällä. Yleisö nauraa purskahteli monissa mutkikkaissa käänteissä. Edes muutama turhaan pitkitetty revyynumero ei ehtinyt viedä ajatuksia kokonaan pois esityksen maailmasta.
Syvällisemmästä sanomasta ei näytelmässä sen sijaan ollut jälkeäkään. Käsiohjelmateksteissä yritettiin nostaa 1800-lukulainen kirjailija poliittisesti kiinnostavaksi osoittamalla tämän ironinen suhtautuminen yhteiskunnallisiin luokkaeroihin. Sketsimäisiä hahmoja näyttämölle oli kirjoitettukin, mutta tavoitteena oli oivallusten ja omantunnonpistosten sijaan vain naurun herättäminen.
Autiolle saarelle taidan pakata Pillipiiparin. Kun näytelmää esitetään siellä uudelleen ja uudelleen yksilukuisen aikuisyleisön edessä, maneerit ja esittämyksellisyys karsiutuvat. Luovat mielet kehittävät ideoitaan yhä uusiin ulottuvuuksiin, jotta itsekin viihtyisivät autiuden rauhassa.
***
2.3.2014
Toiset kengät
Pohjautuu Hannu Väisäsen teoksiin Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat sekä Taivaanvartijat
Dramatisointi: Seppo Parkkinen
Ohjaus ja sovitus: Fiikka Forsman
Lavastus: Hannu Väisänen
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 1.3.2014
Näyttämö on musta ja turvallinen kuin juuttikankainen perunasäkki, jonka kudoksen läpi häilyvät kesän vihreys ja myrskyävä ravanruskea merivesi.
Liekö alkukuva ennustus esityksestä, sillä katsojana tunnen pysytteleväni omissa oloissani kaukana näyttämön tapahtumista. Näyttämölle vyörytetty valikoima romaanien kohtauksista etääntyy kirjailijan nuoruusmuistoiksi koskettamatta sen kummemmin yhtä katsojaa kuin yhteisöäkään. Huomaan ensi-iltayleisön reagoivan vain, kun lavalle pyyhkäisee Putous-tyyliin karrikoitu äitipuoli tai repliikissä mainitaan ”Toppilan rietas elämä”.
Väisäsen romaanien kieli on eloisaa ja mukaansatempaavaa. Hän piirtää vähillä vedoilla eläviä henkilöitä paperille. Nyt koskettavimmat tapahtumat ja kauniit lauseet skannataan tepastelemaan näyttämölle hauskoissa puvuissa – kieltämättä silmälle herkullisissa. Elämä ja sielu eivät kuitenkaan siirry näyttämölle skannaamalla, eikä draaman koskettavuus synny tapahtumista sinänsä. Tepasteleva elehdintä, liioitellut puhetyylit ja komiikan tekemällä tekeminen eivät valitettavasti ole harvinaisia ilmiöitä teatterissa.
Toiset kengät ei ole silti huono näytelmä. Katsottavaa kyllä riittää yhdeksi kerraksi ja näyttämöllä vallitsee raikas radikaali henki. Visuaalisesta esillepanosta pukuineen ja lavasteineen oli helppo löytää yhteys vaikkapa Pyhän Tuomaan kirkon taideteoksiin, jotka ovat Hannu Väisäsen käsialaa. Viivat ja värit ovat kirkkaat ja selkeät ja kuvissa on sen verran syrjähtämistä todellisuudesta, että ne pysäyttävät silmän ja käynnistävät ajattelun.
Oulun teatteri on todella panostanut Toisiin kenkiin. Väisänen on oululaissyntyinen taiteilija, joka on itse suunnitellut lavastuksen näytelmään, joka kertoo hänen taiteellisesta heräämisestään nuoruusvuosina. Roolihenkilöitä on paljon ja monelle aloittelevalle näyttelijälle on annettu tilaisuus osallistua ammattiteatterin työskentelyyn.
Nuoret näyttelijät ovat eteviä. Etenkin lukioikäisen Elias Salosen hartioille on uskottu paljon, eikä hän petä luottamusta. Hän esittää Hannu ”Antero” Väisästä nuorukaisena ja on työmäärään nähden selvästi näytelmän pääroolissa. Hänen aikuisena varjonaan liikkuu selittäjänä Mikko Leskelä. Anteron lapsuushahmoa esittävät Veeti Reunanen ja Lauri Vasama, jotka ilmeisesti ovat samaa ikäluokkaa kuin Antero näytelmän ensimmäisessä näytöksessä.
Asetelma herättää kysymyksiä. Lapsuus-Antero ilmestyy eteemme mykkänä hahmona ensimmäisen näytöksen alku- ja loppukohtauksissa, mutta puheroolista siinä välillä huolehtii nuoruus-Antero. Miksi eri-ikäisiä näyttelijöitä ei käytetä esittämään oman ikäistään roolihenkilöä, kun heidät kuitenkin on haluttu näytelmään mukaan? Jos opettaja moittii teini-ikäisen näköistä esittäjää liiasta mielikuvituksesta, asetelma vaikuttaa opettajan tahalliselta provosoinnilta ja kavereiden suosion kerjäämiseltä. Sellainen ei herätä katsojassa vastakaikua vaan opettajaa ymmärtävää nyökyttelyä. Jos liiasta innostumisesta ja mielikuvituksen käytöstä haukuttaisiin oikeasti kymmenvuotiasta esittäjää, katharsis kohahtaisi katsomossa katsomossa välittömästi. Asetelmaa ei auta, vaikka ohjaaja pistää teinin elehtimään ja puhumaan lapsellisesti.
Miksei aikuinen näyttelijä voisi yhtä hyvin esittää kaikki Anteron ikävaiheet? Näyttelijä pystyy siihen kyllä, ja esittäväthän Anteron luokkakavereitakin erittäin aikuiset näyttelijät. Yhden näyttelijän ratkaisu voisi tuoda esiin Anteron kehityksen aikuiseksi itsekseen paljon selkeämmin ja syvemmin.
Näytelmän valopilkku ja koskettava roolityö oli Aki Pelkosen esittämä Anteron isä. Pelkosen työssä oli tilanteisiin herkästi ja monipuolisesti reagoivaa aidon tuntuista inhimillisyyttä, joka herätti katsojassa myötätuntoa ja oivallusta yksinhuoltajan suruista, iloista, yrityksestä ja vaivasta. Siitä kaunis kiitos.
***
22.2.2014
Maailmanlopusta emme muistaneet puhua
Vääkky
Maailmanlopusta emme muistaneet puhua
runoilija Kai Niemisen tuotannosta koottu monologi
Esitys: Eero Ojala
Ohjaus: Susanna Airaksinen
Vääkky
Teksti: Jari Tervo
Esitys: Eero Ojala
Esitys Valvenäyttämöllä 18.2.2014
Eero Ojala ottaa tekstin tekstinä. Lyriikka tai proosa, sama se, sillä ne koostuvat kirjaimista, jotka voi lausua. Mikä on kirjoitettu, voidaan myös puhua. Eero Ojala ei ole tässä ajattelussaan Suomen ensimmäinen ja ilmeisesti ei viimeinenkään, onneksi. Enää runonlausuntaa ja näyttelemistä ei tarvitse määritellä askel- ja liikeratojen laajuuden, pukeutumisen tai muun ulkoisen eroilla.
Runot esitystekstinä ovat dramaturgille, näyttelijälle ja ohjaajalle innostava haaste. Lyriikan olemukseen liittyy draamaa ja proosaa selkeämmin moniselitteisyys ja kerroksellisuus. Lyriikassa harvoin on hankalasti joka paikkaan hyppäävää romaanihenkilön nimeä tai verbien riitaisia persoonamuotoja, joiden yhteen nivominen voi vaatia tekstin laajempaakin rukkaamista. Aukkoja on niin paljon, että eri runojen yhdistämisessä vain mielikuvitus on rajana. On tyhjä tontti ja pino tiiltä ja lautaa, joista voi rakentaa mitä mieleen juolahtaa.
Näyttelijä Eero Ojala ja ohjaaja Susanna Airaksinen ovat rakentaneet Kai Niemisen runoista kuohuvan filosofisen vesiputouksen. Kun on lennetty paralleeliaksiooman mukana galakseista maailmanloppuun, herättävät naistenlehtien pikahoitohöpöstelyltä kuulostavat elämänohjeet ansaittua tirskuntaa yleisön joukosta. Runoilijan vuosikausia hauduttelemat viisaudet läjähtävät kuulijan korviin kolmessa vartissa, joten kaiken ymmärtämisestä ei kannata haaveillakaan.
Kai Niemisen ironiselta kuulostavat näkökulmavaihdot voimistuvat moninkertaisiksi, kun draamaan olennaisesti kuuluva kontrastisuus ja Ojalan vikkelä muuntautumiskyky yhdistyvät. Tällainen kokonaisuus puhuu vahvasti uuden draamallisen ”runonlausunnan” puolesta. Suurinta tehoa ei saada poistamalla lausuntaesityksestä muut kuin tekstilliset ja äänenmuodostukselliset elementit, vaan antamalla elementit toisilleen kaikupohjiksi, niin että hento huokaus saa ulos kaikuessaan ukkosenjyrähdyksen voiman. Tämä ei merkitse jatkuvaa vilinää, vilskettä, helinää ja helskettä vaan väkevän ja hennon yhä selkeämpää erottumista toisistaan.
Eero Ojala esitti yllätyslisänumerona varhemman lyhytmonologinsa Vääkky, joka perustuu Jari Tervon proosatekstiin. Isä lähtee viemään vaimoaan synnytyslaitokselle, jossa Vääkky syntyy. Isän hermostunut kompurointi ja siloisten kuvitelmien kohtaaminen sairaalatodellisuuden kanssa saavat aikaan naurattavaa huumoria. Ojalan esitys perustuu tarkkaan mimiikkaan ja onomatopoetiikkaan. Ja vauhtiin.
Eero Ojalan näyttelijyydelle näyttää olevan luonteenomaista vauhti ja vilkkaus. Hän silminnähden nauttii vilistäessään kuin kärppä liikkeiden ja tunteiden meressä. Mikäpä siinä. Taitoa on mukava katsoa, ja etenkin komiikan esittämisessä se on hyvä avu. Onneksi hän malttaa Kai Niemis -monologissa myös hetkittäin rauhoittaa ilmaisua, jotta sekä katsojalla että tekstillä on aikaa ajatella. Jotta muistaisi puhua myös siitä maailmanlopusta.
***
23.1.2014
Tuntematon sotilas
Tuntematon sotilas -ooppera
Säveltäjä: Tauno Pylkkänen
Libretto: Tauno Pylkkänen ¬- Väinö Linna
Kapellimestari: Markus Lehtinen
Ohjaus: Lauri Maijala
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 18.1.2014
Rahikainen, Lehto ja Määttä eivät seiso kovennettua. Petroskoilainen nainen joukkoraiskataan suomalaisten voiton kunniaksi. Nainen osoittautuu Käkisalmeksi, ja Rokka käy hänen kanssaan henkilökohtaisia taisteluja myöhemminkin sodan kuluessa. Kariluodon käsiin kuolee lapsisotilas, joka seuraa häntä sen jälkeen zombina. Valkeaksi kalkittu Koskela ei kuole, tai sitten hän on alusta pitäen kuollut alistuessaan kuolemaan.
Näyttämöllä ei hakata pesukoneita eikä ammuta presidenttiä, mutta sini–likaharmaat Suomen liput Lammio sentään repii alas. ”Suomi on kuollut”, todetaan moneen otteeseen.
Ensimmäisen ohjausversion Pylkkäsen oopperasta teki Edvin Laine 1967. Lauri Maijalan käsiohjelmatekstin mukaan tuo versio oli Laineen elokuvaohjauksen tapaan ”naiivi ja muistuttaa --- mustavalkoista ja oman osapuolen glorifioivaa sotapropagandaa, mille Linna [romaaneissaan] osoittaa suoran halveksuntansa.” Maijala katsoo Linnan tekstiä rauhan aikamme etääntyneistä näkökulmista. Sota on tappamista, järjetöntä ja rumaa sellaista. Piste.
Oopperalajityyppiin sopivasti riennetään kuolemasta kuolemaan. Musiikki sen sijaan on katkelmia. Aariat eivät laajene linjoiksi vaan jäävät vuorosanojen resitoinniksi. Sitten kun kyllästytään resitoimaan, puhutaan vain. Modernein vapauksin ryyditetty romanttinen sävelaalto vyöryy orkesterimontusta aika ajoin ja muistuttaa tyylinäytettä. Orkesteri soittaa osuutensa eläväisesti ja täsmällisesti, laulajat ovat yleensä ottaen oudon hyviä. Etenkin Vanhalan roolin laulava opiskelija Tomi Punkeri ällistyttää äänellään.
Maijala kirjoittaa halunneensa kertoa ”yksittäisen ihmisen selviytymiskamppailusta ja -keinoista epäinhimillisissä olosuhteissa.” Tämä näkökulma toimii. Moni tuntematon sotilas saa lihaa roolinsa päälle. He eivät ole viihdyttäviä tragikoomikkoja kuten Laineen elokuvaversiossa vaan ihmisiä, jotka on lukittu samaan selliin odottamattomien valintatilanteiden kanssa. Näiden velikultien ratkaisumalleja on hyvä miettiä, sillä lopulta kuolee Suomi ja kuolevat kaikki. Hekin, mekin.
***
02.01.2014
Vihan jumala
Yasmina Reza: Vihan jumala
Suomentaja: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Heta Haanperä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 12.12.2013
Vajaa vuosi sitten Yasmina Rezan Taide-näytelmä Tampereen Teatterissa jätti pysyvän muistijäljen. Vihan jumala tuppaa unohtumaan, vaikka sen kuinka yrittäisi muistaa. Niinhän vihan jumalan aikaansaannokset maailmallakin haluaisi peittää kääntämällä lehdestä esiin urheilusivun.
Teini-ikää lähestyvät pojat A ja B tappelevat puistossa niin, että A huitaisee kepillä B:ltä kaksi etuhammasta poikki. A:n äiti yrittää tehdä mitätöidä vahingon suhteellistamalla sen kohteliaisiin pahoittelufraaseihin. A:n isä hallitsee vihan jumalaa selittelemällä ja juonittelemalla sen selän takana. Oikeus on sen, joka sitä parhaiten käskyttää.
B:n äiti voittaa vihan tutkimalla sitä tieteellisesti. Hän on nitistänyt jopa Afrikan heimosotakatastrofin väitöskirjan kansien väliin, mutta sama juurtajaksainen analysointi ei tunnu toimivan poikien välisen sodan selvittelyssä. B:n isä vihaa perheen hamsteria ja yrittää siitä eroon salaa. Hän heittää sen oman onnensa nojaan kesyttömään kaupunkiluontoon.
Tilanteessa on hienot ainekset, mutta mihinkään ei päästä. Keskeisimmän roolin ottaa oksentelulla, humaltumisella ja kännykkäriippuvaisuudella sketsailu. Kun viime minuuteilla näyttämölle marssitetaan kaksi nahistelevaa pikkupoikaa, ilmeisesti muistuttamaan näytelmän alkutilanteesta, katsoja lähinnä pitkästyy, kun tuntuu, että jälleen alkaa yksi uusi juoni satojen edellisten lisäksi.
Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja näytelmä pysyy juuri ja juuri kasassa. Mutta onko vika enemmän tekstissä vai ohjauksessa, kun esityksessä tuntuu etenevän ainoastaan pahoinvointi ja humala. A:n isän kohdalla suurin käänne on, että hänen puhelimensa rikkoutuu, mutta hän ei ole siitä moksiskaan vaan pysyttelee edelleen kaiken yläpuolella. Muiden henkilöiden muutokset liittyvät noloihin sanallisiin lipsahduksiin, kohteliaisuuden pettämiseen ja erilaisiin humaltumisiin.
***
4.12.2013
Saranat ja sardiinit
Michael Fray: Noises Off – Saranat ja sardiinit
Suomentaja: Pentti Järvinen
Ohjaus: Jaakko Saariluoma
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 30.11.2013
Syntyi haave. Haaveilen, että joskus vielä kirjoittaisin niin taitavan farssin kuin Michael Frayn Saranat ja sardiinit on. Haaveeksi jää, kuten niin moni haave.
Näytelmä on hupaisien sattumusten sarja, joka tapahtuu joukolle erilaisia tyyppejä. Ei voi sanoa, että näytelmässä olisi monia tasoja. Tasojen sijaan näytelmässä on kolme päällekkäistä erillistä näytelmää.
Tuiran kirkossa on erikoinen alttaritaulu. Tai ei se mikään taulu ole, ihmisen kokoinen krusifiksi vain, puuristi valkoisella seinällä ja siihen naulittuna puinen Kristus aivan kuin missä tahansa muussakin kirkossa. Erikoisen siitä tekee valo ja varjo. Kirkkaat valot loistavat Kristukseen kummaltakin sivulta niin, että hänen kummallekin puolelleen heijastuu ihmisen varjo. Hänen kummallakin puolellaan roikkuu omilla risteillään kaksi muuta ihmistä Kristuksen varjoina. Kaikki riippujat katsovat omaan suuntaansa. Toisen sivun hahmo katsoo oikealle, toinen vasemmalle. Kirkossa istuja näkee vain Kristuksen katseen, joka on veistetty näkyviin kolmiulotteisesta veistoksesta.
Jotenkin samalla tapaa Saranat ja sardiinit on periaatteessa yksi näytelmä, mutta kun katsomme tapahtumia eri suunnista tulevissa valoissa, näemme terävät varjot, jotka ovat oikeastaan samaa hahmoa, mutta näyttävät itsenäisiltä ja erillisiltä. Niillä on kullakin oma menneisyytensä ja tulevaisuutensa kuten oli Raamatussakin kolmella ristiinnaulitulla.
Jotenkin samalla tapaa Saranat ja sardiinit on periaatteessa yksi näytelmä, mutta kun katsomme tapahtumia eri suunnista tulevissa valoissa, näemme terävät varjot, jotka ovat oikeastaan samaa hahmoa, mutta näyttävät itsenäisiltä ja erillisiltä. Niillä on kullakin oma menneisyytensä ja tulevaisuutensa kuten oli Raamatussakin kolmella ristiinnaulitulla.
Farssin ohjaus ja näyttelijäntyö olivat harvinaisen tarkkoja ja luonteviksi hioutuneita. Yleisö pystyi keskittymään nauramiseen ilman myötähäpeän tunteita. Silti voimakkaimman vaikutuksen teki minuun näytelmän rakenne.
Asioiden ristivalotuksen tarpeesta puhutaan joka taiteenlajissa, keskustelussa ja journalismissa, sitä kaivataan, vaaditaan ja ihaillaan. Siksi on erikoista, että ristivalotus tulee ainutlaatuisen kirkkaasti vastaan farssissa, joka ei aiheeltaan pyri olemaan kantaaottava, ajankohtainen tai syvällinen, vaan ihan vaan hauskaa, vapauttavaa ja rentouttavaa viihdettä.
***
17.10.2013
Fosforinhohtoinen lurjus
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
(Lähdemateriaalina Hannes Kilven kirja ”Kutsumustietoinen rooli: Eero Kilpi 1882-1954”)
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Pääroolissa: Juha-Pekka Mikkola
Juha Hurme on dramatisoijan oikeudella kärjistellyt Kansallisteatterin näyttelijä Eero Kilven elämäntarinaa sen verran, että Fosforinhohtoinen lurjus kertoo monitasoisesti paljosta muustakin kuin edesmenneestä suomalaisen näyttämötaiteen hiljaisesta puurtajasta.
Näin Fosforinhohtoisen lurjuksen ensimmäisen kerran Tampereen Teatterikesässä 2010. Näytelmän ensi-illasta oli tuolloin reilu vuosi. Muistan Tampereen Telakan hikisen vinttinäyttämön elokuun kuumuudessa. Muistan, että koin näkeväni erilaista teatteria kuin koskaan ennen. Rauhallisessa toiminnassa oli niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, etten pystynyt havaitsemaan siitä kuin osan. Muistan kuinka paha mieli tuli, kun sinnikkäälle hyväntahtoiselle näyttelijälle ei löytynyt yhtäkään vihreää oksaa koko elämän aikana. Muistan surreeni murskautuneita tähteyden haaveita ja teatteritaivaan kapeutta.
Nyt Oulun kaupunginteatterissa kolme vuotta myöhemmin silmäni ovat toiset. Keskeiseksi nousee kutsumustietoisuuden voima ja kohtalokkuus. Kutsumustietoisuus ei ole tänä päivänä muodissa – ellei puhuta kutsumuksesta tähteyteen ja julkisuuteen, jonka näyttää saaneen osakseen yksi ja toinen alle kolmekymppinen. Tai se muistuttaa urasuunnitelmaa ollen yhtä kuin ala tai työ, jossa ihminen menestyy.
Näytelmän Eero Kilven kutsumustietoisuus oli vanhanaikaista laatua. Kutsumus oli sisäinen väistämättömyys, joka ei laimentunut vastoinkäymisissä. Vaikka hän minne yritti, jalat veivät kohti teatteria. Teatteriin kerran päästyään Kilpi siellä sitten eli ja kuoli. Roolit olivat yleensä armopaloja, jotka tippuivat tähtien pöydiltä. Suuremmissa tehtävissä Kilpi epäonnistui. Ainoat hetket julkisuudessa ikinä olivat muutama nimen maininta lehtikritiikeissä, ja niissäkin yhdistettynä murskaavaan kritiikkiin. Kutsumustietoisuus kesti senkin, että yt-neuvottelut käytiin teatterissa joka toukokuu.
Tärkeintä tällaisessa kutsumustietoisuudessa ei ole se, mitä hyvää se tuottaa itselle, vaan miten parhaiten voisi kutsumuksessaan palvella. Saada huomaamattomia, jopa alentavia tehtäviä, ja silti pitää kiinni kutsumusnäyn luomista eettisistä ihanteista ja työmoraalista – siinäpä pulma.
Fosforinhohtoinen lurjus kertoo kuvitteellisesta Eero Kilven kuolinhetkestä, jolloin hän kutsumuksensa mukaisesti näkee menneen elämänsä kuin teatteriesityksenä. Papinpukuinen mies käväisee näyttämöllä pikaisesti näytelmän alussa ja lopussa ja raportoi juhlallisesti Eero Kilven kuolemisen tilanteesta. Toisella puolen näyttämöä istuu koko näytelmän ajan liikkumatta Kaarlo Bergbomin muumio. Oikeassa elämässä hänen vallassaan oli koko Eero Kilven näyttelijänura. Tässä näytelmässä Kaarlo Bergbomilla on vain yksi repliikki ynnä kolme kirjainta. Tällaisia sivurooleja Eero Kilpi teki koko työuransa ajan, 44 vuotta.
Nyt kuolemansa hetkellä Eero Kilpi on ensimmäistä kertaa menestyksekkäästi pääroolissa ja jättää koko elämänviisautensa perinnöksi jälkipolville.
***
12.10.2013
Kielletyt muistot
Arnold Wesker: Kielletyt muistot (suom. Sami Parkkinen)
Ohjaus: Irene Aho
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus. Miksi se esitetään teatterissa? Retoriikan hallitseva puhuja olisi voinut kertoa saman tarinan ja liittää puheensa mausteeksi samat ylilääkäri Hannu Lauerman haastatteluklipit kuin näytelmässä näytettiin. Mutta jostain syystä nyt näytelmäkirjailija oli ottanut samat ainekset – tutkimustuloksia, tapauskertomuksen ja asiantuntijahaastatteluja – ja järjestänyt ne juonijatkumoksi, jossa noiden dokumenttiainesten sisältö oli jaettu repliikeiksi roolihenkilöille.
Kuvatut tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja tärkeitä käsitellä. Näkökulma vain on alusta lopun hilkulle yksitotinen. Ainuttakaan epäilystä ei herätetä, josko viaton uhri voisi ollakin syyllinen tai josko syyllisiä olisi useampia kuin yksi. Nähdään onnellinen loppu, jossa luullut kamaluudet saavat luonnollisen ja lämpöisen selityksen, pahis saa nenilleen ja rakkaus voittaa.
Kun näyttelijät ovat poistuneet pimentoihin, asiantuntija hyökkää niin sanotusti puskista näytöille kertomaan, että jos ihminen kokee tai tekee jotain erityisen odottamattoman pelästyttävän outoa, hän saattaa reagoida siihen muistamalla asiat itselle edullisessa valossa. Törkeys muistetaan tärkeäksi, paha pyhäksi. Erikoista että ensimmäinen draamallinen käänne tapahtuu näytelmän viimeisellä minuutilla. Tehokasta, mutta jättää vaikutelman enemmän ohjauksen virheestä kuin ahdistavasta shokkilopusta. Olisi kiinnostava tietää, ovatko asiantuntijan haastatteluvideot näytelmäkirjailija Arnold Weskerin suunnittelemat vai oululainen lisäke. Jos niitä ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa ollut, näytelmän draamallisuus ja anti kapenee mielestäni entisestään.
Vallitsee käsitys, että teatterin pitäisi liikkua ajassa ja käyttää taiteenlajinsa superpähkinät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Näyttää, että käsitys on johtanut kohuromaanien pikadramatisointeihin, julkkisten elämäkertamusikaaleihin ja kopioi–leikkaa–liimaa-tekniikalla väsättyyn dokumenttiteatteriin. Eihän näissä sinällään mitään pahaa ole, eipä ei. Mutta yksi niistä puuttuu ja sen mukana kokonainen ulottuvuus: syvyys. Tehdään klikkausteatteria, joka toimii kuin juorujournalismin tai verkkomedian otsikointi. Riittää kun katsojat saadaan puristettua teatterin lippuluukun läpi. Taiteellisella vapaudella ja ”kansan tahdolla” voidaan perustella kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu tai on tapahtumatta.
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on kaikesta tästä huolimatta hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus.
***
4.10.2013
Kolme sisarta
Anton Tšehov: Kolme sisarta (suomennos Martti Anhava)
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Juuri ja juuri ehdin sen nähdä, olin onnekas. Oulun kaupunginteatterissa nähtiin 1.10. vihoviimeinen esitys Lauri Maijalan ohjaamasta Kolmesta sisaresta. Maijalalta ei ole puuttunut rohkeutta ja omaa ajattelua klassikkonäytelmää tutkiessaan. Lavastaja on ollut mukana juonessa ja niinpä katsojat tekivät aikamatkailun historiaa: pääsivät yhtaikaa yli vuosisadan taakse Venäjälle, suomalaisten sosiaalipummien olohuoneisiin ja omiin sisimpiinsä. Oli mahdotonta erottaa milloin missäkin oltiin, niin teräväksi oli aikakoneen terä hiottu.
Sisaruksissa ja heidän seurapiirissään ei ole mitään kadehtimista. Kokonainen sukupolvi hukkaantuu eläessään todeksi toivonpumppaajien ideologiaa. Olet parempi kuin luuletkaan, olet äärimmäisen lahjakas, tee elämäsi, tee unelmistasi totta, älä tyydy vähempään kuin asetat tavoitteeksi, älä hukkaa aikaasi ja voimiasi toisarvoisiin asioihin. Tätä ajattelua on jo toinen työtön sukupolvi opiskellut koulussa ja loputtomilla työhönvalmennus- ja työnhakukursseilla, elämänhallintaseminaareissa ja julkkiskultin TV-retriiteissä. Koulutuseurotsunami vyöryy valkohampain hymyillen yhteiskunnan yli, eikä ole enää yhtään köyhää, syrjäytynyttä, kasvotonta ihmistä tai omin käsin rahaa kaivavaa haalarihaisulia koko maassa. Paitsi ne jotkut, ja jotka eivät koskaan tee työtään kunnolla eikä ainakaan meille sopiviin aikoihin.
Elämää ei ole, on sen sijaan elämys tai sarja elämyksiä. Kun vanhemmat poistuvat elämästä, kukaan ei enää järjestä elämyksiä eikä kukaan pyyteettömästi pumppaa polttoainetta erityisyyden pohjattomaan kaivoon. Sanotaan että vanhemmuus poistuu yhteiskunnasta, se ei ole kivaa. Elämyksittä jääneet nuoret tulevat aikuisiksi ja etsivät jatkuvasti itseään ja syyllisiä. Työtä ei niinkään tule etsittyä, tai se koetaan eksoottiseksi elämykseksi, joka pitkittyessään on tylsää, väsyttävää ja niin väärin, niin väärin. Ammattiliitot ilahtuvat vääryyttä valittavista työläisistä, josko alkaisi uusi joukkovoimainen herätysliike. Ne huomaavat kuitenkin pian, että herätystä ei synny, syntyy vain paljon valitusta ammattiliittojen kyvyttömyydestä järjestää elämyksellisiä etuja.
Rakkauskin on outoa. On parisuhteita ja toisiakin suhteita, mutta ne eivät tuota elämyksiä. Syvimmät rakkaussuhteet syntyvät omaan itseen, jota sitten tutkistellaan ja hoivataan. Siinä mielessähän sisaruksille käy Maijalan versiossa erittäin hyvin. Itsen kilpakosijat häipyvät äkkiä elämästä ja seesteinen itserakkaus jää kukoistamaan. Tuzenbachin itsensä tapattaminen tuntuu tätä taustaa vasten harvinaisen aidolta ja luontevalta reaktiolta, sillä se on seuraus toiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden torjutuksi tulemisesta.
Veršinin ja Soljonyi saavat myös Maijalalta suuremman roolin ja vahvemman luonteen kuin Tšehovin teksti vaatisi. Se osoittaa mielestäni Maijalan kyvyn kiinnostua Tšehovin tavoin ensisijaisesti ihmisistä ja nähdä heidät elävinä ja tuntevina olentoina, jokainen omana ainutlaatuisena persoonanaan.
***
29.8.2013
Matkalaukkukostaja
Käsikirjoitus: Heikki Luoma
Ohjaus: Rosa Autio ja Risto Autio
Esitys: Miinan Montun teatteriporukka 21.8.2013
Pitkästä aikaa harmiton mutkaton kotoinen perinteinen kesäteatteriesitys pikkutuhmuuksin ja juopotteluin. Kohtuullisen sujuvat naapurista tutut näyttelijät ja TV:stä tuttu juoni. Roolihahmot hassusti himojensa ja älykkyysosamääränsä vietävissä. Hyville käy ensin huonosti ja sitten hyvin, pahoille päinvastoin. Ajoitukset hallitseva ohjaus, jonka mausteena sopivasti pippuria. Leppeä kesäilta, hyttyset manan majoilla ja katsomokin kaiken varalta katettu. Kahvio ja muut oheispalvelut toimivat hämäläisen luotettavasti. Mikäs sen mukavampi tapa viettää hetki elämästä. Lähes täysi katsomo lienee ajatellut samoin tavoin, sillä hörähteli näyttämön tapahtumille kaksi tuntia ja poistui tyytyväinen myhäily kasvoilla.
Kotimatkalla näytelmästä ei ollut paljon puhumista, vaikka hyvä mieli jäikin.
Varmin yleisömagneetti kesät talvet on humoristinen kudelma hassujen hahmojen törmäilyjä. Päähenkilöiden koettelemukset ovat helposti ymmärrettäviä, sillä ne liittyvät rakkauteen, alkoholiin, rahaan ja ihmissuhteisiin. Niistähän tavallisen ihmisen elämä koostuu: Mihinkään muuhun ei ehdi elämän ruuhkavuosien aikana kiinnittää huomiota (mutta mistä se sitten johtuu, on poliittisemman blogin aiheistoa).
Teatteriväki raataa tuottaakseen yleisölle näytelmiä päivänpolttavista arkielämän ja yhteiskunnan aiheista. Käsitellään huumeita, maahanmuuttoa, lasten, nuorten, työtätekevien, vanhusten ja kuolevien yksinäisyyttä, pahuutta, rikoksia, poliittista ja henkistä väkivaltaa, ja ihmetellään, kun kansa ei tule teattereihin. Tehdään vielä rajumpia versioita ja pistetään markkinointiin toinen kymppitonni lisää. Kukaan ei tule, paitsi alan opiskelijat, friikit ja hyvällä onnella paikallislehden kulttuuritoimittaja.
Jospa syy ei olekaan teatterin laadussa, markkinoinnissa eikä yleisön korkeakulttuurikammossa vaan siinä, että katsojat eivät koe uhkaa, murhaa ja tuskaa arkielämänään. Arkea on sähkölasku ja ruoan hinta, mutta kylmään ja nälkään ei silti kuolla, joten Siperian vankileireistä kertova näytelmä ei tunnu kiinnostavalta. Huumeita on, mutta jos ei kuljeskele öisin ulkona, ne eivät haittaa. Yksinäisyyttä on, mutta televisiosta tulee riittävästi viihdettä ja netistä rapiat päälle. Perheenjäsenet rasittavat toisinaan, mutta onneksi on sitä yksinäisyyttäkin joskus. Eron hetkellä hoitoa haetaan perheneuvolasta ja ystäviltä eikä teatterista.
Kun niin sanottu tavallinen ihminen tulee teatteriin, hän ei kaipaa vihan ja kauhun kokemusta vaan turvallisuuden tunteen vahvistusta, sitä lapsuuden turvallisuutta luovaa iltasatua, jossa hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Jossa viinaakin juova pärjää elämässä, jos sydän on paikallaan. Jossa raha ei ole kaiken mitta ja jossa herroille käy hyvin vain, jos ovat ihmisinä hyviä. Jossa rakkautta on, vaikka sattuu ja tapahtuu. Jossa ahdistuneet ihmiset viisastuvat ottamaan hetkestä rennosti kiinni.
Pitäisikö teatterin tarjota sitä mitä katsoja kaipaa vai hänen aktivointiaan ahdistuksen kautta? Miksi tulla teatteriin katsomaan sitä, mitä näkee tarpeeksi TV:n uutislähetyksistä? TV tarjoaa harvoin turvallista iltasadun syliä tai leppoisaa, huoletonta ja selkeää elämää. Sitä näkee sitten kesäteatterissa.
Toisaalta...
***
17.7.2013
Satoi tai paistoi
Satoi tai paistoi – tiedän mitä teit viime kesäteatterissa
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Mikko Bredenberg, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Mira Taussi
Tuotanto: Hämeenlinnan kesäteatteri ja Teatteri Siperia
Esitys Hämeenlinnan kesäteatterissa 17.7.2013
Hämeenlinnan kesäteatteri kutsui tamperelaisen Teatteri Siperian taiteelliseen apuun viime vuonna. Kaava, jossa iskelmien väliin kyhättiin juoneksi väitettyjä repliikkejä, oli viimein alkanut kyllästyttää tekijöitäkin eikä vain katsojia.
Siperia opetti. Ulkomailta lainattu Sakespearen kootut theokset lennätti kantahämäläisen kesäteatterin aurinkoa liippaavalle radalle. Tänä vuonna sullottiin samaan kaavaan 30 suomalaista kesäteatterinäytelmää ihan omin päin. Kukaties tulevana kesänä näemme koosteen 30 dekkarista tai 30 urheilu-urasta. Viimeistään vuosikymmenen kuluttua kaavanmurtajat ovat kompastuneet itse kaivamaansa kaavaan.
Satoi tai paistoi on ladattu täyteen työryhmäläisten luovaa energiaa ja erittäin taitavaa näyttelijäntyötä. Ajoitukset toimivat ja ovista juostaan, koko tila on käytössä ja enemmänkin, musiikkia on, rytmivaihdoksia riittää ja peruukit lentelevät. Katsomossa käy hyvä hyrinä, kuuluu hihitystä ja jopa hohotusta.
Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, että tähän kesään käydessään ryhmä ei ole pessyt itseään puhtaaksi viimevuotisesta jymypommista. Hyviä ideoita on kierrätetty ja luvallistahan se on, naurattavatkin vielä ihan hulluna. Mutta siinä kun ne viime vuonna tuntuivat kuuluvan kokonaisuuteen, ne nostetaan nyt jalustalle loistavan idean muistomerkeiksi. Kylli-täti, sekaisin menevät näytelmä- ja sukupuoliroolit, tosi-TV-kilpailu, arvonta, hiihtokilpailu jne.
Suomen teatteritaiteessa on työryhmälähtöinen tekotapa ollut suurta huutoa viime vuosina. Siinä työryhmä ideoi esityksen keskenään, ja kun esitykseen aikaa enää muutama harjoitus, sinänsä hyviksi harjoitetut kohtaukset luotellaan löyhästi toisiinsa. Tuloksena on ollut niin täysosumia kuin lillukanvarsilla roikkuvia limoja. Satoi tai paistoi on kokeneiden ammattilaisten tuotantoa, mikä pelastaa sen rakenteen plussan puolelle, mutta dramaturgia olisi tarvittu täyskymppiin.
Useimmiten työryhmälähtöisissä esityksissä näkyy ja kuuluu dramaturgin taianomaisen kosketuksen puute: Demokratian ja yhteishengen luomisen nimissä kaikkien ideat hyväksytään, eikä karsinnasta vastaa kukaan. Kohtauksien kestot ja tyylit ovat ideoista riippuvia. Näytelmä kertoo enemmän työryhmän jäsenten alitajunnasta kuin palvelee yhteistä päämäärää saati katsojaa. Juoni on enintään sekava tai sitten puhutaan kaunistellen episodimaisesta muodosta, monologikoosteista tai muusta sellaisesta.
Satoi tai paistoi on täynnä lumoavan kekseliäitä näyttämökuvia, kuin muutamalla viivalla piirrettyjä tarinoita. Draamallista kyllitätimäisyyttä. Satuolento sotilaspuku päällä, häävalssi joka kertoo menneet ja tulevat, kaunotar ja hirviölordi, aitoa arkirakkautta kokeva pariskunta punaisissa kylpyviitoissaan harmaata lautamökkiä vasten jne. Näitä maistellessa ajattelin, että siperialaiset ovat hyvin syvästi ja luovasti tajunneet, mikä lopultakin kesäteatteriklassikoissa ihmistä itkettää ja ihastuttaa, mutta ovat leikanneet draamalliset huiput pois kummastakin päästä, ehkä kesäkatsojien miellyttämiseksi, ehkä ajanpuutteen takia. Hyvä dramaturgi vielä töihin, niin Satoi tai paistoi voisi itsekin muuttua klassikoksi.
***
20.6.2013
Tartuffe
Molière: Tartuffe
Suomennos: Esko Elstelä
Ohjaus: Jari Ålander
Esitys: Teatteri Helsinki, Tervasaaren amfiteatteri 18.6.2013
Olen seurannut Teatteri Helsingin Tartuffe-esitystä jo ainakin kymmenen minuuttia, kun kiusaannun. Teksti on kömpelösti käännetty niin, että lauserytmi onnahtelee samojen sanojen toistuessa. Tulee mieleen kesäinen hyttysen ininä, huitaisun humaus, lähenevä inisevä, huitaisu, ininä....
Mitä ihmettä, ei se ollutkaan hyttynen vaan runo! Ja runo jatkuu ja jatkuu näytelmän loppuun saakka taidokkaasti väistellen riviloppujen jyrkänteitä ylittämällä säkeen sieltä, toisen täältä. Näyttelijät puhuvat kuin ruuneperit, saavat runoelman kuulostamaan Runeberg-palkinnosta kisaavalta proosalta. Ja taipuu Molière räpiksikin sekä gospeliksi, bluesiksi ynnä muuksi mukavaksi. Suomentajahan on suorastaan nerokas ja nerokasta myös näyttelijäntyö! Erityisesti Mona Kortelampi ja Timo Mann räppäävät ilmeillä ja eleillä eloisasti kuin tekstin rinnalla kulkisi toinen, sanaton runoelma. Ohjaajalla ovat harjoituspäivät olleet hyviä päiviä.
Teksti on materiaalia, ei sen kummempaa. Teksti koostuu kirjaimista, välimerkeistä ja tyhjistä aukoista niiden välillä. Sitten tulee ihminen ja rakentaa materiaalista merkityksiä. Ihminen asuu rakentamassaan merkityksessä, laki suo hänelle oikeuden kotirauhaan, kunnes rakennus aikanaan luovutetaan toisten käyttöön. Sisustus muuttuu, ulkopuoli maalataan ja pientä pintaremonttia tehdään, homeet kuivataan ja pihalle asennetaan valoja ja puutarhatonttu. Alkuperäinen merkitys kuitenkin säilyy. Kukaan ei luule talon muuttuneen eläimeksi tai planeetaksi. Monenlaista kujetta voi tehdä, ja silti omistaja kylältä palatessaan tunnistaa rakennuksen kodikseen. Suomennokset, dramatisoinnit ja sovitukset ovat vain pientä pintaremonttia.
Molière on rakentanut näytelmistään varsinaisia linnoituksia. Mutta vaikka Teatteri Helsinki on vaihtanut Molièren hevosen Yamaha-moottoripyöräksi, ei Molièren hyväntekijää ja hengissäpitäjää, kuningasta, ole syösty vallasta. Molière saattaa henkilönsä täyden perikadon kiipeliin. Pelastajaksi rientää kuninkaan sanantuoja, joka ilmoittaa kuinkaan viisaaksi ja uskolliseksi mieheksi, joka näkee alamaistensa sydämiin. Niskan päällä ollut huiputtaja karkotetaan ja petetty perhe saa kunniansa ja omaisuutensa takaisin. Muuta logiikkaa loppuratkaisussa ei ole kuin Molièren tarve miellyttää kuningasta, joka ainoana oli kyllin vahva suojelemaan häntä kirkonmiesten pyhitetyltä kiukulta.
Yllättävää on, että Teatteri Helsinki on jättänyt tuon kuningas Ludvig XIV:ttä palvovan lisäsiiven purkamatta tekstirakennuksesta. Vai onko meidänkin aikanamme meidän yhteiskunnassamme olemassa taho, jolta toivotaan paitsi lahjomatonta oikeudenmukaisuutta, myös armoa ja ymmärrystä kansalaisten hädälle ja huolelle sekä valtaa ja tarmoa toteuttaa viisautensa vaatimat ratkaisut? Kun tartuffet selittävät mustan valkeaksi ja valkean mustaksi ja elämä on yhtä harmaata pilveä, alkaa itää selkeyttä ja totuutta tuovan diktatuurin toivo.
Molière kuoli reilut sata vuotta ennen Ranskan vallankumousta. Toivottavasti hänen näytelmänsä kääntävät tartuffet ja orgonit itsetutkiskeluun ennen kuin vallankumouksesta tulee ainoa vaihtoehto.
***
***
24.4.2013
Hamlet - Kostaja
Hamlet - Kostaja
William Shakespeare: Hamlet (suom. Eeva-Liisa Manner)
Sovitus ja ohjaus: Mikko Viherjuuri
Esitys Tampereen Teatterissa 9.4.2013
Ylimainostettu Shakespeare
Junassa keski-ikäinen innokas teatteriharrastajamies kertoo tuttavalle puhelimitse tunnelmistaan Tampereen Teatterin Hamletin näkemisen jälkeen. Ensin hän muistelee näytelmän henkilöiden nimet. Loppupäätelmä on: "Paljon siinä oli pitkiä monologeja. Että ei se mitään kunnon draamaa ollut. Shakespeare tuntuu olevan ihan ylimainostettu."
Vajaan viikon päästä näin itse tuon ”ylimainostetun” hengentuotteen. Helsingin Kaupunginteatterin versiosta oli aikaa jo muutama kuukausi. Täytyy sanoa että Niskavuori-sarjasta, niin pyhä kuin se onkin, ei ikinä tulla luomaan yhtä erilaisia versioita kuin nämä kaksi ovat toisistaan. Ja nämä kaksi tulkintaa ovat vain pikkupisteitä tulkintojen ympyränkehällä, joka kiertää keskipistettä, kirjoitettua näytelmää. Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla.
Tampereen Hamlet
Tampereen Hamlet on taiteesta ja kulttuurista kiinnostunut ruipelo älykkö. Ohjaaja on käyttänyt tekstistä hyväksi lähes kaiken, mikä viittaa teatteritaiteeseen. Aihe on esillä alkutilanteesta alkaen ja välillä Hamlet vierailee myös maalaustaiteen puolella. Tomi Alatalo esittää Hamletia erittäin kiinnostavasti. Äänen ja ilmeiden vaihtelu on korostetun vähäistä, lähes kirjallista. Hamlet näyttää olevan aidosti pihalla kaikesta, itsestään ja ympäristöstään, vangittuna ympyröihin, jotka häntä henkisesti eivät kiinnosta. Kaikki muut ovat sivuhenkilöitä.
Heikki Kinnusen tarkka hoopoilu Poloniuksena on valitettavasti karsittu minimiin - lohdutuksena haudankaivajan rooli, jolle on annettu tilaa sitäkin enemmän. Kuningas ja kuningatar pyörähtävät näkösällä vähimmän mahdollisen. Ofelialle käy niin kuin näteille tytöille usein käy, eikä siitä sen enempää. Ofelian suussa kirjallisen oloiset, ”kohotetut” hulluushaastelut eivät herätä myötätuntoa häntä kohtaan. Hamletin ainoa tosi ystävä Horatio on kireän näköinen virkamies, joka voisi pikemminkin olla Hamletin isä. Lopputaistelu suoritetaan kiireesti, eikä sille näytä olevan mitään psykologista perustetta.
”Kunnon draama”
Mitä se ”kunnon draama” sitten on, jos se ei ole pettymystä, kostonhalua, rakkautta, hyväksikäyttöä, ystävyyttä, petturuutta, sotaa, taisteluja, murhia, lasten ja vanhempien vaikeita suhteita, tuonpuoleista ja haudanpuoleista, valtaa ja alamaisuutta? Onko ”kunnon draama” monologien välttämistä: hersyvää dialogia ja svengaavia laulu- ja tanssirymistyksiä? Draama voi olla kaikkia näitä, mutta ei välttämättä mitään näistä.
Entä stand up -komiikka, setin mittaiset monologit? Onko stand up draamaa? Hyvä kysymys. Ehkä stand up onkin saanut katsojat mieltämään monologit kuuluvaksi samaan joukkoon juhlapuheiden ja tavaratalojen maistiaiskonsulenttien tai puhelinmyyjien markkinointiviestinnän kanssa. Missään niissä ei ole ristiriitoja: vitsit tuottavat naurua liukuhihnalta, juhlapuheissa ihmiset ja yhtiöt ovat kuin enkelit taivaassa, leipäpalat ovat maailman parhaita ja lehtitarjoukset kaikin puolin täydellisen hyviä.
Ristiriidattomaksi pyrkivä elämä sulkee pois draaman mahdollisuuden niin itseltään kuin ympäristöltään. Ristiriidat oikeassa elämässä ovat kärsimystä, näyttämöllä draamaa. Mutta jos katsoja ei koe ristiriitaa eikä myötätuntoa, kun Ofelia-neito haahuilee hulluna lavalla, kyseessä ei sitten liene elämä eikä draama. Ehkä se on se ”pitkä monologi”, hulluutta liukuhihnalta.
***
12.4.2013
Harhaoppinen
Harhaoppinen
Richard Bean (suom. Teemu Kaskinen): Harhaoppinen
Ohjaus: Snoopi Siren
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 5.4.2013
Harhaoppisia on ollut maailman sivu, nyt enemmän kuin koskaan, koska tiedämme täydellisen täsmällisesti kaiken. Täsmätieto on neulankärki, johon ei mahdu montaa istumaan, ja istujallakin on kiikkerät oltavat. Harhaoppisia ovat kaikki, jotka eivät usko tätä täsmätietoa. Yhteiskuntamme jakautuu oikea- ja harhaoppisiin kiihkeästi koko evoluution voimalla, syntyy yhä uusia mutaatioita, lajeja ja heimoja.
Harhaoppinen-näytelmässä yliopiston opettaja Diane Cassell ei usko ilmastonmuutokseen, joten yliopiston rakas tuttu tuma sylkee häntä soluliman laidalle. Lopulta hän humpsahtaakin solukalvon läpi kotiinsa häpeämään. Kestääkö usko tai oppi kun se eristetään yhteisöstä?
Näytelmässä on erittäin onnistuneesti yhdistetty ajankohtainen kuuma tiedeperuna, aidot ja moniulotteiset päähenkilöt harvinaisen läsnäolevalla näyttelijäntyöllä toteutettuina (Minna Hokkanen, Jyrki Mänttäri ja Toni Harjajärvi), sekä sukkelasti yllättelevä komedia, verbaalista leikkiä ja tilannekomiikkaa.
Johonkin vain katoaa otsikon idea: harhaoppisuus ja harhaoppisen kohtalo. Loppua kohti nämä kuihtuvat sivuseikoiksi ja tärkeintä on parinmuodostus ja äidin ja tyttären symbioottisen suhteen kuvaaminen.
Ilmastonmuutoksesta johtuu kyllä mieleen helposti ekoaktivistit ja ekoterroristit, mutta miksi heidät pitää nähdä, kun mainitseminenkin riittäisi uhan luomiseen? He näkyvät vajaan minuutin videolla harmaina varjoina, mutta sen minuutin perustelemiseksi vaaditaan näyttämön poikki silloin tällöin läpijuoksevan kaksoisagentin rooli. Ja jotta agentti saisi mahdollisuuden hyvittävään tekoon, pitää juonivarastoon lisätä anoreksia, jotta saadaan aikaan sydänkohtaus.
Hyvässä draamassa kaikkea näyttämölle tuotua pitää myös käyttää. Siksi kitaraa, jokilaivaa, pilveä, henkilöstöpäällikköä, joulukävelyä, professorin vaimoa ym. mieleen juolahtanutta varten sirotellaan toistoksi sinne tänne mihinkään johtamattomia parin repliikin juonirääpäleitä.
Harhaoppinen on omaperäinen ja uudenlainen teksti, kunnianhimoinen yritys yhdistää klassiseen hupikomediaan vakava aihe. Eikä täydestä onnistumisesta paljon puutu. Tuntumaksi jäi, että tämänkin komedian kirjoittajan olisi kannattanut pysyä vielä tiukemmin neulankärjellään, täsmäideassaan. Kiikkerässä paikassa tasapaino säilyy parhaiten, kun katse kohdistuu tiukasti yhteen pisteeseen. Vaikka onhan ohilipuvissa pilvilaivoissakin viehättävät puolensa.
***
28.3.2013
Pokkari näyttämöllä
Lähteet ja innokkeet:
Dramatisointi vs. alkuperäisnäytelmä. Paneelikeskustelu Kansallisteatterin Lavaklubilla 10.11.2012, osa Kotimaisen näytelmän festivaalin ohjelmaa. Keskustelijoina Paula Salminen, Jukka-Pekka Pajunen, Michael Baran ja Marjo Niemi ja paneelin puheenjohtaja Heini Junkkaala
Dramatisoinnin taide. Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013
Romaani edellä teatteriin
Kotimaisia uusia romaaneja julkaistaan vuosittain yli kolmesataa, kotimaisia kantaesityksiä (mukaan lukien sekä dramatisoinnit että alkuperäisnäytelmät) teattereissa on noin sata. Viime kaudella Suomen teattereissa esitettiin edellisvuosiin verraten kolminkertainen määrä menestysromaaniin pohjautuvia dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien kustannuksella.
Kotimaisia kaunokirjoja myytiin vuonna 2011 yli 19 milj. kpl (Suomen Kustannusyhdistys). Ainoa uutta näytelmäkirjallisuuttakin julkaissut Kirja kerrallaan -kustantamo luopui näytelmäkirjallisuudesta viime vuonna omistajanvaihdoksen yhteydessä. Kotimaisten näytelmien esityksiin myytiin viime kaudella lähes 1 080 000 lippua (TINFO).
Romaani edellä markkinoille
Michael Baran ihmetteli, miten kustantajat pystyvät hoitamaan markkinoinnin niin hyvin. Romaanikirjailijoista tehdään vaivatta tähtiä. Media on kiinnostunut heistä ja heidän vaatekaapeistaan. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, teatteri tekee tappiotaidetta. Kustantamo maksaa vain kirjailijalle, teatteri kaikille: kirjailijalle ja/tai dramatisoijalle, ohjaajalle, näyttelijöille, valo- ja äänimiehille, lavastajille, puvustajille, tarpeiston tekijöille, lipunmyyjille, näyttämömiehille jne.
Vaan onhan teatterissakin olemassa markkinointia, jopa ammatikseen markkinoijia ja tuottajia. Ja onhan teattereissakin tähtiä ja rahanarvoisia skandaaleja! Jos tähti onnistuu näyttämöllä tapansa mukaan loistavasti, ei tarvita kuin myttyyn mennyt ohjaajantyö tai paikallaan junnaava teksti, niin yleisö kaikkoaa katsomoista. Jos tähtiromaanin kannen suunnittelija tai kustannustoimittaja epäonnistuu, se ei haittaa romaanin myyntiä.
Romaani edellä tunteisiin
Kuinka paljon teattereissa todella luetaan uutta näytelmäkirjallisuutta? Paneelikeskustelussa useamman kokemus oli, että ohjelmistovalinnat jäävät useimmiten ohjaajien tehtäväksi. Ohjaajan kiinnostusta ei herätä niinkään tekstin valmius vaan sen kyky koskettaa, herättää tunne.
Romaaneja luetaan, niihin on helppo tarttua, koska niiden aiheesta ja kiinnostavuudesta saa esimakua takaliepeen, markkinoinnin ja lukijakeskustelun pohjalta. Näytelmäkirjailijalta ohjaajan tai teatterinjohtajan postiluukkuun kolahtava paperinippu on outo ja arvaamaton ja vaatii huomattavasti enemmän viitseliäisyyttä ja paneutumista kiinnostuksen herättämiseksi.
Maria Kilpi viittaa artikkelissaan dramatisoitavan aineiston laajuuteen. Samoin kuin menestysromaanit ovat myöskin elävät ja kuolleet julkisuuden henkilöt, nostalgiset aikakaudet ja suositut elokuvat yleisölle tuttuja. Näitä tarinoita dramatisoidaan kassamagneeteiksi. Joka julkkikseen ja aikakauteen liittyy ikivihreitä musiikkikappaleita, ja niitä lisäämällä saadaan vakavatkin aiheet dramatisoitua kesäteatterikelpoisiksi.
Iihanat edellä tunteisiin
Tunteet ohjaavat niin teatteriväen kuin yleisönkin ohjelmistovalintoja. Silti tapahtuu toisinaan, että näytelmän esitykset lopetetaan ennen aikojaan katsojien kadotessa. Onko yleisön tunne-elämässä vikaa, jos yleisö ei samaistu teatterintekijöiden heille valitsemiin tunteisiin? Voiko yleisön tunne-elämää ”sivistää”?
Tarinoiden määrä vähenee ja vähenee maailmassamme, väitti Michael Baran. Nuoruuden lempi-iskelmä itkettää joka kerta kun sen kuulee, oli esittäjä sitten yhden soinnun katuhaitaristi tai Wienin filharmonikot. Tai koskettavaa perustarinaa katsotaan teatterissa tai elokuvissa tai TV-sarjoissa aina kun mahdollista: Tyttö tapaa pojan, poika pettää, tyttö kuolee. Äiti rakastaa lastaan, lapsi kiroaa äitinsä, lapsi palaa vanhana katuen kotiin. Hallitsija öykkäröi, alamaiset ovat kuolemaisillaan, sankari kukistaa hallitsijan. Mikseivät ihmiset halua uusia tarinoita, uusia, aina uusia tarinoita, kiehtovia mahdollisuuksia, muutosta?
Paula Salminen mainitsi ilmiön, että monimediaisuus meillä liikkuu kirjasta lähtien muihin medioihin. Niinpä kiinnostavan romaanin lukenut ihminen huomaa, että romaani dramatisoidaan teatteriin ja elokuvaksi. Häntä kiinnostaa nähdä, miten ne tämän esittävät, mitä saavat tästä irti. Pettymys voi olla suuri, jos dramatisoija ei olekaan ns. siirtänyt romaania näyttämölle vaan tekee siitä omannäköisensä tulkinnan. Katsojalle tärkeitä ”aforismeja”, henkilöitä tai tapahtumia on jätetty pois, tapahtumaympäristö on erilainen kuin lukiessa mieleen noussut miljöö. Teatteriväen mielestä aikaan on saatu itsenäinen taideteos, joka kirkastaa romaanin ideaa, maailmaa ja tavoitetta. Mutta mitä vahvempi tunneside katsojalla on romaaniin, sitä pettyneempi hän on poikkeavista tulkinnoista. Hänen mielestään kyseessä ei ole enää ollenkaan sama romaani jonka hän oli lukenut, ja saattaapa teatteritaidekin vaikuttaa hänestä irvokkaalta hyppelipyppelitekotaiteelta.
Alkuperäisnäytelmät edellä teatteriin
Jos romaanin dramatisointi on näin riskialtista teatterin ja se tekijöiden maineelle ja menestykselle, miksi romaani- ja elämädramatisointeja kuitenkin tehdään? Teatterit eivät ole ensisijaisesti kustantamojen tirkistyskojuja, joissa saa ”katsoa romaania näyttämöllä”? Kun katsojalla ei ole etukäteen tiedossaan ”oikeaa versiota”, hän saattaa löytää näyttämöltä rakkaimman perustarinansa aivan ällistyttävässä puvussa, joka paljastaa puolia, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tai kokonaan uuden tarinan, joka muuttaa hänenkin elämänsä ytimestä perin.
***
12.3.2013
Ruostetta ja timantteja
Marja Louhija: Ruostetta ja timantteja
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013
Suolletaan elämiä liukuhihnalta
Marja Louhija tutkii teatterin keinoin eläkkeelle jäämistä ja eläkkeelle jääjiä. Nähtyäni näytelmän voin kuvitella, että aineistoa on kerätty paitsi mediasta myös kyselemällä ystäviltä ja tuttavilta. Lapuille on kirjoitettu monenlaisia toiveita, pelkoja ja pohdintoja aiheeseen liittyen. Näytelmän kirjoittaja nostaa lappukulhon pöydälleen, nostaa sieltä lapun kerrallaan ja kirjoittaa joka lapun sisällön pikkuiseksi näytelmäkohtaukseksi (max. neljä repliikkiä). Kohtaukset liitetään peräkkäin, hankitaan yhtä monta näyttelijää kuin on lappuja, ja siinä se sitten on.
Ei kun – ei, yleisölle voisi jäädä paha mieli pelkolapuista, joten loppuun lisätään vielä muutamia onnellisia loppukohtauksia, jotka eivät mitenkään liity edellä esiteltyjen ihmisten kohtaloihin, kukaties ne on poimittu Kauniista ja rohkeista tai muusta maksavaa yleisöä vetävästä viihteestä. Logiikan puute hämärretään pitkällä englanninkielisellä laululla, jonka sanoista ei saa kertakuulemalla mitään tolkkua.
Esitetyt asiat itsessään ovat vakavan tosia, mutta näyttämön ihmiskohtalot ihan se ja sama niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Harri Ekonen, Sinikka Salminen ja Heikki Paavilainen herättävät edes pikkuruisia empatianjyväsiä roolin turpeesta, muille ei anneta sitäkään mahdollisuutta. Istumisen ja seisomisen lisäksi ei ole muuta tekemistä kuin korjata mahdollisimman hitaasti tavara tai kaksi pois yhdeltä penkiltä ja siirtää se toiselle tai heiluttaa rannetta. Eläkkeelle siirtyvät eivät keskimäärin ole näin vähäliikkeisiä ja tarmottomia, edes tai etenkään mökkiviikonloppuina. Parin–kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä sitten.
Marja Louhija tutkii teatterin keinoin eläkkeelle jäämistä ja eläkkeelle jääjiä. Nähtyäni näytelmän voin kuvitella, että aineistoa on kerätty paitsi mediasta myös kyselemällä ystäviltä ja tuttavilta. Lapuille on kirjoitettu monenlaisia toiveita, pelkoja ja pohdintoja aiheeseen liittyen. Näytelmän kirjoittaja nostaa lappukulhon pöydälleen, nostaa sieltä lapun kerrallaan ja kirjoittaa joka lapun sisällön pikkuiseksi näytelmäkohtaukseksi (max. neljä repliikkiä). Kohtaukset liitetään peräkkäin, hankitaan yhtä monta näyttelijää kuin on lappuja, ja siinä se sitten on.
Ei kun – ei, yleisölle voisi jäädä paha mieli pelkolapuista, joten loppuun lisätään vielä muutamia onnellisia loppukohtauksia, jotka eivät mitenkään liity edellä esiteltyjen ihmisten kohtaloihin, kukaties ne on poimittu Kauniista ja rohkeista tai muusta maksavaa yleisöä vetävästä viihteestä. Logiikan puute hämärretään pitkällä englanninkielisellä laululla, jonka sanoista ei saa kertakuulemalla mitään tolkkua.
Esitetyt asiat itsessään ovat vakavan tosia, mutta näyttämön ihmiskohtalot ihan se ja sama niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Harri Ekonen, Sinikka Salminen ja Heikki Paavilainen herättävät edes pikkuruisia empatianjyväsiä roolin turpeesta, muille ei anneta sitäkään mahdollisuutta. Istumisen ja seisomisen lisäksi ei ole muuta tekemistä kuin korjata mahdollisimman hitaasti tavara tai kaksi pois yhdeltä penkiltä ja siirtää se toiselle tai heiluttaa rannetta. Eläkkeelle siirtyvät eivät keskimäärin ole näin vähäliikkeisiä ja tarmottomia, edes tai etenkään mökkiviikonloppuina. Parin–kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä sitten.
Dokumenttiteatteri toimii kuin päätön kana
Dokumentti- ja tutkimusteatteri, devising-tekotapa ynnä muut systeemit, joilla yritetään löytää näytelmiin ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ovat hyviä konsteja, mutta eivät itsessään ole konst (konst = taide), vaikka niin näytetään luulevan. Ruostetta ja timantteja kompastuu samaan kiveen kuin moni muukin viritelmä, esimerkiksi Kansallisteatterissa pyörivä Neuvostoliitto-näytelmä. Aineistoa hankitaan antaumuksella, liikuttuneena ja paljon, mutta mitä sitten? Mikä aineistosta tekee teatteria, mikä tilastotiedettä?
Hyvää teatteritaidetta ei minun mielestäni ole kasa repliikkejä, vaikka niihin lisäisi Hämeenlinnan Teatterin loistavat laulajat ja hyvin suunnitellun valomaailman. Mielestäni teatterin tehtävä taiteena on luoda uutta eikä tyytyä jäljittelemään luontoa ja tilastoja. Kun katsoja-apina näkee itsensä peilistä, sillä on mahdollisuus saada oivallus, mutta jos näyttelijä tyytyy seuraamaan apinaa kuin seuraa johtajaa -leikissä, apina ei ymmärrä teatterista mitään, eikä näyttelijäkään saa kuin kipeät lihakset.
***
6.3.2013
Leskisdostojevskiläinen syntiinlankeemus
F. M. Dostojevski: Kellariloukko
Ohjaus ja sovitus: Mika Leskinen
Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013
Ohjaus ja sovitus: Mika Leskinen
Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013
Aikojen alussa oli Jumala ja ihminen. Ihminen pysytteli tyytyväisenä puutarhassaan eikä haikaillut muuta. Käärme kauppasi ihmiselle mahdollisuutta tiedostamiseen yksinkertaisella uudella ihmedieetillä. Hyvän ja pahan tiedostaminen olisi niin suuri juttu, että sen eteen kannatti luopua ansarielämästä ja siirtyä Jumalan rinnalle taivaan korkeimpaan kolkkaloukkoon.
Hyvän ja pahan hedelmä oli makea, vaikutukset kahtalaiset. Ihminen todellakin oppi erottamaan hyvän pahasta. Paha vaan, että hyvää oli se, mikä oli hänen ulkopuolellaan, pahaa se miltä hänestä tuntui. Kun Jumala tuli tapansa mukaan kysymään kuulumisia, ihminen tiedosti äkkiä tarpeen välttää kontaktia niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa.
Matka taivaan huipulle olisi jämähtänyt tiheään puskaan, ellei Jumala olisi voittanut tiedostamiskisaa ja lähettänyt ihmisen pusikon uumenista tiedostelemaan ulkomaailmaa.
Siinä ihminen sitten on ulkomaailmassaan, jonka muodostaa Willensaunaan lavastettu kellariloukko, ja selittää, selittelee, seliseliseli jne. Välillä hän pesee suunsa hampaat ja selittää taas. Toinen liike oli pyörähdys tuolissa, kolmas läppärin näpäytys. Kellariloukkolainen on teatteriohjaaja, joka pitää teatteriyleisöä yhteisönään. Mutta voiko ostettu yleisö olla kenenkään yhteisö, tai maksettu nainen - Liisa - rakkauden tarpeen tyydyttäjä? Todellisen elämän puutarha on kaukana läpitunkemattoman näyttöpäätelasin takana. Siellä sitten tulikin surffailtua.
Siinä ihminen sitten on ulkomaailmassaan, jonka muodostaa Willensaunaan lavastettu kellariloukko, ja selittää, selittelee, seliseliseli jne. Välillä hän pesee suunsa hampaat ja selittää taas. Toinen liike oli pyörähdys tuolissa, kolmas läppärin näpäytys. Kellariloukkolainen on teatteriohjaaja, joka pitää teatteriyleisöä yhteisönään. Mutta voiko ostettu yleisö olla kenenkään yhteisö, tai maksettu nainen - Liisa - rakkauden tarpeen tyydyttäjä? Todellisen elämän puutarha on kaukana läpitunkemattoman näyttöpäätelasin takana. Siellä sitten tulikin surffailtua.
Väliajalla puuduttaa. Dostojevskin ajatukset ovat suuria, näyttelijä enemmän kuin hyvä, mutta tekstin dramatisointi on lainattu kirjaston satutunnilta, jossa sadunlukijaa on opetettu kohokohdassa vilkaisemaan kuuntelijoita ja pyörittämään hetki silmiä. Muut ohjelmassa mainitut näyttelijät saapuvat lavalle vasta väliajan jälkeen ja selittely saa draamaa ylleen kuin paratiisin ihminen viikunanlehden.
Kumma kyllä demonihahmo on se, joka laskettelee Raamattua ja vaatii väärintekijää myöntämään syyllisyytensä ja ottamaan vastaan rakkautta. No, ehkä paratiisista karkotettu kellariloukkolainen tiedostamisasiantuntija pitääkin noita paratiisilaisia ideoita ala-asteelaisena demonien lepertelynä. Ja onko meille muillekaan ihmisille ylipäänsä selvää, mikä on demonien ääni, mikä Jumalan?
Lopputulos inhimillisen rakkauden - Liisan - ja jumalallisen rakkauden - demonin - pelastusyrityksistä on, että kellariloukkolainen raiskaa Liisan ja pahoinpitelee demonin, joka on ottanut palvelija Apollon muodon. Niin kävi ihmisellekin paratiisista passituksen jälkeen, mikäli uutistulvaa on uskominen. Hyvän ja pahan tiedostaminen näyttää tarkoittavan syyllisyyden siirtämistä itsen ulkopuolelle, ja looginen seuraus siitä on myös rangaistuksen siirtäminen itsen ulkopuolelle.
***
21.2.2013
Ottaa sydämestä, Seela Sella!
Leena Tamminen: Ottaa sydämestä, Seela Sella!
Ohjaus: Kari Paukkunen
Lavalla: Seela Sella ja Arttu Kapulainen
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013
Ottaa sydämestä on näytelmä, jonka aihe vie mukanaan niin että teatterityön osa-alueet jäävät sivuseikoiksi. Kun yrittää puhua näytelmästä, huomaa puhuvansa pelkästään terveydenhuollon tilasta Suomessa, potilaista, joille mikään ei riitä, ja lääkäreistä, joiden ahneudella ei ole rajoja.
Pavlovin kokeessa koira kuuli kellon soivan aina, kun sille annettiin pala lihaa, kunnes koira ehdollistui kellon ääneen niin, että pelkkä kellon ääni ilman lihaa sai veden herahtamaan kielelle. Kuolema on niin kaukana kaikista nykyihmisistä, että sen tapaa vain netin ja lehtien terveyspalstoilta, joissa osoitetaan suora yhteys oireen ja kuoleman – lihan ja kellonsoiton – välillä. Lopulta pelkkä pintanaarmu saa ihmisen tilaamaan ambulanssin päivystykseen. Mitä selkeämpi syy–seuraus-suhde flunssan ja kuoleman välille osoitetaan, sitä enemmän nettisivu saa klikkauksia, lehden julkaisija ja lääkäri rahaa, ja sitä enemmän kuntaa, valtiota ja kaupunkia huudetaan apuun kustantamaan kuolemanmetsästysleikki, jossa jokainen potilas ”tahtoo saada suuren kuoleman ilman että tarvitsee pelätä yhtään”.
Syntymä, terveys, sairaus ja kuolema ovat niin isoja aiheita, että yksikin riittää hyvään näytelmään. Ottaa sydämestä koostui enimmäkseen lyhyistä monologeista, jotka olivat kuin tiivistelmiä kokoillan näytelmistä. Joissakin tiivistelmissä draamallinen kärki oli hukattu, tai ehkäpä käsikirjoittaja ei ollut päässyt omista liikutuksen tunteistaan tarpeeksi kauas katsellakseen tarinaa ulkopuolisen silmin.
Synnytyspelkoinen helsinkiläisnainen päättää jäädä lapsettomaksi, koska lähimpään synnytyssairaalaan on peräti sata kilometriä, ja syyttää yhteiskuntaa siitä, että hänen oikeuttaan lapseen ei toteudu. Helsinki on Suomen mittakaavassa kuitenkin pieni kylä ja se suuri Suomi sijaitsee kehäkolmosen ulkopuolella. Jos Hämeenlinnassakaan helsinkiläisen ajatusmalli ei kerää katsojalta sympatiaa, entä sitten Lapissa, jossa viisisataa kilometriä synnytyssairaalaan on ihan kuin naapurissa käväisisi.
Esityksen suurin vahvuus on näyttelijöiden liikkeettömyys, joka on jättimäistä liikettä. Etenkään Seela Sellan ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja puhua hiljaa, kun katsojan silmien eteen piirtyy hahmo hahmolta kirjava joukko tavallisia kansalaisia, jotka terveydenhuolto on imaissut pedonkitaansa. Suurin osa joutuu sinne kuolemaa paetessaan, mutta pedolla on jäykkä ranka, lonksuvat nivelet ja pää korkeuksien usvassa, kun se harhailee päämäärättömästi kokouksesta kokoukseen muistamatta, että kaikki mitä kidassa on, ei ole sen ruokaa.
***
13.2.2013
Vihainen Nenä
Nikolai Gogol: Nenä
Dramatisointi ja ohjaus: Riikka Kampara
Rooli: Tanja Heinänen
Esitys : Teatteriseurue Ursus, Galleria Forum Box 2.2.2013
Kollegiasessori Kovaljovin nenä toteutti omistajansa haaveet. Mutta jotta haaveet voisivat toteutua, nenän piti päästä eroon Kovaljovin kapearakenteisesta roolisielusta. Nenä irtosi ja pisti toimeksi. Mutta arvostiko Kovaljov tätä rohkeaa uhrautujaa? Ei. Hän häpesi, peitti kasvonsa liinalla ja ja syytteli muita, eristäytyi. Mitähän ne ihmisetkin sanovat, kun näkevät hänen villiintyneet haaveensa ja unelmansa?
Unelmat ovat niin noloja. Kovaljov tavoitteli hyvää virkaa ja sievää vaimoa, nenä saavutti valtioneuvoksen arvon ja olisi päässyt kiertämään maailmaa, jollei yhteiskunta poliisin hahmossa olisi puuttunut sellaiseen röyhkeyteen, ottanut nenää kiinni ja palauttanut sen omistajalleen paikalleen vangittavaksi pysymään nahoissaan.
Teatteriseurue Ursus toi Kovaljovin nenän tarinan lähemmäs nykyaikaa. Valtioneuvoksen arvo vaihtui avaruuslentäjyyteen, nenästä sukeutui avaruusmatkailun uranuurtaja, jonka unelmat nuijittiin lysyyn syyttämällä sitä hämärästä liiketoiminnasta. Sanomalehden konttoristi oli vaihdettu tuulipukuiseksi tuholaismyrkyttäjäksi, poliisi oli groteskin rehevä suursyömäri ja Kovaljovin mielitietty napatanssijan perinneasuun pukeutunut laulajatar.
Esityksen ideointi oli kekseliäs ja ”nenän malliin” rohkea, vaikka keksimisen ilon jatkoksi jäinkin kaipaamaan syytä, jotain yhteistä päämäärää. Monologin esittäjä Tanja Heinänen hoiti suvereenisti kaikki roolinsa täsmällisessä ajoituksessa ja sai erikoisesta akustiikasta huolimatta välitettyä tekstin sisällön katsojille, joita istui kolmessa suunnassa välittömästi lava-alueen ympärillä.
Omaa mieltäni jäi häiritsemään ainoastaan Kovaljovin muuttumaton tärisevä raivo, joka pujahti mukaan muihinkin rooleihin. Muutama hiljaisen vihan hetki oli mannaa korville ja herätti kiinnostuksen uudelleen. Galleria Forum Box, joka on tehty ensisijaisesti näyttelytilaksi, oli vaativa esityspaikka. Korkeat paljaat sementtiseinät kaikuivat pauhaten ja lisäsivät raivon vaikutelmaa vielä muutamalla potenssilla.
Mitä esityksissä (tässä ja monissa muissakin) tavoitellaan vimmaisella aggressiivisuudella? Keksin ainakin tällaisia syitä:
- Raivotila luo esittäjälle rohkean ja aktiivisen tunnetilan, niin että esitys pääsee heti täyteen vauhtiin.
- Raivoisa ihminen on niin lavalla kuin tosielämässä valta-asemassa, ylästatuksessa ympärillä oleviin nähden ja saa siten heidän huomionsa.
- Vihan tunne voimistaa ääntä ja tekee sen kuuluvaksi.
- Raivotärinä pitää verenkiertoa yllä, mikä auttaa kehoinstrumenttia tottelemaan ja taipumaan.
- Vihaisuudella saadaan näyttämöteokseen dramatiikkaa ja suuria tunteita. (Kuitenkin alituinen vihaisuus vaikuttaa päinvastoin, eli muuttuu normiksi, johon yleisö kaipaisi vähän erilaisuutta kohokohdiksi.)
- Vihaisuus luo klassikkonäytelmään nykyaikaisen ja yhteiskuntakriittisen silauksen vähällä vaivalla.
Oli miten oli, innostavaa ajattelua ja taitavaa tekemistä oli tarjolla. Ja tulipa nähtyä myös kiinnostava esitystilavaihtoehto.
***
1.2.2013
Taide
Yasmina Reza: Taide
Ohjaus: Tommi Auvinen
Rooleissa: Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013
Ohjaus: Tommi Auvinen
Rooleissa: Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013
Kolme miestä kulkee tilan läpi ja katoaa.
Näyttämöllä on ainoastaan kolme tuolia, käytännössä se siis on tyhjä. Serge tuo tilaan taulun, valkoisen kuin tyhjä tila. Taulussa ei näytä olevan mitään, vaan eipä ole ystävysten - Sergen, Marcin ja Yvanin - ystävyydessäkään tottumusta ja kohteliaisuutta kummempaa. Taulu on kuitenkin järkyttävän kallis, voisiko siinä siis kuitenkin olla jotain, edes muutama valkoista sävykkäämpi viiva?
Jos valkeaan tauluun piirtää alamäkeen laskettelevan tikku-ukon, niin että se vihdoin esittää jotain, tuleeko se siitä paremmaksi? Kummallista kyllä, esille tuleva ihminen vain rumentaa tilan. Serge, Marci ja Yvan hiihtävät ystävyytensä silotellun jähmeyden läpi ja syntyy rumaa jälkeä. Onneksi tussin jäljet voi pyyhkiä pois, jos haluaa nähdä sen vaivan.
Rezan Taide-näytelmästä on moneksi. Se antaa hyvän pohjan keskustelulle mistä vain taiteenlajista. Mitä on taide, mikä on taiteen tehtävä ja merkitys, miten taidetta voidaan arvottaa, minkälaista taidekritiikin pitäisi olla, miten ei-kriitikko hahmottaa taidetta?
Toisaalta näytelmä on raastava kuvaus ystävyydestä. Mitä on todellinen ystävyys? Voidaanko ystävyys päättää järkieroon kuten avioliitto, tai voiko avioliitollekaan niin tehdä? Ystävät kehottavat Yvania perumaan häät ja eroamaan morsiamestaan, ja samaan aikaan he ajautuvat ystävyyden kriisiin, jossa toteavat, että ovat tulleet viisitoistavuotisen suhteensa päähän. Entä onko ystävyys koskaan tasa-arvoista? Ystävystymisen taustalla on useimmiten valtapeli tai sillointällöisen viihtymisen tarve, ystävystyminen on keino pönkittää omaa itsetuntoa tai saada arvostusta ja hyväksyntää.
Näytelmä on myös tarkka kuva nykyisestä keskustelukulttuurista. Valkea taulu on mikä tahansa asia, josta jokaisella keskustelijalla on hallussaan ainoa totuus. Esimerkiksi maahanmuuttajakeskusteluissa ja hengellisellä kentällä rajoja vahtivat ja niiden yli ryntäävät ryhmät tykittävät juoksuhaudoistaan tuumaakaan periksi antamatta kuin Serge ja Marc. Jossain rintamien välissä ovat ihmeissään, halveksittuina ja pelkän saaliin roolissa Yvanit, jotka haluaisivat vain että kaikki olisivat kilttejä, ei olisi riitoja vaan kaikilla kivaa. Serge, Marc ja Yvan pystyvät antamaan ystävyydelle vielä yhden mahdollisuuden, mutta miten käy tosielämän kohtaamisissa?
Mielenkiintoinen on myös esiin tuleva ajatus ”aikansa miehestä”. Vaikka haraisi kynnet tanassa vastaan virran vietäväksi joutumista kuten Marc, on vastaan paneminenkin vain aikakautensa ilmiö. Kukaan ei ole vapaa ajastaan ja paikastaan. Meidän aikakautemme ihmisillä on varaa ja mahdollisuutta elää ja ajatella toisista eroavasti, epämuodikkaasti, vastavirtaisesti, mutta se on ominaista nimenomaan meidän aikakaudellemme. M. o. t.
Yksi tunti ja neljäkymmentä minuuttia tauotonta puhetta istuvien ja paikallaan seisovien näyttelijöiden suusta on lyhyt aika, kun teksti on tällaista. Ja vielä kun näyttelijät ovat niin luontevia ja tarkkoja roolityössään kuin nämä kolme, katsomossa unohtuu teatterin ulkopuolinen maailma aikoineen kaikkineen kokonaan.
***
28.1.2013
Hamletin paluu. Nyt.
William Shakespeare (suom. Veijo Meri): Hamlet
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Esitys Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013
Englantilainen nelisensataa vuotta vanha teksti Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä tässä ja nyt. Mitä väliä ja ketä kiinnostaa saippuaooppera, joka on täynnä mänttejä, miekkoja ja myrkkyä? Mutta kun se teksti vaan on niin hyvä, ilkeästi hyvä, sellainen, jota haluaisi lause lauseelta huutaa barrikadeilla tai kuiskia ruumishuoneessa. Kokoelma lentäviä lauseita, jotka lennellessään törmäilevät toisiinsa, sekoittuvat ja sikiävät, kumoavat toisensa ja syntyvät uudelleen entistä todempina. Teksti joka pitäisi lukea ääneen jokaisessa täyskymppikriisiään viettävän henkilön juhlassa. Mutta aave, merirosvot, haudankaivaja ja ääliö blondi?
Kari Heiskanen työryhmineen on keksinyt kaikille katsojille jotain samaistuttavaa. Helsingörin linna on vaihtunut latteaseinäiseksi kerrostalon sisäpihaksi. Valot syttyvät ja sammuvat talon asukkaiden elämän myötä. Yhdessä asunnossa nukutaan, toisessa luodaan uusia ihmisiä. Puolet talosta on arkistojen ahtauttamaa valtakunnanhallinnon toimistosiipeä. Kuninkaan haamu on poplarin kauluksiin piiloutunut alamäkeen luisuja, joka astuu porttikongista Hamletin tontille ja katoaa sivupihan ruumishuoneisiin, josta patologit kaivavat hänet esiin, kun on aika laittaa lappu varpaaseen.
Eero Ahon Hamlet on vetänyt nahkatakin ja poninhännän niskaan. Kuningatar ja Ofelia pukeutuvat satiiniin, korkkareihin ja keinoturkiksiin ja hoilaavat mikrofoniin elämän kohokohdissa. Kuningas Esko Salminen jättää pukupaidan ylimmän napin auki ja lähtee liikemiespoplarissa baariin, jossa sammaltaa baarissa syyllisyyttään, kunnes sammuu ja Hamlet raahaa hänet kotiin. Horatiosta on tullut Hamletin viihdehuumeita poltteleva raikulikaveri. Sivuroolien pikkunilkit on puettu persoonattomaan liike-elämäpukuun paitsi kuninkaan viestintuoja, joka on uimalasit päässä lespaava pyörälähetti. Ja käytetäänhän hetken verran videotakin ja yleisön keskelle tulemista, joita ilman ei mikään näytelmä Suomessa voi väittää olevansa nykyaikainen.
Polonius vakoilee vessasta ja ruumis piilotetaan vessapaperikasaan huomiota herättämättä. Hamlet käärii Poloniuksen ruumiin räsymattoon ja raahaa sen sylissään yleisön keskeltä näyttämölle. Kuningas tekee samanlaisen syyllisyyskäärön takistaan ja takkia halaa sylissään myös jokunen muukin.
Nykyaikaistus vaikuttaa kasalta uussilppua, mutta yhtenäisen maailman puuttuminen tekee siitä nykyaikaisemman kuin nykyaika on. Katsoja ei jaksa enää nuuskia puvustuksen ja lavastuksen paikkansapitävyyttä, vaan ottaa maailman vastaan sellaisena kuin se näyttäytyy 24 TV-kanavan halki surffatessa. Ja kuten teksti on kipeän täynnä tärkeää, niin tällainen Hamletin esillepano tuottaa määrättömästi mahdollisuuksia katsojan omille mielleyhtymille ja oivalluksille.
Onneksi Shakespearen tekstiä ei ollut silputtu, karsittu vain. Parisataasivuisesta tekstistä on karsittava yli puolet, jotta se mahtuu näyttämölle, ja rakkaita tuttuja kohtia jää väistämättä kuulematta näyttämöltä. Ehkä ne palat kuuluvat sitten Tampereen Teatterin Hamletissa, jonka ensi-ilta koittaa kuukauden kuluttua.
***
21.1.2013
3D - Dirty, Difficult & Dangerous
Käsikirjoitus, nuket ja lavastus: Satu Paavola
Ohjaaja: Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti)
Rooleissa: Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Voiko näytelmä olla vakava, jos siinä käytetään nukkeja? Tai siis, voiko sen ottaa vakavasti? Suomessa ehkä ei, mutta Suomessahan nukketeatteriin mennään vasta lastenkengissä. Nyt oli lavalla niin taitavat teatterinukkien käsittelijät, että nauraminen meinasi unohtua, kun ihmetteli teknisesti taitavaa työskentelyä. Etenkin Satu Paavola teki nukeista niin itsenäisiä, ettei tietäenkään pystynyt erottamaan, että nukkien ääni, puheliikkeet, katseet, teot ja alavartalo olivat Satu Paavolaa.
Näytelmässä puhuttiin mukakieliä: mukasaksaa, mukaenglantia, mukaitaliaa, mukakiinaa, mukamitävaan, suomea muutama sana. Niillä muutamalla sanalla ja silloin tällöin hitaasti ja selvästi lausutulla mukakielen mukatutulla sanalla pärjättiin hyvin. Yleisö nauroi hämmentymättä jokaisen tunnistamansa sanan kohdalla.
Musta komedia eteni, kokkiohjelmassa valmistui ruoka ruoan perään. Ensin paistettiin elävä kilpikonna, sitten lapsi, sitten juoksupoika, kolme lasta laitettiin varastoon ja kaiken kauheuden salliva tuottaja jäi odottamaan kohtaloaan keittiönpöydälle. Ehkä yksi näytelmän teemoista olikin elävien olentojen ruoaksi tuhlaaminen.
Nuket edustivat erilaisia kansallisuuksia karrikoituine ominaisuuksineen. Afrikkalainen juoksupoika oli kaikkeen jees jees suostuva ummikko, saksalainen itsekeskeinen ja piittaamaton käskijä, venäläinen hysteerinen viuhtoja, kiinalainen kiero lapsia salakauppaava liikemies. Nuket ovat ihmeellisiä. Jos näiden tyyppien tekemiseen olisi käytetty ihmisiä, olisi kyseessä kolmannen luokan kesäfarssi tai viharikos.
Nukeilta katsoja sietää paljon enemmän kuin ihmisnäyttelijöiltä. Se on nukketeatterin suuria etuja tavalliseen teatteriin nähden. Samoin animaatiofilmit kuten Vaaleanpunainen pantteri, Tom ja Jerry tai Simpsonit antavat kokeilla, miltä mielikuvituksemme luomat omituisuudet ”oikeasti” näyttäisivät. Samoin arkielämässä lapset hakkaavat nukkeja, puhkaisevat niiden silmiä, nyhtävät hiuksia ja lyövät nukeilla toisiaan, roikottavat ne jalasta roskiin. Leikkiä katsova aikuinen ottaa liikuttuneena kuvan ja laittaa sen herttaisten muistojen albumiin. Mutta jos lapsi tekee samat temput toiselle lapselle, siitä on herttaisuus kaukana.
Ihmisnäyttelijät, kokki ja hänen avustajavaimonsa olivat tavallisia ihmisiä, joilla oli yksityiset murheensa televisiostudion ulkopuolella, lapsettomuus ennen kaikkea. Heidän aito ihmetyksensä, epävarmuutensa, vihansa ja kaipuunsa tuli kirkkaana esiin nukkien karikatyyrisiä egoja vasten. Tekijät käyttivät tätä kontrastia hienosti näytelmän hyväksi. Toisaalta siitä seurasi mielestäni myös näytelmän heikko lenkki: Kriisit, tunteet ja surut, jotka katsoja ehti juuri ja juuri rekisteröidä ja mieltää suuriksi asioiksi, ratkaistiin nukkehahmojen kohelluksessa parissa sekunnissa. Lapsettomuus ratkaistiin työntämällä syliin lapsi, vaikeasta esimies-alainen suhteesta selvittiin tappamalla esimies noin vain sydänkohtaukseen jne. Katsojalta jäi katarsis täysin kokematta.
Teatterinuket aikuisten näytelmässä on suomalaisille harvinaista herkkua. Toivottavasti tämä näytelmä on kipinä, joka sytyttää valtaisan innon nukketeatterin nykyistä haasteellisempaan käyttöön Suomessa.
***
2.1.2013
Kristina från Duvemåla
Vilhelm Mobergin maastamuuttajaeepokseen perustuva musikaali
Musiikki: Benny Andersson
Dramatisointi: Björn Ulvaeus
Ohjaus: Lars Rudolfsson
Esitys Svenska Teaternissa 13.12.2012
Kauneutta, elämyksiä, järistyksiä
Kristina från Duvemåla -musikaalin lavastus on kuin huippuhyvän lastenkirjan kuvitus. Se on selkeä väreiltään ja muodoiltaan, ja kun nostaa koivukunnaan valkovuokon päälle sijoitetun kurkistusläpän, ruotsalainen maaseutu muuttuu ärjyväksi mereksi tai Lännen äärettömäksi viljalääniksi. Valot toimivat kuin rasvatut salamat, vaihtavat vuorokauden- ja vuodenaikoja, tunteita ja tunnelmia. Musiikki on jatkuvasti loputtomasti täyttä ja värjyy vivahteikkaasti. Näyttelijöiden äänet kohoavat loistosta loistoon mutta soivat yhteen kuin olisivat siamilaisia äänikaksikkoja, -nelikkoja tai -kolmikymmenikköjä.
Lukihäiriö
Ruotsin taitoni ei riitä tekstin yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen, enkä ole myöskään tutustunut Vilhelm Mobergin romaanisarjaan. Näyttelijöiden elekieli on onneksi siistiä ja selkeää, valot ja lavasteet ohjaavat ymmärrystä ja toki jotain sentään tekstistäkin aukenee. Mielenkiintoinen kokemus tekstipainotteiselle ihmiselle.
Maastamuuttajien suurin ongelma?
Nälkävuodet, jalkapuuhun sidotut henkisen elämän jalat, sosiaalinen sorto, näännyttävä työ, hengenvaarallinen merimatka, sukeltaminen umpimähkään vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, elatuksen huolet, vihollisiksi muuttuvat ystävät, petollinen veli – oi mitä draaman aineksia! Mitähän näistä korostaisi, kun säveltää neljä paksua romaania vajaan kolmen tunnin mittaiseksi musikaaliksi? Mikä on jännite, joka kiristyy katsojan sydämen ympärille kuin peukaloruuvi murtaakseen sen viimeisen aarian virratessa mykistyneeseen katsomoon?
Seksipä se! Kyllä vaan. Pääjuoni näytti nimittäin tältä: Kristina ja Karl Oskar pääsevät vihdoin toistensa kimppuun kun pappi lausuu aamenen. Lapsia syntyy siinä sivussa, joku niistä kuoleekin, mutta uusia on kiva tehdä. Kunnes tulee keskenmeno (kuuletteko miten viulu kerrallaan yhtyy kammottavaan vibratoon?) ja lääkäri kieltää seksin Kristinan hengenmenon uhalla (kapellimestarin kädet viuhtovat ylös alas orkesterimontussa, kaivakaa nenäliinat!), mutta kun niitä lapsia on niin kiva tehdä, niin herrajumala mitä sieltä oikein tulee.... tulee... se kuolema (kuolinaaria alkaa, syleilyä, ikuisuuden henkäys). Mutta onneksi Kristina on saanut seksiä kuolemaansa saakka ja voi näin nukahtaa kuolonuneen onnellisena. Happy nyyhky-end. Siinä sivussa on ihan kivasti selvitty kaikista noista edellä mainituista jokapäiväisistä pikkuhuolista.
Eiväthän oopperoiden tai muidenkaan musikaalien juonet usein tuota painavampia ole. Mutta kun esitys itsessään on näin järkyttävän upea, toivoisi sisällöltä syvyyttä samassa suhteessa. Veikkaan että poliittisesti aktiivin Vilhelm Mobergin eepoksesta olisi löytynyt aineksia monisyisempäänkin ongelmanasetteluun.
***
12.12.2012
Johtaja
Käsikirjoitus ja esitys: Antti Holma
Ohjaus: Akse Pettersson
Esitys Ryhmäteatterissa Pengerkadun näyttämöllä 11.12.2012
Kehyskertomuksena katse
Miten valta ilmenee ja miten se aistitaan? Antti Holma on koonnut Johtaja-monologinsa irrallisista valtaa tutkivista katkelmista, joiden lomassa kulkee kehyskertomus viidestä henkilöstä kuntosalilla. Katse on vallan välineistä ylivoimaisin.
Kehyskertomuksen minä tekee piinaavan tarkkoja havaintoja kahdesta tuntemattomasta kaveruksesta, jotka näyttävät valtaavan koko pukuhuoneen. Kaverukset eivät kiinnitä häneen mitään huomiota, eikä heitä näytä lainkaan vaivaavan huomion kohteena oleminen. He tekevät eleitä ja liikkeitä, joita minä ei kehtaisi tehdä edes salassa kotona. Heitä ei hävetä alastomuutensa, he ovat rentoja ja iloisia. Heillä on kiehtovaa valtaa.
Kuntosalilla on myös pyöreä mies, jolla on ahdistavaa valtaa. Minä tekee kaikkensa välttääkseen pyöreän katsetta, mutta tämä ei häkelly vaan tuijottaa ahnaasti ja röyhkeästi. Hän tunkeutuu pukuhuoneessa minän reviirille asettumalla niin, että minän on pakko hipaista häntä ohi kulkiessaan. Minä kokee olevansa täydellisen alistettu, mutta voimaton vaikuttamaan asiaan mitenkään muuten kuin ehkä tappamalla.
Tapahtumiin lisätään vielä kaunis nainen, joka on toisen kaveruksen tyttöystävä. Nainen on kaunis, mutta avuton kuntosalin laitteiden kanssa ja siinä mielessä poikaystävänsä armoilla. Naisen heikkous on kuitenkin myös valtaa, joka saa poikaystävän juoksemaan edestakaisin hänen ja oman laitteensa välillä. Heillä on kummallakin valtaa, he ovat tasan, he ovat tyytyväisiä ja iloisia tässä vallan tasapainossa.
Minä erehtyy katsomaan liian pitkään kaveruksen ja tyttöystävän vuorovaikutusta ja saa kaverukselta kysyvän , mutta kohteliaan katseen. Minä kokee kohoavansa arvokkaaksi, näkyväksi ihmiseksi, koska vallassa oleva ihminen katsoo häntä kuin ihmistä ainakin. Minän itsetunto kohoaa, hän iskee parittoman kaveruksen ja vie tämän kotiinsa. Mutta mitä sitten? Parittomalla ei ole minälle mitään merkitystä ihmisenä. Minä huomaa ettei tavoitellutkaan tätä ihmistä vaan (kuten tulkitsin) sitä tasavaltaa, joka vallitsi kaveruksen ja tyttöystävän välillä. Mutta tasavaltoja ei synny iskemällä ja hallitsemalla. Iskemällä minästä tulikin samanlainen kuin siitä pyöreästä, jonka valta oli alistavaa ja ahdistavaa.
Korkeimman katse
Katsomisen merkitykseen liittyy myös katkelma, jossa vanha nunna tunnustaa Jeesukselle näkevänsä tästä unia. Jeesus on unissa fyysisesti hänen lähellään ja hän havaitsee ja muistaa kaikin aistein joka millin Jeesuksen ruumiista. Miksi uni sitten on nunnalle painajainen? Hän tahtoo Jeesuksen antavan anteeksi ja lopettavan ne unet kerta kaikkiaan. Onko kyseessä seksistinen vitsi nunnien tai ylipäätään kristinuskon kielteisestä suhteesta ruumiillisuuteen ja ruumiilliseen rakkauteen? Ei. Unien tuska ja ahdistus on, että koskaan, yhdessäkään unessa Jeesus ei katso nunnaa, vaan kääntää katseensa hänestä pois, aina pois. Nunna ei koskaan näe Jeesuksen katsetta, ja siksi hän kaikesta läheisyydestä huolimatta kokee olevansa epäonnistunut, vastenmielinen ja Jeesuksen hylkäämä.
Katseella on ääretön valta. Raamatussakin ihminen jatkuvasti anoo Jumalaa kääntämään katseensa hänen puoleensa, ja Jumala taas anoo ihmistä kääntymään hänen puoleensa. Miksi ihmisen ja Jumalan katseet niin harvoin kohtaavat, kun kohtaaminen voisi tuottaa kummallekin syvää hyötyä ja tyydytystä?
Hengellistä johtajuutta Antti Holma käsittelee mielestäni myös laulaessaan Sarastron aarian O Isis und Osiris (komeasti, kuin bassotähtemme konsanaan). Aariassa pyydetään suurten jumalten varjelusta ja johtoa. Sama teema toistui monologin päättävässä sketsimäisessä japanilaisgurukatkelmassa, joka päättyi rukoukseen, että henget ohjaisivat ihmistä, joka etsii kehon ja mielen tasapainoa uudelleensyntymistensä keskellä. Hengille vuodatettiin vuoroin kiitosta ja vuoroin pyyntöjä tehdä rumasta kaunis ja heikosta väkevä.
Itse asiassa monologin häntä nappasi tässä kuonostaan kiinni, sillä Holman monologi alkoi katkelmalla, jossa mies luovuttaa johtajan käyttöön koko henkensä, sielunsa, ruumiinsa, työnsä, aikansa, aistinsa, kätensä jne.
Mustavalkoinen valta
Holma pyrki Johtaja-monologissa mahdollisimman neutraaliin ja vähäeleiseen ilmaisuun, aivan kuin kaikki valta ja alistus olisi haluttu karsia pois aiheen käsittelyä häiritsemästä. Väreinä puvuissa ja lavastuksessa olivat musta ja valkea, ainoat poikkeukset omnipotentin koulukapinallisen punainen sulkakynä ja Sarastron ja egyptiläistyyliin pukeutuneen jumalatar-pornodominan kultainen kangas.
Ihmisen elämä vallan ja alisteisuuden ristiaallokossa saa monologissa mustavalkoisen sävyn. Ihminen janoaa vastuutonta alistumista suuren johtajan suojelukseen ja toisaalta on aina vallan nälässä.
Monologi on yksinkertaisuudessaan ja huumorissaan pettävän kepeä. Vasta kun jälkikäteen miettii näkemäänsä ja kuulemaansa, huomaa aineiston ja ajatusten runsauden, ruuhkan jopa. Mitä eroa lopulta on pikkupojalla, joka kirjoittaa kouluaineen taikasauvasta, jonka avulla kuolettaa kaikki vähättelijät ja rajoittajat, ja toisen sadun kuninkaalla, joka omien tavoitteidensa toteuttamiseksi ja virheidensä peittämiseksi tuhoaa niin läheisten kuin kansalaisten elämän - ja lopulta omansa, mitä eroa? Kumpikin jää lopulta yksin kaiken kostettuaan ja määrättyään, kuin Hitler, joka Perikato-elokuvasta lainatussa katkelmassa huutaa ja raivoaa, mutta tunnustaa lopulta hävinneensä.
***
4.12.2012
Lento
Sirkku Peltola: Lento
Ohjaus: Sirkku Peltola
Esitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 28.11.2012
Kaksi suomalasista perusperhettä. Toiselle laatuaika on laatujuomien pohjatonta nauttimista, toiselle kertaluontoinen ahtautuminen markkinavoimien laatimaan lomamuottiin. Lisäksi muutama yksinäinen, joille sallitaan hitusen itsenäisempi ajattelu.
Peltola kirjoittaa ja ohjaa jälleen nähtäväksi pelottavan aitoja ihmisiä ja ihmissuhteita. Näitä on nähty ja silti – tai siksi – ne riipaisevat. Lentokenttä on mahdollisuuksien maailma, portti uuteen, seikkailuihin, rauhaan, lomaan, suhteisiin. Omaisuus on jätetty tuntemattomien käsiin, eikä matkaan lähtijöillä ole muuta turvaa kuin pahvinen lentolippu.
Kun lähtö viivästyy niin että ihmisille jää aikaa ajatella tilannetta, he pelästyvät. Vanhat tavat, vitsit, puheenaiheet ja riidat on pian kaluttu loppuun. Mikä kodin olohuoneessa on kotoisaa ja inhimillistä, muuttuu vieraiden katseiden alla noloksi ja rumaksi.
Henkilöt eivät silmiään räpäytä vaikka ympärillä vellovat arabikevään kansannousut, citykanilaumat, oudosti pukeutuvat ja vieraita kieliä haastavat ihmiset. Huoli ja keskittyminen pysyy vain ja ainoastaan omassa itsessä ja läheisissä, kännyköissä ja iPodeissa. Surkeus ei ole nuoressakaan sukupolvessa parantumaan päin, päinvastoin.
Kaikki henkilöt ovat itseensä käpertyneitä taviksia ja siksi jää mietityttämään, millä perusteella kirjoittaja on jakanut heidät lennolle lopulta lähteviin ja kotimaahan jääviin. Kun nuorimmat ja vanhin lähtevät, onko työikäinen väestö tuomittu surkeammiksi kuin he? Vai ovatko nuorimmat ja vanhin niitä, joille mikään ei riitä, jotka eivät pysty löytämään elämäänsä läheltä vaan etsivät pelastusta ja lohdutusta jostain ulkopuolelta, ja jotka syyllistyvät matkaan lähtiessään vielä ilmastonmuutokseen ja kohdemaan asukkaiden hyväksikäyttöön, roskaamiseen ja ylipäätään maapallon tuhoamiseen ja jäävät markkinavoimien armoille? Kummalla ryhmällä on lopulta enemmän viisautta ja hyvyyttä?
Henkilöt eivät silmiään räpäytä vaikka ympärillä vellovat arabikevään kansannousut, citykanilaumat, oudosti pukeutuvat ja vieraita kieliä haastavat ihmiset. Huoli ja keskittyminen pysyy vain ja ainoastaan omassa itsessä ja läheisissä, kännyköissä ja iPodeissa. Surkeus ei ole nuoressakaan sukupolvessa parantumaan päin, päinvastoin.
Kaikki henkilöt ovat itseensä käpertyneitä taviksia ja siksi jää mietityttämään, millä perusteella kirjoittaja on jakanut heidät lennolle lopulta lähteviin ja kotimaahan jääviin. Kun nuorimmat ja vanhin lähtevät, onko työikäinen väestö tuomittu surkeammiksi kuin he? Vai ovatko nuorimmat ja vanhin niitä, joille mikään ei riitä, jotka eivät pysty löytämään elämäänsä läheltä vaan etsivät pelastusta ja lohdutusta jostain ulkopuolelta, ja jotka syyllistyvät matkaan lähtiessään vielä ilmastonmuutokseen ja kohdemaan asukkaiden hyväksikäyttöön, roskaamiseen ja ylipäätään maapallon tuhoamiseen ja jäävät markkinavoimien armoille? Kummalla ryhmällä on lopulta enemmän viisautta ja hyvyyttä?
Mitä viikossa tai parissa ehtii käsittää vieraasta lomamaasta? Vastapainona valmislomamatkailulle nähdään maahanmuuttajataustainen siivooja, joka on jostain syystä valinnut Suomen ja jakaa elämänsä sen yhteiskunnan ja ihmisten kanssa. Hänellä on tasapainoisin näkemys käsitys sekä lomamaa-Egyptistä että Suomesta.
Tampereen Työväen teatterin suuri näyttämö on tehokkaassa käytössä seiniä myöten. Lentokentän näkymätön ”jumala” asuu kaiken yläpuolella kovaäänisessä ja kuuluttaa sieltä yhä uudestaan lähdön viivästyvän ja tarjoaa naurettavan pieniä lohdutusvälipaloja. Hänkään viis välittää ihmisistä, jotka pelkäävät sekä matkustamista, matkatta jäämistä että kaikkea niiden väliltä.
***
23.11.2012
Dario Fo Eräs Teatterissa
Dario Fo Eräs Teatterissa
Dario Fo: Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja
Ohjaus: Marja Räikkönen, Pirjo Valokorpi
Esitys Eräs Teatterissa 21.11.2012
Miksi Dario Fon suomennettuja näytelmiä ei ole kustannettu kokoelmiksi? Englanninkielisiä käännöksiä kyllä löytyy niin kirjastoista kuin nettikaupoistakin. Suomennetut näytelmät saa luettavaksi tilaamalla ne Näytelmäkulmasta (Nordic Drama Corner Oy) tai käymällä heidän kirjastossaan (avoinna kerran viikossa neljä tuntia).
Suomessa ei lueta näytelmiä, sanoisi kai kustantaja. Tai siis osteta. Pieni Kirja kerrallaan -kustantamo oli monta vuotta ainoa suomalainen kustantamo, joka julkaisi (myös) oman aikamme näytelmätekstejä ja myi niitä Lasipalatsin kirjakaupassa ja netissä. Nyt on sekin mahdollisuus mennyt, kun kustantamo vaihtoi omistajaa, joka otti hoivaansa kaiken muun muttei näytelmiä. Kansallisteatteri julkaisee heillä esitettyjä näytelmiä, mutta vaikka Kansallisteatteri on uuden kotimaisen näytelmän edelläkävijä, ei sekään kaikkea pysty esittämään saati julkaisemaan.
Mutta että Dario Fo, omintakeinen kaikkia naurattava Nobel-kirjailija! Suomessa voivotellaan valtioita, jotka eivät perusta kansalaisten äidinkielistä vaan antavat julkaista kirjallisuutta vain kaikkien yhtä huonosti osaamalla hallintokielellä. Tai kerätään rahaa, jotta maan pienimmät kaukana täältä oppisivat lukemaan omaa äidinkieltään, mutta itse hivutetaan omaa äidinkieltä niin englanniksi kuin mahdollista. Tai sydämistytään tökeröistä TV:n saippuasarjan suomennoksista, mutta viis veisataan siitä, että maailmanluokan klassikkoteoksia ei ole nautittavissa suomeksi.
Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja ovat tekstivyöry, joka flirttaa katsojan kanssa armotta kymmenin silmäripsin ja huulin. Yhteiskuntakritiikin poikineen nielee purematta, kun suu ammottaa loksallaan. Dario Folla ei mielikuvitus lopu, ja ihan kaikki on mahdollista. Teksti pitäisi saada vielä itsekseen lukea monta, monta kertaa.
Eräs Teatteri ei ole päästänyt itseään helpolla. Lavastus ja puvustus on ajateltu loppuun asti ja pienelle näyttämölle on saatu sopimaan luontevasti kaikki tarpeellinen kahdeksaa näyttelijää myöten. Puheen selkeys ja kuuluvuus on esimerkillistä kautta joukon, aito tekemisen innostus näkyy ja koreografia on näppärästi ja luontevasti ohjattu.
Fon teksti on näennäisessä keveydessään kova pala. Tuli tunne, että tekstin eloisuus ja oveluus ei vielä ollut täysin imeytynyt olemuksiin. Puheen selkeyteen pyrkiminen kostautui rytmin ja elekielen jähmettymisenä. Etenkin ensimmäisessä näytelmässä Kaikki vorot eivät tule varkaisiin kaikkien naisten ollessa näyttämöllä heidän roolihahmonsa erotti toisistaan parhaiten vaatetuksen perusteella. Aavistus roolipersoonista (muidenkin kohdalla) oli kyllä aistittavissa, joten esitysten myötä näyttelemisestä päästään varmasti eroon ja uskalletaan olla vain, tanssia jenkan sijaan nopea, hidas, nopeanopea, tauko, hidas, sivulle, nopea, tukka hyvin, nopea jne. Mielenkiintoisimpina hahmoina jäivät tällä kertaa mieleen Varas (Harri Laine), Leski (Pirjo Valokorpi) ja Anna (Hannele Myllyntausta).
Eräs Teatteri on Hämeenlinnalle korvaamaton lahja. Peräänantamaton työskentely oman näyn toteuttamisen hyväksi ja vielä näin isolla joukolla vapaaehtoisesti sitoutuen tuottaa iloa paitsi täydelle katsomolle myös koko kaupungille. Menkää katsomaan ja nauttikaa esityksestä!
***
12.11.2012
Aitiopaikka uuteen kotimaiseen näytelmään
Kotimaisen näytelmän festivaali Kansallisteatterin Lavaklubilla 8.-10.11.2012
Järjestäjät: näytelmäkirjailijayhteisö Teksti ja Kansallisteatteri
Tänä vuonna Suomen teatterien ohjelmistossa on edellisvuosiin verraten kolminkertainen määrä uusien kotimaisten menestysromaanien dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien (eli alunperin näytelmäksi kirjoitettujen tekstien) kustannuksella. Miksi?
Näytelmäkirjailijayhteisö Teksti on hereillä. Toista kertaa se järjesti Kotimaisen näytelmän festivaalin, jossa tutustuttiin uusiin, valmistumassa oleviin näytelmiin monessa muodossa. Olisi luullut tilaisuuteen änkeävän pimeänään teattereiden johtajia ja muuta päätösvaltaista väkeä, jottei tarvitse tulevaisuudessa ostaa teatteriin sikaa säkissä. Ehkä heitä väkijoukossa olikin, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin näytelmäkirjailijoita, näyttelijöitä, ohjaajia ja muuta yleisöä. No, onneksi ainakin heitä kotimainen alkuperäisnäytelmä kiinnostaa.
Kokonaisia näytelmiä esitettiin lukudraamoina neljä, joista kolme pääsin kokemaan. Lukudraamassa näytelmä esitetään paperit käsissä ilman lavasteita tai sen kummempaa, istualtaan tai liikuskellen, mutta niin vain esitykset elävät ja kuulijan mieli sähköistyy täydentämään puuttuvat elementit itse. Ammattinäyttelijät ja -ohjaajat olivat tehneet hyvää työtä muutamassa harjoituspäivässä.
Miko Kivisen Kali Yuga - pimeyden aika oli aikuisten julma satu, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, mutta auta armias sitä, joka erehtyy kurkottamaan luokkarajojen yli. Rakastaako kukaan enää sitä joka saa opetuksen? Kuinka paljon paha saa palkkaa?
Paula Salmisen näytelmä Erkat ja tavikset on suunnattu alakoululaisille, mutta näytti tuo puhuttelevan myös aikuiskatsojia. Mitä erkat ja tavikset ajattelevat toisistaan ja kuka haluaisi olla tavis, kun voisi olla jotain erityistä? Integroituisivatko oppilaat paremmin keskenään, jos aikuiset eivät luokittelisi heitä keskenään erilaisiksi? Luokan työrauha ja ystävyys on tärkeä asia, eikä vain tavisten mielestä.
Okko Leon näytelmässä The Everlast kuuseen kurkottava bändi kapsahtaa katajaan, mutta ulkoista tappiota tärkeämpi juoni on bändin jäsenten vahvistuva solidaarisuus ja kasvu yhteiseen vastuuseen. Hääbändi tekee työväentalon takahuoneessa hurjia henkisiä käännöksiä ja yleisö nauraa minkä ehtii.
Festivaalilla kuultiin myös useita dramaslam-sessioita. Runouden parista napattu idea on, että näytelmien kirjoittajat lukevat yleisölle kehitteillä olevaa tai valmista näytelmäänsä täsmälleen viiden minuutin ajan, toinen toisensa jälkeen. Ehdin seurata vain lauantain lastennäytelmä-dramaslamin, mutta siinäkin näki, kuinka huikea tyylien ja ajatusten kirjo olisi lapsille (ja aikuisille) tarjolla, jos teatterit tuottaisivat esityksiksi Suomen kulttuurista ja taiteellista pääomaa. Suomen näytelmäkirjailijat eivät todellakaan kirjoita ”aina vain sitä yhtä ja samaa”. Sellaista on tarjolla kauppakeskuksissa shoppailun lomaan järjestetyissä lastenviihdyketuokioissa, joita esimerkiksi festivaaliviikonlopun aikana joutui kuulemaan Kampin kautta kulkiessa.
Festivaaliin kuului myös yleisöltä suljettuja ammattilaisten työpajoja, joiden tuloksista yleisö pääsi nauttimaan perjantaina, kun esitettiin demokohtauksia ns. esitettäväksi mahdottomista teksteistä. Demoissa oli mukana ylilentoisen taiteellisia tekstejä, mutta myös hienosti avautuvia helmisimpukoita kuten kohtaus Laura Collianderin näytelmästä, jossa nykyaikaa tulkitaan maailmansyntymyyttien kautta.
Festivaalin suuren paneelikeskustelun aiheeksi oli valikoitunut dramatisointien ja alkuperäisnäytelmien erot näytelmäkirjailijan työn kannalta. Mutta se on pitkä juttu ja siitä toiste enemmän, toivottavasti.
***
12.11.2012
Perheistä parhain
Käsikirjoitus ja ohjaus: Pentti Järvinen
Esitys Hämeenlinnan teatterissa 7.11.2012
Esitys alkaa hykerryttävällä TV-ohjelmamuistumalla. Esirippuun heijastetaan alkutekstijakso, jonka värimaailma ja grafiikka tuo mieleen perhe- tai lastensarjat. Videon taustakuvana värjyy ryijy, jonka ympärille näytelmän tapahtumat kiertyvät.
Positiivinen yllätys oli, että pikkujouluaikaan kantaesitetty näytelmä ei elänyt viinasta ja seksistä vaan löysi ylenpalttisesti huumoria jokapäiväisemmästä elämästä. Teksti oli tasaisen varmaa sanaleikkiä, joka ilahdutti mieltä ja sydäntä. Käänteitä riitti, suurempia ja pienempiä, niin, ettei ääneen ehtinyt nauraa. Kaikki tämä asiallisen pätevällä näyttelijäntyöllä, eikä ohjauskaan sortunut tekotaiteellisin ylilyönteihin tai suosion ostamiseen, vaan keskittyi palvelemaan huumorin kukan arkaa hipiää. Teatteri-ilta oli viihdyttävä ja rentouttava, muttei seurannut teatterin ulko-ovea pidemmälle. Liekö se aina tarpeenkaan.
Käsikirjoittaja–ohjaaja Pentti Järvinen nimittää teostaan käsiohjelmassa asennekomediaksi. Vanhojen TV-perhekomedioiden nykynolo asenteellisuus päivitetään nykyaikaan niin, että katsoja humpsahtaa nauraessaan samaan asenteellisuuden kuoppaan, jota vanhempiensa elämässä kauhistelee.
Mille asenteille Järvinen pistää katsojan nauramaan? Mikä tässä päivässä on ylivanhaa tai uutta tuulipuvuksi kelvotonta hörselöhuttua? Erotin ainakin seuraavia asenteita: juristi- ja lääkäriammattien ihailu, ei-esittävä taide, tee-se-itse-taiteilijat, ylenpalttinen luonnonsuojelu, rakennusbisneksen poliittinen ja taloudellinen suhmurointi, psykoterapiailu, new age -tyyppinen tee-se-itse-terapia ja ylipäätään henkinen hörhöily.
Positiivisina asenteina esitettiin muun muassa taiteilijuus, johon tullaan koulutuksen kautta, kiihtymätön keskustelutaito ja avoimuus ydinperhepoikkeamille.
Vanhoissa perhesarjoissa onnellinen loppu merkitsi isän ja äidin rauhallista kahvinhörppyytä kyynärpäät keittiönpöydän vahakankaaseen nojaten. Tarjolla oli kotona leivottu pullapitko. Perheen nuoret hakkasivat päivän viimeistä mottia saunan lämmikkeeksi. Ulkona leijaili lunta rauhalliselle kylätielle tai linnut lauloivat viinimarjoja pullistelevissa puskissa.
Perheistä parhain -näytelmän onnellinen loppu koitti yöllä. Miehet joivat toveruuden merkiksi lasillisen viskiä ja lähtivät grillin kautta kotiin, naiset lähtivät keskenään ihailemaan yhden kotia ja tekstiilejä ja nuoriso hengaili ja pussaili leikkikentän kiipeilypuissa ja puhui suuria. Isovanhemmista yksi oli kuollut, muita ei mainittukaan. Ehkä hekin elivät onnellisina eristettyinä vertaistensa joukkoon palvelukotien holveihin.
***
30.10.2012
Kenttä
Okko Leo: Kenttä
Ohjaus, sovitus, lavastus ja tuotanto: Mikko Roiha
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 24.10.2012
”Kenttävahtimestarit Esa ja Antero joutuvat epätoivoissaan kuvittelemaan oman elämänsä: toiveensa, pelkonsa, rikoksensa ja jopa riistonsa. Millään teoilla ei ole merkitystä tai vaikutusta kentän ulkopuolella.” Näin kirjoittaa Okko Leo Kenttä-näytelmän käsiohjelmassa.
Näytelmän henkilöt Esa ja Antero ovat ihmisiä, joiden asioista ennen vaaleja ollaan kovasti huolissaan, eli vajaasti ja pitkään työkyvyttömiä. Päättäjät höyläävät lantin sieltä ja toisen täältä ja heittävät siivut hankkeille ja projekteille, joiden tavoite on järjestää työtä jokaiselle vähäosaiselle, jotta tämä tuntisi itsensä arvokkaaksi ja mielekkääksi. Kun työ on järjestetty, päättäjä häipyy paikalta kuin Raakkosen, Esan ja Anteron pomon, Lada.
Kuinka moni työntekijä odottaa kellokortilla seuraavaa minuuttia ennen kuin leimaa ulos, venyttää työehtosopimuksen mukaista ruokataukoa minuuttitolkulla ja tulostaa netistä kakkureseptin työnantajan paperille työnantajan tulostimella, musteella ja ajalla? Kaikkea tätä rikoksen määrää työntekijä kantaa suljetuin suin ja odottaa yt-neuvotteluja kuin tuomiopäivää, jolloin ”kirjat avataan ja kukin tuomitaan tekojensa mukaan”. Jokainen pomon lähettämä tiedote, kutsu, virkistyspäivä tai sääntöesitys on syyte, kuritus ja pakko. Syyllisyys kalvaa, mutta syy on pomon. Hän on kaikkitietävä ja -näkevä typerä laiskiainen, joka käyttää kaiken aikansa työntekijän säälimättömään tarkkailuun ja ahdisteluun. Kapina elää.
Todellisuudessa pomo ei voisi vähempää välittää. Hänen ajatuksensa ja aistimensa ovat aivan muualla. Firman kohtalo ratkaistaan toisten pomojen kanssa hallituksissa, valtuustoissa, pankeissa ja pörsseissä.
Työntekijät istuvat sillä välin työpisteissään ja kuvittelevat itsensä vuoroin kääpiöiksi ja jättiläisiksi, päähän potkituiksi raukoiksi ja ay-jumaliksi. Esa ja Antero pukeutuvat välillä verkkareihin, välillä bisnespukuihin, välillä pelkäävät Raakkosen Ladan ilmestymistä, välillä vangitsevat Raakkosen urheilukentän koppiin kidutettavaksi (tämä kohtaus on tosin Mikko Roihan ohjauksesta jätetty pois).
Kaksi naista esittää Esaa ja Anteroa ja muutenkin sukupuolisuus on kuvittelun asia. Kun rakkautta ja läheisyyttä ei elämässä ole, Esa ja Antero kuvittelevat olevansa rakkaita toisilleen - välillä parhaat ystävät, jotka hengaavat viikonloputkin yhdessä, välillä seurustelemaan hankkiutuvat tyttö ja poika. Todellisuus tunkee esiin sillä hetkellä, jolloin kuvitelma on kauneimmillaan ja silloin, kuten Antero sanoo, tulee epäturvallinen olo: oma mitättömyys paljastuu ja kuvittelun tarve kiihtyy kiihtymistään. Ihminen pakenee mihin tahansa, kiireeseen, työhön, epätoivoisiin ihmissuhteisiin, kauppaan, pikavippeihin.
Kenttä-näytelmä pistää katsojan lujille. Ensinnäkin siitä syystä, että teksti on harvinaisen taitava, ilmeikäs ja monitasoinen, eikä esitys tarjoa montakaan hiljaista mietintähetkeä. Toiseksi, koska näytelmän absurdius ei etäännytä tapahtumia tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan tietyille ihmisille tapahtuvaksi, vaan läjäyttää yhteiskunnallisen unohdetuksi tulemisen jokaisen kohtaloksi. Kuka tänä päivänä todella kokee elävänsä samaa elämää kuin kymmenen tai satatuhatta muuta saman kunnan asukasta? Unohtaminen on edellytys ja alku sorrolle, joka päättyy kuolemaan. Kuinka niin kuolemaan? Ihmisiä nyt väistämättä kuolee joka päivä, kuka niitä nyt kaikkia voisi muistaa, edes huomata...
***
14.10.2012
Pian koittaa aika
Line Knutzon: Pian koittaa aika
Suomennos: Eira Johansson
Ohjaus: Maiju Sallas
Esitys: Riihimäen teatteri, 11.10.2012
Line Knutzonin näytelmän teksti on kuin modernin sinfonian partituuri. Ällistyttäviä sointi- ja soitinyhdistelmiä, irrallisia ja yhteen rypistettyjä ääniä, teemoista ei harmaintakaan havaintoa, ensiviulu kuulostaa tuubalta ja harppu saksofonilta. Äänien hyörinää kuuntelee korvat pystyssä ja viimeisen sävelen soitua loppuun nyökkää ihmeissään: sellaista elämä on. Knutzonin kieli - Eira Johanssonin suomentamanakin - ilahduttaa sekä päätä että sydäntä.
Pian koittaa aika -näytelmässä kaikki etsivät rakkautta, ja löytyyhän sitä, vaikkei helposti, eikä se pysy hyppysissä kuin hetken kerrallaan. Mutta mitä siitä, sillä eletyt hetket elävät ikuisesti. Mikään tapahtunut ei muutu olemattomaksi, ei hyvä eikä paha. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vinhemmin karuselli pyörii ihmisen mielessä, kun kaikki menneet hetket pulpahtelevat mielen pinnalle. Ihmisen elämä ei ole kuin elokuva, se on lukematon määrä elokuvia, ja läheiset ovat armottomia elokuvakriitikoita.
Esitys tempaa mukaansa kuin tuulenpyörre, kieputtaa, hengähtää, imaisee taas, nostaa ilmoihin – ja väliajan jälkeen mätkäyttää maahan ja tyyntyy. Ensimmäisen näytöksen eloisa rytmi katoaa väliajan jälkeen mihin lie. Näyttelijät haahuilevat syntymäpäiväpöydän äärellä yrittäen keksiä jotain tekemistä seuraavaa puheenvuoroa odottaessaan. Teksti on edelleen herkullista, mutta sinfonisuus vaimenee selitteleviksi sooloiksi. Onko ensimmäisen näytöksen absurdi ryhmäravi alkanut hengästyttää kirjoittajaa (vai ohjaajaa?) niin, että hän on tuntenut tarvetta ratkaista katsojan puolesta ihmissuhteiden salat, joita katsoja ei ole ehtinyt edes ihmetellä.
Näyttämölle astuu perheen eläkeikäinen lapsi - vaaran merkki kuolemaansa pelkäävälle vanhempien sukupolvelle. Lapsi hoitaa roolinsa asiallisesti pois, puhuu säädetyt repliikit, maalaa sovitun inkkarinaamion ja siirtyy paikasta toiseen ohjauksen mukaan, mutta on kummallisella tavalla irti kaikesta muusta näyttämöllä olevasta ja tapahtuvasta. Lapsi yrittää olla yhtaikaa lapsi ja eläkeläinen, ei siis vuorotellen vaan yhtaikaa, ja eihän sellainen onnistu edes niin kokeneelta näyttelijältä kuin Esko Rissanen. Liekö näytelmän harjoitusaika loppunut kesken ja ohjaaja joutunut siirtymään toisiin töihin siinä vaiheessa, kun toisesta näytöksestä on suunniteltu vasta toiminnan perussuunnat?
Toisen näytöksen syndroomaan olen törmännyt aiemminkin: alku vetää, imee, vie mukaansa, mutta väliajan jälkeen harhaillaan laiskasti selittelyjen aavalla merellä. Sanovat että draama on kirjoittamisen vaikeimpia lajeja, ja totta se onkin. Kirjoittajan jälkeen koetteelle joutuvat ohjaaja ja vielä näyttelijät ja muu taiteellinen henkilökunta. Harvoin kaikki yltävät parhaimpaansa yhtaikaa samassa tuotannossa, ja yhtä harvoin kaikki epäonnistuvat yhtaikaa. Myötämielinen katsoja tyytyy tilanteeseen ja nauttii onnistuneista osatekijöistä niin syvästi kuin mahdollista. Epätäydellisyyksistä huolimatta Riihimäen teatterin esitys Pian koittaa aika on kokemisen arvoinen kuin itse elämä. Ja Tatu Siivosen roolityö!
***
8.10.2012
Ylihuomenna hän tulee
Ylihuomenna hän tulee - taivaallisen anarkistinen komedia
Käsikirjoitus: Lauri Maijala
Ohjaus: Linda Wallgren
Rooleissa: Janne Hyytiäinen, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen
Ryhmäteatteri, ennakkoesitys 3.10.2012 Pengerkadun näyttämöllä
Elävä traktaatti
Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee yllätti kuin Jeesus. Mitä siitä tulee, kun nuoret energiaa uhkuvat teatterintekijät, joille edes Mannerheim ei ole ollut pyhä, saavat käsiinsä Jeesuksen? Olin valmistautunut pahimpaan, mutta huomasin katsovani elävää traktaattia. Katsokaa itse ja todetkaa sama! Loppusuoralle saakka ajattelin, että tällä esityksellä Ryhmäteatteri pitäisi ehdottomasti kutsua esiintymään kirkon ja seurakuntien suuriin tapahtumiin.
Syrjähdys sivupolulle: Traktaatteja, noita muutamasivuisia näin-sen-teet-lehdykköjä, joissa esitellään Jeesus ratkaisuksi ihmisen syntiin ja kuolemaan, nimitetään näytelmässä pamfleteiksi. Mielenkiintoinen sanavalinta. Kaupalliset kustantajat ovat julkaisseet viime vuosina yhteiskunta- ja etiikkakriittisiä pamfletteja keskustelua herättämään. Olisivatpa tienneet ennen turhaa yritystä, että herätyskristilliset kustantajat ovat julkaisseet niitä näköjään jo vuosikymmeniä, eikä mitään keskustelua ole herännyt niiden kesken, jotka niitä lukevat.
Ihmiset odottavat - Jeesus ei
Näytelmän nimi viittaa Samuel Beckettin klassikkonäytelmään Huomenna hän tulee. Siinä kaverukset odottavat ja odottavat jotakuta, eivät oikein tiedä ketä, mutta ei hän sitten tulekaan vielä tänään, kukaties huomenna. Mutta Maijalan näytelmässä Jeesus saapuu ryminällä täsmälleen ilmoittamallaan hetkellä. Odottajien - viiden virkaihmisen - pahin painajainen käy toteen.
Odottaessaan virkamiehet elävät jokapojan elämää. He kelluvat ja vellovat ylös alas hyvän ja pahan aalloilla ja pelkäävät ajautuvansa jompaankumpaan rantaan. Tietoisuus Jeesuksen tulosta ahdistaa. Silloin kaikki ynnä maailma tuhoutuvat, jos työt ovat kesken. Mutta ei Jeesus olekaan mörkö. Hänelle pystyy puhumaan suoraan ja avoimesti tilanteestaan ja hän on hyvä kuuntelija.
Keskeneräisyyksiä
Jeesuksen roolihahmossa on kiusallista ristiriitaisuutta. Hän saapuu lauleskellen itsevarmana auktoriteettina, mutta ihmisiä kuunnellessaan pyörittää ilmeettömänä silmiään kuin kuuromykkäsokea karjalaisten kesäjuhlilla. Pertun roolihahmoa kirjoittaessaan Maijala lienee liikaa innostunut Teuvo Hakkaraisen kommelluksista, sillä Pertun oma sielunelämä jää toissijaiseksi hänen toimiessaan Hakkarais-lööppitelineenä. Toista (?) uskovaa ihmistä edustava roolihenkilö Liisa, on myös poimittu suoraan lööppipuusta. Ilmeisesti komediallisuuden varmistamiseksi. Silti Maijalan tekstissä yksinkertaistetutkaan hahmot eivät lopulta ole yksinkertaisia, eivätkä pääse pilaamaan näytelmän ydinsanomaa.
Ratkaisukristillisyys
Kun Jeesus vihdoin aukaisee suunsa virkaihmisten selittelyhelvetissä, hän puhuu vaikuttavan raikkaasti ja yksinkertaisesti. Älkää pelätkö! Jeesus on virkaihmisten kanssa ikuisesti tekivät he millaisen ratkaisun tahansa. Niidenkin kanssa hän kulkee, jotka eivät ota häntä vastaan vaan päätyvät ns. lopulliseen ratkaisuun. Ihminen voi valita, jatkaako hän siistiä sisätyötä Jeesuksen kanssa suorittaen tehtävän toisensa jälkeen vai lähteekö hän maailmaan kohtaamaan lukemattomat ulkopuolella vaanivat viholliset.
Joka suuntaan repivä vapaus on turvallista siinä mielessä, että ihmisen ei tarvitse luopua mistään eikä sitoutua mihinkään. Mutta näytelmän Jeesus vaatii, että ratkaisu on tehtävä. Jostain pitää luopua ja johonkin pitää sitoutua. Se on lopulta kamalinta mitä ihmiseltä voidaan vaatia, ja Jeesuksen vaatimus johtaa tiettyihin seurauksiin, arvatkaa vaan...
Lopun ajan kummastukset
Vapisuttavan ensimmäisen lopun jälkeen näytelmä jatkuu jonkinlaisella epilogilla, joka tuntuu sanovan: ”Ei vaiskaan!” Ikuisuudessa kokoontuvat suuret kuolemattomat, joille ratkaisujen tekeminen on yhtä vaikeaa kuin ihmisparoilla.
Ehkä oli ajateltu alleviivata, että ”niin taivaassa kuin maan päällä”, mutta mielestäni epilogi hönki pikemminkin tekijöiden alemmuudentuntoista pelkoa siitä, että yleisö saattaisi kaikesta nähdystä suuttua tai hämmentyä. Tunne kasvoi entisestään, kun profeetta Muhammedia ei uskallettu tuoda lavalle roolihahmona, vaan hänet korvattiin viestiä tuovalla vaimollaan. Onko kiihkoislamin pelko jo todella näin arkipäivää Suomessa, rohkeimpienkin nuorien taiteilijoiden työssä?
***
27.9.2012
Tulipunainen hevonen
Tulipunainen hevonen
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Esitys: Q-teatteri 26.9.2012
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Esitys: Q-teatteri 26.9.2012
Esirippuun on kuvattu Jeesuksen kasvot, tuo tuttu optinen harhakuva, jossa ensin näkee loskaisen pälven keväthangessa. Mitä kaikkea tapahtuu ennen kuin esirippu repeää ylhäältä alas asti ja näytelmän Jeesus joutuu tekemään itse päätöksen elääkö vai kuollako?
Näytelmän päähenkilö on Jani Volasen esittämä Kosti-Timo, joka kokee elämänyhteyttä Jeesuksen kanssa. Hän on yhtä hylätty, yksin ja ulkopuolinen ja haluaisi korvaukseksi saada aikaan merkittäviä tekoja, olla jotain. Ensimmäinen hylkäämiskokemus ei johdakaan kuoleman jälkeiseen taivaan iloon kuten Raamatussa, vaan Kosti-Timo jää roikkumaan kahden kuoleman välille ja piiloutuu näytelmän Jeesuksen tapaan erämaahan paljastamatta itseään kenellekään.
Näytelmän naiset ovat armon ja rakkauden sanansaattajia. Jeesuksella on Maria Magdaleena ja Susanna, Kosti-Timolla vaimo, terapeutti ja opetuslapset, jotka palvovat heitä. Juudas kiristää ja uhkailee Jeesusta, Kosti-Timo näkee kauhuja kaikkialla ja ravaa elämänsä läpi kuin Ilmestyskirjan tulipunainen sodan hevonen. Rakkauden ja armon sanoma on Kosti-Timon kohdalla kuin kastelisi erämaata lusikallisella vettä. Hän huolii turvakseen vain ehdotonta valtaa, Jeesus taas turvautuu Marian rakkauteen.
Kun esirippu repeää kahtia, Jeesus ja Kosti-Timo joutuvat paljastetuiksi ihmisten edessä. Jeesus valitsee silloin rakkauden ja armon ja suostuu kuolemaan odottaen toista tulemistaan. Kosti-Timo uhoaa viimeisessä monologissaan, seurapuheessa, tulevansa vielä takaisin voittajana eikä kuolevansa koskaan. Ymmärtääkö hän armosta ja rakkaudesta edelleenkään mitään vai joutuuko tuhoutumaan Jumalan koston välikappaleena kuin tsunamissa kuollut tyttö, jonka kuoleman syiden erilaisia hengellistäjiä hän syyttää sydämensä kyllyydestä näytelmän avaavassa seurapuheessa.
Tulipunainen hevonen käsittelee ihmisen hengellisyyden ja psyyken vuorovaikutusta paljon monipuolisemmin kuin karikatyyrimäisten ”raamattupiirikohtausten” perusteella luulisi. Näytelmän tekijät ovat hartaudella tutustuneet persoonallisiin hengellisiin yhteisöihin ja tehneet tarkkoja havaintoja. Näytelmä on hyvä peili meille kaikille hengellisen toiminnan aktiiveille, mutta ei siksi että se näyttäisi meidät naurettaviksi. Komiikkaa toki löytyy niin, että itselleen on ihan pakko nauraa, mutta pysäyttävästi näytetään, kuinka yleisinhimillisiä ja raadollisia ovat monet pelit, joita kuvittelemme Pyhän Hengen jumalalliseksi johdatukseksi ja Jumalan rakkauden avaamiksi salaisuuksiksi.
Näytelmäkakussa on monta herkullista kerrosta ja maku on mainio, mutta miksi kermavaahtoa on aina niin paljon? Mielenkiintoisin ja antoisin osuus ovat henkilöiden sisäinen elämä ja väliset suhteet. Näiden draamalliseen kestävyyteen ei näköjään ole uskottu, vaan mielenkiinnon herättäjiksi juoneen on sotkettu kaikki lööpit mitä uskonnollisen elämän piiristä on viime vuosina keksitty. On henkistä ja hengellistä väkivaltaa niin kokoussaleissa kuin uskovaisten perhe-elämässä, vaimoja, lapsia ja eläimiä tapetaan kirveellä, isät ja sukulaiset käyttävät hyväksi lapsia, rakkaus kuristaa elämänpiirin tukahduttavan ahtaaksi, kuullaan vainoharhaisia ääniä, vanhempia ja lapsia erotetaan toisistaan, samoin pariskuntia, ja niin edelleen.
Tommi Korpelan esittämä Toikka johtaa pientä seurakuntaa ja on lisäksi mukana Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminnassa (mikä on varmaan täytynyt ympätä juoneen vain siksi, että Kosti-Timon menneisyys saataisiin paljastettua). Toikka kutsuu katsojat sisään rakkauden ja armon täyteisellä kutsupuheella.
Korpela on näytelmässä toisessakin samantapaisessa roolissa, mikä vaikeuttaa juonen käsittämistä. Akselina hän nimittäin on mukana erään toisen, karismaattisen seurakunnan johtotiimissä. Tässä seurakunnassa alkavat Timon hengelliset hylkäämiskokemukset, joita hän matkii myöhemmin Kostina kuin apina, aivan kuin Kosti-Timolla ei olisi aivojen paikalla kuin tulipunaisen hevosen kavioiden kopinanauhoite.
***
19.9.2012
***
19.9.2012
Patriarkka
Juha Jokela: Patriarkka (Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä)Ohjaus: Juha Jokela
Esitys: Kansallisteatteri, ennakkonäytös 17.9.2012
Tekniikkaa liikaa, suomea liian vähän
”Jos näyttämölle tuodaan pistooli, sitä on käytettävä.” Näin sanotaan esineistä, joita katsojan huomattavaksi tuodaan, niillä jokaisella pitää olla rooli näytelmässä. Mutta jos katsoja ei näe Kansallisteatterin uusinta huipputekniikkaa, nippeli- ja nappelirivistöjä, joilla hallitaan satoja näyttämön pimeyteen piilotettuja lamppuja, hissejä, liukuja, vekottimia, vitkuttimia, virtuaaliseiniä ynnä muuta, paljon muuta, niin onko niitä kuitenkin pakko kaikkia käyttää? Ilmeisesti on. Tai sitten teatterissa pitää valtaa ”hyvä nörttiveli”-verkosto, johon Patriarkka-näytelmässäkin viitataan.
Tekniikan runsaudesta on toisinaan iloa silmälle, ei siinä mitään, mutta esimerkiksi moni kohtaus vaihtuisi sujuvammin, jos näyttelijät yksinkertaisesti poistuisivat ja saapuisivat ns. verhoista ilman että lattiahissi työturvallisuusvauhdilla matelisi ylös ja alas. Keskeinen juhlapäivälliskohtaus olisi yhtä hyytävän tehokas, vaikka lintuperspektiivipeiliä ei hiissattaisikaan pöydän ylle.
Kaikista teknisistä mahdollisuuksista huolimatta näytelmässä kuultuja lauluja ei tekstitetty suomeksi, ainakaan vielä ennakkonäytöksessä. Toivottavasti edes sitten käsiohjelmassa. Syvämietteiset englanninkieliset laulut ilmaisevat kai tärkeitä asioita henkilöiden ajatuksista ja näytelmän teemasta, myös koko näytelmän loppulauselman. Niitä eivät voi ymmärtää muut kuin ne, joille kyseiset laulut ovat ennestään tuttuja.
Ihan kansallisen suomenkielisen teatterin kunnia-asia olisi edes 140-vuotisjuhlanäytelmässään ilmaista itsensä suomeksi. - Ellei ole niin, että laulujen sanat olivat merkityksetöntä höpötystä, jonka tarkoitus on vain osoittaa, kuinka pihalla identiteetistään näytelmän ”nuori sukupolvi” on.
Strategia ja taktiikka
Tekniikasta ja nice musicista huolimatta koskettavimmat hetket ja näytelmän pääosa koostuu perinteisistä roolihenkilöiden kohtaamisista kasvokkain erilaisissa tilanteissa. Juha Jokela on riisunut roolihenkilöistään kaiken näyttelijämäisyyden ja siksi aivan yksinkertaiset keskustelut pistävät katsojan ahtaalle omatuntonsa kanssa. Kun nuori polvi provosoi päivälliskeskustelua puhumalla viivasuoraan, ei tarvita kuin suora hellittämätön katse ja kohtelias tarkentava kysymys, niin räkättirastas hiljenee. Patriarkassa ei näytellä vaan ollaan ihmisiä. Kukaan ei ole läpeensä paha tai hyvä, vaan kaikki tekevät virheitä, jotkut korjataan, joitain ei osata tai haluta korjata.
Tekniikasta ja nice musicista huolimatta koskettavimmat hetket ja näytelmän pääosa koostuu perinteisistä roolihenkilöiden kohtaamisista kasvokkain erilaisissa tilanteissa. Juha Jokela on riisunut roolihenkilöistään kaiken näyttelijämäisyyden ja siksi aivan yksinkertaiset keskustelut pistävät katsojan ahtaalle omatuntonsa kanssa. Kun nuori polvi provosoi päivälliskeskustelua puhumalla viivasuoraan, ei tarvita kuin suora hellittämätön katse ja kohtelias tarkentava kysymys, niin räkättirastas hiljenee. Patriarkassa ei näytellä vaan ollaan ihmisiä. Kukaan ei ole läpeensä paha tai hyvä, vaan kaikki tekevät virheitä, jotkut korjataan, joitain ei osata tai haluta korjata.
Patriarkassa vanhempi sukupolvi esittäytyy strategian ja taktiikan taitajana. Strategiana on saada Suomi nousuun ja taktiikkana erilaiset rakennusprojektit, henkilökohtaisten suhteiden ja poliittisen voiman käyttö. Shakinpeluu on strategian ja taktiikan kuninkuuslaji. Kun shakin pelaamiseen oikein keskittyy, ei pysty kovin tarkkaan kuuntelemaan muita, nuorta sukupolvea etenkään.
Nuori sukupolvi on isän kädestä opetettu shakin saloihin. He oppivatkin ylimielisen suhtautumisen häviäjiin, nöyryyttämisen, mutta jättävät koko pelin, kun alkavat pelätä, että epäonnistuisivat ja saisivat itse samanlaista häpeällistä kohtelua. Nuori polvi on nauttinut vanhempiensa strategian siunauksista. Se on käynyt kouluja ja maailma näyttäytyy sille kaikessa laajuudessaan täynnä kriisejä, terroria ja uhkia. Se pelkää ydin- ynnä muita katastrofeja ja henkilökohtaista epäonnistumista, etsii syyllisiä ja pakenee niin totuutta, vastuun ottamista kuin ristiriitaisia ihmissuhteitakin.
Vanhempi polvi on tehnyt työtä Irakissa ja Suomessa ja asunut Ranskassa, vaikkei ole kovin perillä ydinvoimaloista tai huipputietotekniikasta vaan keskittyy suvunjatkamisen ihmeisiin. Vanhempi polvi löytää syyllisyyttä paitsi toisissa, myös itsessään, tekee strategisen valinnan selvittää sotkut ja löytää oikean taktiikan turvin uusi elämä, jota lähti Suomesta hakemaan. Ja rakkauden sen lisäksi.
Myyräntyötä
Patriarkka jää huomaamatta kytemään ajatuksiin. Parin päivän kuluttua muistan muutaman tekniikan avulla luodun hienon näyttämökuvan, mutta yhä enemmän ja enemmän roolihenkilöiden kohtaamisia, jotka avuttomassa aitoudessaan tulevat saumattomaksi osaksi omaa elämää ja sen ympärillä tapahtuvaa maailmaa.
***
19.9.2012
Kaunotar ja hirviö
Sirkku Peltola: Kaunotar ja hirviö
Ohjaus: Reija Isosuo
Esitys: Hämeenlinnan Teatteri, koululaisnäytös 18.9.2012
On aikamoinen haaste ottaa ohjelmistoon satu, joka on aiemmin käynyt Walt Disneyn tuotantokoneiston läpi. Helsingin kaupunginteatteri synnytti joku vuosi sitten oman kaunottarensa ja hirviönsä Disneyn valvoman reseptin mukaan ja menestyi, mitäs muutakaan. Hämeenlinnan Teatteri on päättänyt ajatella itse. Tyttöjen vessassa esityksen jälkeen koululaiset hymyilivät ja kehuivat näytelmän olleen aika kiva.
Sirkku Peltolan käsikirjoitus vuodelta 1995 yhdistää kekseliäästi monta tuttua satua, ja näiden viittausten hoksaaminen on nautinto aikuiskatsojalle. Erityisesti lumosi loppukohtaus, jossa ilkimykset saivat ansaitun palkkansa. Aplodien jälkeen katsomossa hihitettiin pörröiselle pitkälle hännälle, jonka yksi sai kiusakseen.
Koululaiset seurasivat näytelmää hiirenhiljaa silloin tällöin tirskahdellen, joten ilmeisesti käsikirjoituksesta löytyi myös heitä kiinnostava tulkintataso. Väliajalla ryhmien valvojat vielä selvittivät halukkaille juonen saloja. Selkeys tuo turvaa.
Koululaiset seurasivat näytelmää hiirenhiljaa silloin tällöin tirskahdellen, joten ilmeisesti käsikirjoituksesta löytyi myös heitä kiinnostava tulkintataso. Väliajalla ryhmien valvojat vielä selvittivät halukkaille juonen saloja. Selkeys tuo turvaa.
Mitään pelättävää näytelmästä ei voinut kenellekään jäädä, niin laimennettu oli näytelmän tunneskaala. Kaunottaren ilkeät sisarpuolet eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa ja henkinen oli etäännytetty sarjakuvamaiseen liioitteluun. Koomisiksi piirretyt pahikset oli pistetty puhumaan repliikkinsä (hillittömän hauskat!) niin luonnottomilla äänirekistereillä ja puff-mäiskis-pam-nopeasti, ettei niiden sisällöstä tahtonut saada selvää. Puvustus oli lainattu Disney-elokuvasta: ranskahtavaa aatelistoa ja maalaisasujaimistoa. Tytärten kosijat olivat ilmetty Lumière ja Könni.
Hämeenlinnan hirviö oli liikekieleltään elokuvaitsensä, tosin siroin ja elegantein raajoin. Se käyttäytyi ensikohtaamisesta alkaen kohteliaasti Kaunotarta kohtaan, joka puolestaan ei pelännyt Hirviötä lainkaan, arasteli vain hiukan rujoja kasvoja, mutta ilmoitti, että kasvoissa on toki tiettyjä ongelmia, mutta että hän on oppinut katsomaan pintaa syvemmälle. Mitään jännitettä ei syntynyt. Hirviö kosikin tuota pikaa ja ilmoitti, että jos avioliittoa ei synny, niin platoninen avoliitto oli aivan yhtä hyvä vaihtoehto.
Kohtaukset etenivät kuin sanomalehden sarjakuva, jossa joka stripin jälkeen on vuorokauden mittainen tauko. Liekö tosin syytä siinäkin, että Turkka Mastomäen roolia oli esityspäivänä joutunut paikkaamaan Heikki Paavilainen ja sellainen tilanne pistää näyttelijät hoitamaan homman niin sanotusti varman päälle.
Kuinka paljon lapsia pitää varjella jännitykseltä ja pelolta, jos niistä kuitenkin selvitään onnelliseen loppuun? Ei kai sentään näin paljon? Lavastukseen ja puvustukseen on selvästi käytetty paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta, ja lopputulos hellii silmää. Samaa eloisuutta olisin suonut myös roolihenkilöiden elämään, kullekin luontonsa mukaan. Siitä huolimatta kiitos ohjaajalle ja työryhmälle miellyttävästä parituntisesta!
Kuinka paljon lapsia pitää varjella jännitykseltä ja pelolta, jos niistä kuitenkin selvitään onnelliseen loppuun? Ei kai sentään näin paljon? Lavastukseen ja puvustukseen on selvästi käytetty paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta, ja lopputulos hellii silmää. Samaa eloisuutta olisin suonut myös roolihenkilöiden elämään, kullekin luontonsa mukaan. Siitä huolimatta kiitos ohjaajalle ja työryhmälle miellyttävästä parituntisesta!
***
17.9.2012
Ymmärrättehän
Claudio Magris: Ymmärrättehän
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Näyttämöllä: Liisa Peltonen
Esitys Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä 15.9.2012
Kaikki on valkoista kuin aaveiden tai enkelten kaavut. Kun nuoruus ja intohimo houkuttavat, huulet maalataan punaisiksi ja ne täyttävät koko näyttämön. Näyttelijän liikeradat ovat yksinkertaiset: elämä kulkee sängyltä pöydän ääreen, pöydän äärestä sängynpeittoa suoristamaan, sitten makuulle ja taas ylös, pöydän ääreen ja niin edelleen. Ilmeitä Liisa Peltosella sen sijaan on satoja, äänensävyjä kymmeniä, kaikki osuvia ja uurteentarkkoja kuin hän olisi tutkinut näyttämön ulkopuolista elämää mikroskoopilla. Harvoin olen monologiesityksessä nähnyt näyttämöllä niin monta esiintyjää.
Runoilija-Orfeus on joutunut jättämään nuoren vaimonsa käärmeenpiston vuoksi hoitoon vanhainkotiin, jonka Herra Johtaja ei salli asukkaille yhteydenpitoa elämän puolelle jääneisiin. Runoilija ja hänen vaimonsa ovat kuin Herra Johtajan luomat Adam ja Eeva, intohimoisesti rakastuneet, jotka käärme on pettänyt. Kaipaus on kova rajan molemmin puolin, ja se panee miettimään.
Vaimo pitää voittosaaliinaan vaikutusvaltaa, jolla hän on muokannut miehestään ja tämän tuotannosta kelvollisen. Nyt eletään jännittäviä hetkiä: säilyykö vaimon valta kuolemankin yli vai sortuuko mies poikamiesvuosiensa paheisiin ja naurettavuuksiin. Suuren runoilijan maine ja menestys on vaarassa. Herra Johtaja saa kuulla kunniansa, kun ei ymmärrä vaimon tärkeyttä vaan pihtaa elämäänpaluulupaa.
Vaimo muistelee heidän intohimoista rakkauttaan, sielujensa ja ruumiidensa yhteyttä, joka oli elämän voima. Vanhainkodin asukkaat ovat kuin sumua, joka hajoaa käden kosketuksesta. Hän valitsee elämän, kun mahdollisuus tulee.
Mieskään ei surussaan tiedä, olisiko kuollut vai elävä. Vaimon kanssa haluaisi olla, kuolleena tai elävänä, sama se, mutta toisaalta – vaimon kuolema voisi hyödyttää hänen runoilijamainettaan! Jos vaimo palaisi kuolleista, runoilija kuulisi tältä totuuden kuolemasta, sen lopullisen, täyden ja ainoan toden totuuden, jota runoilijat kautta aikain ovat yrittäneet tavoittaa.
Vaimo on astumaisillaan rajan yli takaisin elämään kun tajuaa, ettei mies kaipaa häntä takaisin rakkauden tähden – naisia löytyy aina – vaan saadakseen etulyöntiaseman runoilijatovereidensa joukossa, eikä puhtaaksikirjoittaja, huolenpitäjä ja siivoojakaan olisi pahitteeksi. Ja niin vaimo valitsee kuoleman.
Mies jää ratkomaan kuoleman salaisuutta, turhaan. Hän katkeroituu ja sairastaa. Vaimo sen sijaan tuntee sekä elämän että kuoleman salaisuudet, mutta säilyttää rakkauden, joka on niitäkin tärkeämpi. Hänellä on tallessa rakkauden muistot, miehensä kuva ja tämän kuolematon runous.
Kuolema ei muuta toiseksi sitä mikä on ollut. Kuolleilla on kaikki. Vaimo kiittää nukahtaessaan Herra Johtajaa, jonka viisauden ymmärtää vasta palattuaan pakomatkalta: Elävien ja kuolleiden rajaa ei pidä ylittää. Elävät eivät ymmärtäisi kuolleita, vaikka nämä nousisivat haudasta kertomaan, minkälaista kuoleman jälkeinen elämä on.
***
11.9.2012
Puhdistus, lipeällä
Sofi Oksasen samannimiseen romaanin pohjautuva elokuva Puhdistus
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Marko Leino, Antti J. Jokinen
Puhdistus-elokuvan alku on uuden ajan teatterinäyttämöltä lainattua suomifilmiä. Huohotus, korvat tukkiva huohotus. Tuska huohotuttaa, nautinto, pelko, fyysinen rasitus ja ihmettely. Huohotetaan niin paljon että mitään ei erota. Vanhojen suomifilmien teatraalisuudelle ja näyttämökankeudelle naureskellaan, sillä ne tekevät elokuvan tapahtumat teennäisiksi. Nykyään ollaan viisaampia. On opittu että kokonaisvaltainen ilmaisu ja tosissaan oleminen näyttämöllä vaatii hikeä, kuolaa, kiroilua, huutoa, karjuntaa, alastomuutta, limakalvotartuntoja, nyrkkiä ja potkua, ja sama idea siirretään jälleen suoraan toiseen taiteenlajiin, elokuvaan. Jossain vaiheessa läähätys onneksi loppuu ja ihmisille alkaa tapahtua karmean kiinnostavia asioita.
Mitä ihminen voi tehdä mahdottomien valintojen edessä? Aliide vastaa: Juosta pakoon niin pitkälle kuin pääsee ja sitten pysähtyä. Tai voi mennä piiloon. Joku jaksaa juosta pitemmän matkan kuin toinen, ennen kuin joutuu pysähtymään, joku löytää toista paremman piilon, josta ei enää itsekään löydä itseään. Tavoitteena on vetkuttaa valintojen tekemistä mahdollisimman pitkälle, sillä valintojen jälkeen on pahin rangaistus, kun joutuu sanomaan, että on ylpeä itsestään.
Hans tekee piilottelunsa jälkeen valinnan, joka johtaa tuhoon. Samoin käy Aliidelle, kun on aika astua piilosta esiin. Metsäveljet tekivät ehdottoman valinnan olla juoksematta lainkaan pakoon ja tuhoutuivat välittömästi. Ingel piiloutui vanhoihin hyviin päiviin, jotka loppuivat, kun toiset tekivät valinnan hänen puolestaan.
Ainoat, joiden ei tarvitse juosta pakoon ja piilotella, ovat vallan haltijat. He voivat tehdä mitä haluavat, he ovat vapaita. Mutta valtaa ja vapautta on vain niin paljon kuin on vallittavia. Kun kaikki pakoon juosseet ja piilotelleet on tuhottu, on valtiaiden valtakunta pienentynyt surkeasti, ja he muuttuvat seuraavien vallanhaluisten vallittaviksi, tieksi näiden valtaan ja vapauteen. Ideologiat syntyvät, ovat vallassa ja kuolevat, samoin puolueet, samoin Aliide, joka ennen omaan loppuaan toteaa, että ”kaikki ovat kuolleet”.
Yhdessä romaanin ja elokuvan raaimmista kohtauksista Aliide hakee lohtua seuraamalla kärpästä, joka pörrää lampun ympärillä. Kärpänen pyrkii turhaan läpäisemään lasin, joka estää sitä pääsemästä kohti tavoitettaan. Sinne ihminenkin niin mielellään pääsisi, kaiken keskipisteeseen, haaveiden maahan, perille tavoitteisiinsa, mutta jos lasikupu purettaisiin pois tulen ympäriltä, kävisi hänelle kuten Aliidelle. Kuinka, en kerro tässä.
***
24.8.2012
Tilapäisrunoutta tilapäisille ihmisille
Mitä lausuja voi esittää kummin hautajaisissa ja mitä vanhemman ystävättären syntymäpäiväjuhlissa? Joka klassikkorunossa tuntuu olevan jotain sopimatonta: niissä kuollaan väärin, väärässä iässä, ollaan väärää sukupuolta tai väärin menestyneitä, runon vainajaa on rakastettu väärin tai väärien ihmisten toimesta, ja jumalakin - jos sellaista esiintyy - on vääränlainen jumala. Jos karsii väärän riimin pois, älähtää se hautajaisvieras, joka muistaa runon sanasta sanaan.
Tai ystävätär on runoon väärän ikäinen, väärää sukupuolta, on kokenut vääränlaisia rakkauksia, ei ole tummakutri tai yhtä kapeauumainen kuin runon nainen. Jos muuttaa heinännotkean neidon tilalle pehmoisen pullukan, räjähtää juhlayleisö vahingoniloiseen nauruun, koska riimin ryppy korostaa läskiä, eikä suinkaan peitä sitä häveliäästi.
Taidekirjallisuus tavoittelee pituutta ja leveyttä, syvyyttä ja korkeutta. Taidekirjallisuus pyrkii roikkumaan totuuskynsillä elämän puussa ikuisesti. Silti juuri oman läheisen kohdalla jokainen taideluoma tuntuu valheelliselta tai vähintään riittämättömältä. Kirjoitan siis korttiin paljon onnea syntymäpäivän johdosta, enkä esitä runoa sankarin iloksi.
Tilapäisrunoilla, eli yksittäisiin juhla-, suru- tai muihin tilapäisiin tilanteisiin sepitetyillä runoilla on väheksitty maine. Tunnettujen runoilijoiden postuumeissa runokokoelmissa niitä näkee, mutta lieneekö kukaan lausuja ottanut niitä ohjelmistoonsa tai lukija sydämestään syventynyt.
Onko tilapäisruno halpa vain sen tähden, että se kertoo todellisen ihmisen herättämistä tunteista ja ajatuksista läheistensä sydämissä? Nolon intiimiä.
Elämäkertojakaan harvoin korotetaan taidekirjallisuuden klassikoiksi. Yksittäisen ihmisen elämäntapahtumat ovat liian matalia ja tylsiä taiteeksi, niinkö? Ja kuitenkin kirjailija käyttää valtavan määrn ajatusenergiaa luodakseen fiktiivisen henkilön, joka vaikuttaisi todelliselta ihmiseltä. Oikeasta ihmisestä, Elisasta, pitää luoda fiktiivinen Enkeli-Elisa, ennen kuin hänen elämänsä kelpaa kuvaksi todellisuudesta. Fiktiomaailman Enkeli-Elisasta taas pitää tehdä fakta-Elisa, jotta lukija kiinnostuu siitä.
Mitä siis esittäisi hautajaisissa tai syntymäpäivillä? Jos haluan kunnioittaa juhlaa suurella taiteella, on otettava läsnäolijoiden loukkaantumisen riski. Jos haluan antaa vainajasta tai sankarille lämpimän intiimin muiston, on tyydyttävä siihen että hänen myötään myös runo kuolee ikuiseen unohdukseen. Miksi siis nähdä vaivaa?
***
5.7.2012
Retoriikan sanoma
Kesäkuussa Hämeenlinnan tienoille osui harvinaisen paljon hengellisiä kesäjuhlia. Sanan Suvipäivillä, Vapaakirkon kesäjuhlilla ja Suviseuroissa kuuntelin puhujaa puhujan perään. Kun puhuja, sanoma ja retoriikka astuivat puhujanpönttöön ja lähtivät siellä vaeltelemaan kukin omaa tietään, niin mitä kuulija jäi seuraamaan?
Puhuja A on saanut aiheekseen esitellä työalaa, joka ei minua henkilökohtaisesti kiinnosta. A puhuu selkeäksi kirjoitettua tekstiä kuuluvalla äänellä kuin johtaja tiistaiaamun työmaapalaverissa. Kuuntelen lievästi sorahtavaa ärrää ja huomaan muiden äänteiden soljuvan sen sijaan harvinaisen kirkkaina ja täsmällisinä. Kovassa vauhdissakin kaikki vokaalit ja konsonantit tietävät paikkansa ja säilyttävät itsetuntonsa ja persoonallisuutensa. Ihastun. Unohdan aiheen ja tuijotan ääntöelimistön vaivatonta toimintaa. Onko salaisuus ärräviassa, joka kenties on pakottanut A:n taistelemaan kuin Demosthenes meren aaltojen äärellä?
Puhuja B on huumorimiehen maineessa. Joka toisessa lauseessa on vitsi, joka kerrotaan hyvin, mutta vaikka kuulin vitsit ensi kertaa, tunnistin ne vanhoiksi. Mistä semmoisen tietää? Entisaikoina markkinoiden helppoheikit suolsivat puhetta kuin koneet, koukuttavia voimakkuuden ja rytmin vaihteluita ei ollut, eikä kuulijoiden reaktioista välitetty, sillä tuotteet menivät muutenkin kaupaksi. Niin saa B:kin sanomansa myytyä. Mutta tuskin kuulijat helppoheikiltä ostettua rättitiuta muistorikkaana arvoesineenä pitivät.
Puhuja C on paljon vartija. Hänen puheensa saattaa ratkaista koko juhlien arvosanan kuulijoiden mielissä. Sanat ovat dramaattiset: käänteitä, murhetta ja rauhaa. Sanattoman viestinnän mallin puhuja on ehkä opetellut karismaattisilta massakokousmagneeteilta ja ympännyt sen sellaisenaan tekstiinsä. Kuulen ärjyviä tavu- ja sanakorkoja mutta suomenkielelle luonnottomissa kohdissa. Käsi heiluu voimallisesti, mutta toistaa aina samaa rataa, vauhtia ja voimaa, joten menettää kärjekkäimmän ilmaisuvoimansa. Lopputulos saavuttaa silti asetetut tavoitteet. Kukaties yleisö kuuntelee enemmän omia odotuksiaan ja toiveitaan kuin puhujaa? Kun kovasti haluaa, niin kuulee ripsien räpsähdyksessä hääkellojen kumun.
Puhujat D ja E puhuvat liikkumattomina tummansinisissä puvuissa ja kravateissa. Toisen ääni on pehmeä ja vailla laaksoa ja kukkulaa, toinen korostaa katseen ylös nykäisyllä tärkeimpiä sanoja. Kädet pysyvät piilossa puhujanpöntön alla ja nousevat sieltä vain hetkeksi kääntämään papereita. D ja E uskovat kai niin lujasti sanomaansa, että hylkäävät persoonansa ja retoriikan merkityksettöminä. Joudun tunnelmaan kuin torkkuisin hellepäivänä puun varjossa ja kuuntelisin merisään luentaa radiosta, joka vieressä haeskelee terävämpiä asemataajuuksia.
Raamatun mukaan Jeesus käytti puheissaan retorisia keinoja, ainakin taukoja, tunteita ja retorisia kysymyksiä tulee heti mieleen. Kun Jeesus alkoi puhujantehtävänsä, ihmisillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Puhetilaisuuksia ei ilmoiteltu, valmisteltu ja lämmitelty. Mutta Jeesus pisti koko persoonansa rehellisesti peliin puhuessaan, ymmärsi retoristen keinojen merkityksen ja sanomaa oli riittämiin. Kuulijoita tuli, tuli ja tuli, syntyi keskustelua, kannatusta ja vastustusta, ja lopulta maailma muuttui.
***
22.7.2012
Sakespearen kootut theokset
Käsikirjoitus: Borgeson - Long - Singer - työryhmä
Ohjaus: Miika Muranen
Näyttelijät: Tuukka Huttunen, Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari
Tuotanto: Hämeenlinnan Kesäteatteri ja Teatteri Siperia
Esitys Hämeenlinnan Kesäteatterissa 18.7.2012
Joo! Tällaistakin kesäteatteri voi ja kaikin mokomin saa olla. Repliikein katkotut iskelmäkonsertit, paikallishistorialliset murrenäytelmät, puskafarssit ja julkkiselämäkerrat ovat tuttuja kesätyylejä, mutta kun tämän esityksen näkee niin tajuaa, kuinka paljon uusia tuulia on kaivattu.
Alunperin näytelmä on amerikkalaisen Reduced Shakespeare Company -teatteriryhmän luomus. Näytelmää on esitetty Suomessakin monessa teatterissa ja kokoonpanossa nimellä William Shakespearen kootut teokset (suomentaja Tuomas Nevanlinna). Hämeenlinnassa työryhmä on muokannut ja koristellut tekstiä lisäten siihen paljon Suomen, Hämeenlinnan ja Teatteri Siperian värejä, ja siksi sen leuat purevat terävästi ajan hermoja ja katsojien nauruhermoja. Rakkaus, kuolema, alkoholi ja pikkutuhmuus ovat mukana kuin missä tahansa kesäteatterissa, mutta nuoret taitavat ammattilaiset eivät pysähdy niiden rapakkojen ääreen itseään peilailemaan vaan roiskaisevat lätäköt hajalle laukaten edemmäs.
Hämeenlinnan Kesäteatterissa näytelmän juonena ei nimestä huolimatta suinkaan ole Shakespearen näytelmät vaan teatteri teatterissa. Teatterinjohtaja ottaa vastaan Shakespeare-haasteen, ja juoneksi muodostuu kertomus teatteriseurueen synnystä, esityksen ja roolien rakentamisesta, valtataisteluista ja kovasta pelistä kulissien takana. Vaikka ruumiita ei synny shakespearelaisissa määrin, näyttämön hallitsijat kokevat valtakuntien hallitsijoiden kohtaloita kuin Shakespearen tragedioissa ikään. Katsoja, jolle teatteri työnä on vieras maailma, saa näytelmästä maukkaita tiedonjyväsiä.
Kaunokirjallisuuden puolella tuntuu olevan muotia kirjoittaa romaaneja, joissa henkilögalleriaan kuuluu kirjailija tai muuten vain kirjoittava ihminen. Liekö tämä seurausta siitä, että esikoisteoksen julkaisun jälkeen elämä kapenee kirjallisessa maailmassa töytäilyyn, koska kilpailu on kovaa. Kun sitten seuraaviin kirjoihin pitää löytää aiheet, ainoa elämä josta havaintoja on ehditty tehdä, on kirjoittavien ihmisten elämä.
Shakespearen kootut teokset -näytelmä on esimerkki samasta ilmiöstä teatterin puolella. Teatteri-ihmiset tekevät näytelmiä teatterin tekemisestä. Vähintään särjetään kuvitelma, että näyttämön tapahtumat tapahtuisivat omassa suljetussa maailmassaan - yleisö otetaan mukaan näytelmään, heille selostetaan mitä näyttämöllä tapahtuu, tai heitä pyydetään osallistujiksi näytelmään.
Pikkuhiljaa kirjallisuus ja teatteri eriytyvät tavallisten ihmisten elämästä tutkimaan ja esittämään vain itseään. Toivottavasti löytyy aina niitäkin taiteilijoita, jotka tuntevat elämää laajemmin, ihan tätä tavallisten ihmisten verihikistä konttausuraa
***
10.6.2012
Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla
J. H. Erkko -lausuntakilpailu Tuusulassa, välierät 9.6.2012
Oman ajan kirjailijoita yritetään puristaa muutaman sanan määritelmiksi parin-kolmen teoksen pohjalta, tai yritetään löytää niiden teemoista ja tyyleistä edes joitakin eroja, joilla todistaa kirjailijan nerokasta laaja-alaisuutta. Sadan vuoden ajallinen etäisyys sen sijaan on niin pitkä, että laajankin tuotannon voi nähdä kokonaisuutena, jonka tavoitteet, tyyli ja ääni ovat helposti määriteltävissä. Vai ovatko?
1906 kuollut runoilija, näytelmäkirjailija, kansanvalistusmies ym. ym. J. H. Erkko on Suomen historiassa paljon enemmän kuin kullanmurunen ja vaskenpalanen. Kirjailijasta itsestään löytyy tietoa netistä ja lähes koko tuotanto esimerkiksi Gutenberg-projektin sivuilta, joten ei niistä sen tarkemmin tässä yhteydessä.
Kaukaiset tähdet näyttävät pieniltä pyöreiltä valoaukoilta taivaankannen pimeydessä, mutta jos emme käy paikan päällä, emme todella tunne niiden salaisuuksia.
Tänään J. H. Erkko -lausuntakilpailun välierään valitut seitsemän lausujaa polskuttivat hänen suuressa tuotannossaan kuin sukeltajat Itämeren aarrelaivahylkyjen sisuksissa. Pääsin katsomaan viisi vartin esitystä katsomon puolelta ja nautin esitystaiteen ihmeestä.
Nopeasti luettuna Erkon teksteissä on viehättävää menneen ajan nostalgiaa, puhdasotsainen innokas vire, hiukan hupaisa nykysanastoisen lukijan silmin. Samoja runoherkkupaloja vilahti eri esittäjillä, mutta kuitenkin aivan erilaisten maailmojen rakennuskivinä. Yksi esittäjä löysi Erkon tuotannosta aikuistumiskriisissä kärvistelevän nuoren naisen, toinen elämästä kyllänsä saaneen koiran yksinhuoltajan, seuraava väkivaltaan ja alkoholismiin ajautuvan nuoren idealistin, sitten näimme modernisaation yllättämät hengelliset johtajat, tasa-arvoista rakkautta etsivän määrätietoisen naisen ja sarjaihastujapojan. Jokainen teksti oli esitettynä kuin eilen kirjoitettu, enemmän totta kuin nykyhetki.
Nopeasti luettuna Erkon teksteissä on viehättävää menneen ajan nostalgiaa, puhdasotsainen innokas vire, hiukan hupaisa nykysanastoisen lukijan silmin. Samoja runoherkkupaloja vilahti eri esittäjillä, mutta kuitenkin aivan erilaisten maailmojen rakennuskivinä. Yksi esittäjä löysi Erkon tuotannosta aikuistumiskriisissä kärvistelevän nuoren naisen, toinen elämästä kyllänsä saaneen koiran yksinhuoltajan, seuraava väkivaltaan ja alkoholismiin ajautuvan nuoren idealistin, sitten näimme modernisaation yllättämät hengelliset johtajat, tasa-arvoista rakkautta etsivän määrätietoisen naisen ja sarjaihastujapojan. Jokainen teksti oli esitettynä kuin eilen kirjoitettu, enemmän totta kuin nykyhetki.
Kun maailman näkee peräkkäin viidestä näkökulmasta, tajuaa monimuotoisuuden arvon. Jokainen esittäjä on aistinalusta, joka kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin ja ilmaisee sen toisille aistinalustoille sillä kokemuksella ja taidolla, jonka on saanut elämässä saaliikseen. Tähän aistinnan ja ilmaisun tiheään vuorovaikutukseen on jotensakin omituista liittää ajatus kilpailusta. Ehkä tällaista moneuden ihmettä ei saada esiin kuin kilpailuun houkuttelemalla - kilpailuunhan perustuu niin moni asia nyky-yhteiskunnassa sairaiden hoitamista myöten.
Joitain mitattavia asioita täytyy keksiä, jotta kilpailu olisi kilpailu. Voidaan arvioida esimerkiksi teknisiä esitystaitoja, tekstivalintojen draamallista jäsennystä tai esiintyjän nöyryyttä noudattaa kilpailusäännöissä asetettuja rajoja. Mutta silti kilpailun suurin merkitys niin katsojille kuin kirjailijan arvon ymmärtämiselle on rikkaudessa, jonka avaavat erilaisten esittäjien erilaiset tulkinnat.
***
20.6.2012
Valo loistaa pimeydessä
Monologi Johanneksen evankeliumista perustuen Raamatun teksteihin
Näyttelijä: Mikael Kokko
Ohjaus: Kimmo Lavaste
Esitys Sanan Suvipäivillä Hämeenlinnassa 16.6.2012, Poltinahon seurakuntatalo
Raamattu on täynnä tiiviitä dramaattisia kohtaamisia. Kohtaajien välillä on kireitä jännitteitä, sillä vastakkain asettuvat jumaluus, kataluus, ihmeet, epätoivo, sairaus, valta, vallanhimo, köyhyys, rikkaus, hyvyys, pahuus ja kaikki muutkin elämää suuremmat auringonalaiset ja taivaalliset ääripäät. Houkuttava haaste kelle tahansa esittäjälle. Tekstimassaakin on enemmän valittavaksi kuin Hamletin olla vai eikö -monologissa.
Mikael Kokko ja Kimmo Lavaste ovat ottaneet haasteen vastaan ja etsineet ydinjyvää Johanneksen evankeliumista. Monologin keskushenkilöksi on valittu Jeesus, joka elää niin täyttä elämää, että harva sellaista toivoisi nykyisen elämyskeskeisyydenkään aikoina. Kokon Jeesus on rehellisen oloinen perusjätkä siisteissä farkuissa ja mustassa toppaolkaisessa nahkatakissa. Hänellä on selkeä näkemys totuudesta ja tehtävästä ja mietitty ulosanti, joka ei tee sanojastaan numeroa. Tällaisista miehistä työ-, opetus- ja puolustusministerit varmaan näkevät haaveunia.
Muut ihmiset ovatkin sitten se karu todellisuus. Jeesuksen rinnalle Kokko esittää valloittavan taitavasti koko kirjon surkean tavallisia ihmisiä, vaihtaa roolista rooliin salamannopeasti. Mutta ovatko tosielämän ihmiset noin karikatyyrimäisiä ja outoja niljakkeita Jeesuksen rinnalla? Vähän hei kunnioitusta näiden nilkkien luojalle, joka tämä Jeesus Raamatun mukaan myös on! Tai toisaalta - tällä lailla saadaan Jeesus näyttämään maailman ainoalta todelliselta ihmiseltä muiden räpistellessä synnin runtelemina ihmisen irvikuvina.
Muut ihmiset ovatkin sitten se karu todellisuus. Jeesuksen rinnalle Kokko esittää valloittavan taitavasti koko kirjon surkean tavallisia ihmisiä, vaihtaa roolista rooliin salamannopeasti. Mutta ovatko tosielämän ihmiset noin karikatyyrimäisiä ja outoja niljakkeita Jeesuksen rinnalla? Vähän hei kunnioitusta näiden nilkkien luojalle, joka tämä Jeesus Raamatun mukaan myös on! Tai toisaalta - tällä lailla saadaan Jeesus näyttämään maailman ainoalta todelliselta ihmiseltä muiden räpistellessä synnin runtelemina ihmisen irvikuvina.
Keskittyäkö Raamatun dramatisoinnissa korostamaan Jeesuksen suuruutta tavallisiin taapertajiin verrattuna vai Jeesuksen inhimillisyyttä suuruudestaan huolimatta? Tämä kysymys hiertää (toivottavasti) jokaista kristillisen draaman tekijää. Jeesuksen suuruuden yksioikoinen korostaminen tekee näyttämöjeesuksista koneenlämpöisiä raamatunlauselaitteita, inhimillisyyden korostaminen opettavaisia mattimallikkaita. Kumpikin tuskastuttaa katsojan, joka odottaa draamasta virkistystä hengelliseen elämäänsä.
Kokon ja Lavasteen Jeesus onnistuu olemaan poikkeava yksilö ilman sädekehää. Silti ehkä turhan tunteeton. Jeesuksen viha, rakkaus, ihmeily ja kärsimättömyys on jatkuvasti liepeän lempeää ikään kuin hän vetäytyisi kuoreensa tajutessaan erilaisuutensa. Vai onko tavoiteltu sitä Raamatun antamaa vihjettä, että Jeesus ei uskonut itseään ihmisille, koska tiesi mitä heissä on? Yksinäisen ihmisen asenne, Jeesuksen elämää ajatellen psykologisesti uskottava.
Oli miten oli, Mikael Kokon monologi Johanneksen evankeliumista onnistui antamaan tuon kaivatun virkistyksen. Valtava ajatustyö on tehty, kun Jeesuksen elämä on puristettu yhteen tuntiin ja vielä niin, että saadaan esiin meidän tavallisten tallaajien vaikutus siihen. Kohtaamiset meidän kanssamme vaikuttivat Jeesuksen elämässä käänteen toisensa jälkeen ja lopputulos oli mitä on. Jumala ei ole teatterituottaja, joka järjestelee ihmisten elämään viihdyttäviä käänteitä, vaan draama syntyy kun ihmiset kohtaavat toisensa ja kukaties Jumalankin.
***
9.5.2012
Hämeenlinnan Teatteri jatkaa Teatterikesää
Hämeenlinnan Teatterin syyskauden esite ilmestyi. Esitteen esipuheessa teatterinjohtaja Heikki Paavilainen mainitsee kauden teemaksi perheen, tavalla tai toisella.
Ensimmäinen ensi-ilta, Sirkku Peltolan dramatisoima Kaunotar ja hirviö, on iloa ja taikaa koko perheelle. Syvyyksistä maan pinnalle ponnistava perhe jatkaa matkaansa Seitsemännen portaan enkelissä. Perheitä pari vuosikymmentä perustamisensa jälkeen käsitellään Pentti Järvisen näytelmässä Perheistä parhain. Kahdessa monologissa tutkitaan parisuhteen jännitteitä: Emma Peirsonin luoma Luolanainen valmistautuu elinikäiseen onneen, kun taas Claudio Magrisin Ymmärrättehän-monologin vaimo valmistautuu kuolemaan pitkän avioelämän jälkeen.
Tampereen Teatterikesäkin paljasti valintansa. Perheistä puhutaan pääohjelmistossa paljon. Avioeroperhe, aviomiesten irtiotto, uhmaava vallanhaluinen lapsi, työpajassa maailmaa tutkivat lapset, taikuri taikoo lapsenmielisille, kotiin käymään tuleva nuori näkee primääriperheensä valheellisena jne.
Muut valitut näytelmät kehuvat joko videoiden käyttöä tai energistä musiikkia tai ovat mielestäni kiinnostavia. (Videoiden käyttö tosin tavallaan yhdistyy perhe-elämäänkin: Perheiden televisiot ja videot tuuttaavat teräväpiirtoa perheidenulkopuolisesta maailmasta sitä enemmän, mitä matalampiotsainen maja on.) Missäs sen enempää jännitteitä kuin perheessä, joten oiva keksintö teemaksi. Perhe-sana tuo mieleen ihmiset ja ihmissuhteet.
Näytelmä moottoritien kattamisesta (joka täällä Hämeenlinnassa on meneillään) ei kiinnosta tavallista teatterissakävijää, oli juonessa kuinka paljon käänteitä tahansa. Iänikuinen rakkaustarina triangelina, kaksipäisenä janana tai kahden pisteen kautta kulkevana päättömänä suorana sen sijaan kiinnostaa, vaikka jo esitteessä kerrottaisiin, saavatko he toisensa ja perustavatko perheen. Moottoritien kattamisnäytelmä saisi yleisöä sillä ehdolla, että paljon ihmisten päitä joutuu lööppivadeille, luonnonystävät menehtyvät nähdessään rakennusmieshormonien sumentavan horisontin ja kadunlakaisija valloittaa kadunrakentajan sydämen.
Jokin siinä on, että ihminen kiinnostaa ihmistä. Dokumenttiteatteri on sidottu aikaansa, klassikot keskittyvät ihmisiin.
***
17.5.2012
13 uponnutta vuotta
Paula Salminen: 13 uponnutta vuotta
Ohjaus: Salla Taskinen
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 15.5.2012
Jos odotukset ja haaveet eivät täyty ajallaan ja omalla painollaan, niiden toteuttaminen on toisilta pois.
Jos äiti lähtee toteuttamaan haaveitaan juuri kun tytär on valmis lentämään pesästä ja oma äiti hoidon tarpeessa, raunioituvat tyttären odotukset - tytär jää kantamaan vastuuta äitinsä äidistä.
Jos tytär synnyttää yksinäisen lapsen juuri kun äiti vihdoin olisi solmimassa parisuhteen, äiti unohtaa oman onnensa ja ottaa vastuun lapsenlapsen hoidosta ja kasvatuksesta.
Jos miehen romanttinen haave perheestä ja parisuhteesta ei täyty vapaaehtoisesti, hän manipuloi naista, kunnes tämä asettaa miehen haaveet omiensa sijalle.
Marja Salo tekee puhetapaa myöten riipaisevan roolin tyttärenä, jonka elämänodotukset ja haaveet tyrmätään hellästi ja keskustelematta velvollisuuksiin ja rakkauteen vedoten. Tytär pelkää uida, koska voisi upota pohjaan. Hän tekee kaikkensa välttyäkseen uppoamiselta: käyttää kellukkeita ja harjoittelee hengityksen pidättämistä niin kauan että pelastajat ehtisivät paikalle, eikä etenkään milloinkaan hyppää veteen. Omat voimat eivät riitä enää vastustukseen, kun jalkoihin painoksi tarrautuvat niin mummo kuin kylän kanavavahti ja kotikylään maailmalta palaavat koulukaverit, joita viehättää käpykylän slow laiffi.
Vasta kun tytär 13 vuoden taistelun jälkeen luopuu unelmistaan, toiveistaan, odotuksistaan ja äidin - pelastajan - löytymisen toivosta ja ottaa pohjaan uppoamisen riskin, alkaa horisontti avartua. Upoksissa olo olikin uppoamisen pelkäämistä rannalla, ja uppoaminen pelastumista uppoamiselta.
Oliko tyttären epätoivon ja surkeuden syy vain se, että hänellä ylipäätään oli odotuksia ja toiveita elämää kohtaan? Kun lapsille opetetaan nöyryyttä, heidän käsketään olla vaiti tahtomisistaan ja kuunnella aikuisten opettavaisia tarinoita sankarillisista taisteluistaan puutteen ja kurjuuden keskellä. Kuuntelemisen ja itsetutkistelun taito olisi varmasti tarpeellista tässä elämässä, kun tavoitteiden saavuttamista ja oman tahdon toteutumista pidetään jo lähes yksilön lakisääteisinä oikeuksina.
Mutta silti. Pahaa tekee, kun vaikka vain näyttämöllä näkee kolmen sukupolven raatelevan toisiaan tuskassa, jonka aiheuttaa alituinen alistuminen toisten pakottamaan kohtaloon. Se on eri luokan tuska kuin vanhempien vaatimus, että oma huone pitää siivota, ennen kuin viikkoraha maksetaan.
***
28.5.2012
Oikea kritiikki on maksettu kritiikki
Hämeen Sanomissa 27.5.2012 julkaistiin kulttuurisivulla artikkeli Kritiikeillä keitetään kohusoppaa, jossa toimittaja Marjaana Roponen esittelee Martta Heikkilän toimittamaa kirjaa Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Roposen mukaan "Taidekritiikin perusteet on kaivattu ensimmäinen suomenkielinen perusteos taidekritiikistä. Se sisältää luvut kirjallisuuden, teatterin, kuvataiteen, elokuvan ja musiikin arvioinnista." Hieno homma, tämän kirjan tahtoisin lukea!
Taidekritiikki on elänyt maailmanlopun tunnelmissa vuositolkulla. Kritiikkipinta-ala päivälehtien kulttuurisivuilla pienenee pienenemistään, urheilun sivumäärä kasvaa. Esimerkiksi Hämeen Sanomissa (Kanta-Hämeen pää-äänenkannattaja) julkaistaan yksi sivullinen kulttuuriaiheisia juttuja kuusi kertaa viikossa. Urheilusivuja on joka päivä 2-4. Äkkiä laskien kanta-Hämeenlinnassa on kaupungin suojeluksessa olevia urheilutiloja ainakin kolme jäähallia, tennis- ja jonkun sortin sählyhalli, uimahalli, sisäpelihalli, erinäisiä luistinratoja, ulkokentät jalkapallolle ja yleisurheilulle, koulujen liikuntasalit jne. jne. Kulttuurille on kaksi teatteria (aikuisille ja lapsille) ja yksi kolmiosainen konserttisali, musiikkiopisto, taidemuseo, muutama muu museo. Mutta ei tästä nyt tämän enempää - palaan alussa mainittuun artikkeliin.
Kirjan toimittaja Martta Heikkilä ei pidä Internetin blogeissa julkaistuja jokamiehen kritiikkejä varsinaisina kritiikkeinä koska "siinä kyseenalaistuu asiantuntijuus. Blogikirjoittelu on usein itseilmaisua ja kirjoitusharjoitusta, josta syntyy suosituksenomaisia tekstejä tuttaville. Ammattikriitikkojen pitämät blogit ovat toki eri asia." Tämän lausuman ymmärrän niin, että ammattikriitikon kritiikit ovat aina oikeita kritiikkejä huolimatta mediasta, jonka kautta ne julkaistaan, ja muiden ihmisten blogeissa ja muuten ilmaisemat mielipiteet kiusallista vihapuheen ja tyhmyyden sävyttämää juoruilua.
Mikä on ammattikriitikko? Ammatti-ihmisellä arkikielessä tarkoitetaan henkilöä, joka elättää itsensä ammatillaan tai vähintään omistaa koulutodistuksen tai ansioluettelon, joiden perusteella hän selviäisi ammatissa mennen tullen, jos joku vain ottaisi työhön. Ammatillisuuden määrittely taidealalla on laajempikin napinan aihe nykyisessä idolisoituneessa yhteiskunnassa. Vailla taidekoulutusta oleva henkilö voi syödä taideammatissa leveämpää leipää kuin kaikki taidekoulut kuluttanut. Kumpi heistä on ammatti-ihminen? Toisaalta vakituisiin taidealan työsuhteisiin vaaditaan tarpeellinen määrä todistusjäljennöksiä ja CV-rivejä, vaikka käytännön ammattitaito selän takaa tiedustellen ei olisi kummoinen. Onko hän ammatti-ihminen?
Suomessa koulutetaan taidealoille monella asteella, mutta taidekriitikoksi ainoastaan yläasteilla ja lukioissa. Näissä kuulemma laaditaan monenmoisia esseitä, joista saa täydet pisteet, kun huomaa lähdeaineistossa ristiriitoja, pohtii kriittisesti eri näkökulmia ja osoittaa loppukappaleessa luovuutta esittämällä retorisia kysymyksiä, joihin vastaaminen pelastaisi koirarodun, maailman tai ihmisryhmän, jota essee käsittelee. Ylipäätään lapsia opetetaan suhtautumaan kriittisesti ääri-ilmiöihin, historiaan, etiikkaan, moraaliin, politiikkaan, uskontoon, yhteiskuntaan ja sen semmoisiin minän kiusaksi kasattuun historian painolastiin.
Ilmeisesti Heikkilä lukee ammattikriitikoiksi ainakin ne, joiden kritiikkejä julkaistaan päivälehdissä eli jotka saavat työstään palkkaa. Mutta eivät päivälehtikritiikit aina näytä ammattitaitoisemmilta kuin blogiröyhtäisyt. Monesti näkee muutamaan palstadesiin ahdistetun viritelmän, jossa on lyhyesti kerrottu kirjan tai näytelmän juoni, yleisön tai sivujen määrä ja pitikö teksti tai esitys hereillä. Heikkilän kaipaamat laajemmat kulttuuriesseet ovat vähissä. (Hämeen Sanomat ja sen toimittaja Tapio Lahtinen tosin ansaitsevat ison mehevän ruusun vastavirtaan pyristelemisestä!)
***
26.4.2012
Grigori Sokolov paljastaa hyvän esityksen salaisuuden
Grigori Sokolovin pianoresitaali
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 25.4.2012
Rameau - Mozart - Brahms
Grigori Sokolov, pianotaiteen jättiläinen, istui pianon ääreen ja kertoi, miten syntyy hyvä esitys. Tiedättehän hänet? Tyypin, joka pursuu ovesta, tarttuu flyygeliin ja luo tuskin erottuvin sormenliikkein penkeissä istuville patsaille elämän, sielun ja hengen ja poistuu frakinhelmat heiluen vasen käsi selän takana jättäen jälkeensä vain mustan flyygelin ruumiin ja sielu auki tuijottavat ihmiset. Hokkus pokkus!
Mikä taika muuttaa nuotit uusiksi ihmisiksi? Hieno muusikko + upea sali + vastaviritetty flyygeli = kohu, sanoo markkinointi. Käsittämätön sormitekniikka, sanoo pianonsoitonopiskelija. Ainutlaatuinen musikaalisuus ja suuret säveltäjät, sanoo kriitikko. Harvinainen tilaisuus, lippujen rajattu saatavuus ja tiheä tunnelma, sanoo peruskatsoja. Samoista aineksista on tehty huonompiakin sörsseleitä ja usein, sanon minä. Hyvä esitys vaatii paljon muutakin kuin aineellisia ja geneettisiä resursseja. Hyvä esitys on sellainen, jossa resurssit menettävät merkityksensä tärkeämmän edessä.
Yhtaikaa soivat äänet ovat eri asemassa toisinsa nähden. Teknistä osaamista tarvitaan sen verran, että jokaisen äänen väri, voima ja tavoitteet saadaan erotettua toisistaan. Mutta ennen kuin ne voidaan erottaa toisistaan teknisesti, täytyy ymmärtää mitä eroa niillä on. Hyvä teatteriesityskään ei ole kymmenellä sormella olan takaa lavaklaviatuuriin paiskattu vitsipläjäys, vaan jokaisella henkilöllä on oma tarinansa, joka erottuu toisista ja vaikuttaa toisiin. Jokaista ääntä, jokaista ihmistä täytyy ymmärtää ja rakastaa, vaikkei se olisi suunapäänä tai kokisi jännittäviä käänteitä. Mitään turhaa ei saa olla, mutta kaikki tarpeellinen on tuotava esiin omana itsenään.
Jokaista roolihenkilöä on kuunneltava. Vaikka menossa olisi kuudes ylimääräinen ja konsertti olisi venynyt jo puolellatoista tunnilla ja puolet väestä vapisisi ajatellessaan hämärässä vaanivaa Parkki-Patea, pianosta huokaava yksinäinen sävel on kuunneltava loppuun, ei kohteliaisuudesta vaan siksi, että esittäjä ymmärtää ja rakastaa sitä ja saa sen kuulostamaan tärkeältä. Eikä pelkästään kuulostamaan vaan todella olemaan tärkeä.
Soittaja on sivuseikka samoin kuin flyygeli tai yleisölle jätetty jalkatila. Sokolov istuu järkähtämättä, ei heittele hiuksiaan tai värisytä ilmettään. Kädet liikkuvat koskettimiston yllä kuin nukettajan marionettinuket. Ja lapsi joka katsoo nukettajan luomaa näytelmää, ei katso nukettajaa vaan nukkea, jonka elämäntapahtumat puhuttelevat lasta hamaan aikuisuuteen asti muistuttaen toivosta ja alati uusista mahdollisuuksista.
***
29.3.2012
Kaikkihan me onnumme
Käsikirjoitus: Sirkku Peltola
Ohjaus: Harri Laine
Eräs Teatteri, Hämeenlinna 28.3.2012
Eräs Teatterin perustivat vuosituhannen alussa teatteriin hurahtaneet vanhemmat, jotka kuljettivat lapsiaan Miniteatterin harjoituksiin. Teatteri on talkoillut käyttöönsä "ihan oikean" teatteritilan näyttämöineen, takatiloineen, lämpiöineen, valoineen ja äänineen ja nousevan katsomon yli 50 katsojalle. Kerrassaan inspiroiva tila, joka saa kynnet syyhymään muillakin harrastajilla, miksei ammattilaisillakin: tänne olisi hyvä tulla tekemään ja esittämään.
Sirkku Peltolan Kaikkihan me onnumme on kirjoitettu muutama vuosi ennen Eräs Teatterin perustamista. Tekstissä näkyy se Peltola, joka myöhemmin kirjoitti menestyneen Suomen hevonen -trilogian. Tai oikeastaan tekstissä näkyvät Peltolan luomat ihmistyypit, ne aivan tavalliset ihmiset, jotka nauttivat pyttipannua ja pari olutta baarissa, mutta siivoavat kotinsa. Heillä on paljon sanomista ja huomaamattaan he runoilevat kuin ruuneperit.
Aiemmin näkemäni Eräs Teatterin tuotannot ovat tyyliltään olleet farssimaisempia kuin tämä Peltolan komedia. Niissä on ollut nasevaa iskevää vuoropuhelua, vitsejä, menoa ja meininkiä. Minimaalinen liikkuminen ja Peltolan kirjoittamat pitkät monologit ovat terveellinen uusi haaste esittäjille.
Ihmeen hyvin näyttelijät hallitsivat tekstit, tyypit ja tilanteet, mutta Peltolan "arkkityyppien" esittäjät tekivät kuitenkin kaikkein aidoimman tuntuiset roolityöt. Aimo ja Aimon äiti olivat kuin Aimo ja Aimon äiti, heille kirjoitettu kieli oli tunnistettavaa ja rehevää, ja siten ehkä vaivattominta omaksua. Erityisesti ihmetytti Aimoa esittävän Kari Salmenojan kyky eläytyä fyysisesti ontujan rooliin. Erikin rooli poikkesi muista, niinpä intoileva ja tunteileva juppi oli tyyliteltykin selkeästi muista poikkeavaksi, mutta jäi jollakin tapaa kirjalliseksi muiden rehevyyteen verrattuna. Jäykkiskin kokee suuria tunteita, jotka pursuvat esiin, vaikka hän pyrkisi sivistyneellä käytöksellä niitä peittämään. Ja Erikin tunteepurkauksethan ovat draaman liikkeellepaneva voima.
Tekstin moniulotteisuus ja taitavuus pelasti vaikeimmat monologit silloin kun näyttelijät ja ohjaaja eivät olleet löytäneet joka lauseelle merkitystä. Ihailin nöyrää tapaa, jolla näille vaikeille kohdille "nostettiin hattua ja mentiin ohitse" eli lausuttiin ne tekstimassan sekaan neutraalisti ja jätettiin merkitys kuulijan keksittäväksi. Sinikan, Leilan ja Leenan monologeissa ohjaaja oli valinnut postdramaattisen (vai brechtiläinenkö lienee) ratkaisun, jossa monologit esitettiin suoraan yleisölle. Periaatteessa idea toimi ja pelasti paljolta keksimisen vaivalta, mutta mielestäni tyylilajia olisi voinut enemmän korostaa nostamalla kohtaukset esim. valoilla irti muusta näyttämötapahtumasta. Muutenkin, vaikka teksti itsellään oli antoisa ja hiveli korvia, olisi liikettä, tilan ja esineiden käyttöä voinut käyttää enemmän hyväksi, jotta ihmissuhteet ja huumori olisivat kukkineet vielä monikerroksisemmin.
Kiitos esityksestä! Teatteri ei synny mihinkään itsekseen vaan vaatii aikaa, sitoutumista ja intoa. Hämeenlinna tarvitsee teatterin saralla näitä sitkeitä sissejä, jotka jaksavat nähdä vaivaa näkynsä toteuttamiseksi. Toivottavasti innokas talkoo- ynnä muu työ palkitaan ja työlle löytyy jatkossakin taloudelliset ja intoresurssit. Porukan hyvä henki ja innovatiivisuus näkyi myös kahvion puolella: kiitos arki-iltayleisön yllättämisestä!
***
25.3.2012
Hannah ja rakkaus
Savyon Liebrecht - Taru Mäkelä: Hannah ja rakkaus
Ohjaaja: Taru Mäkelä
Rooleissa: Seela Sella, Elena Leeve, Matti Onnismaa, Kasimir Baltzar
Tampereen Työväen Teatteri, 24.3.2012
Nyt osui tielle vanha kunnon puhenäytelmä, jota on tullut kaivattua pitkään. Puhetta oli, ei paljonkaan liikettä paitsi vispaavia käsiä. Ensimmäisissä kohtauksissa käsivispiä riitti kiusaksi asti, tuli ihmeteltyä että miten tällä tasolla, kun tästä jo kesäteatteriharrastajiakin kovistellaan. Sitten draamalliset panokset kovenivat niin että kädet unohtuivat niin katsojalta kuin näyttelijöiltäkin.
Päähenkilöinä olivat saksalaiset filosofit Hannah Arendt ja Martin Heidegger, jotka elivät kahden sodan yli. Filosofiasta draamaa? Filosofiaa, totisesti! Draamaa, totisesti! Tai no, olihan siinä viehäkkeenä, alkuna ja loppuna rakkaustarina, mutta rakkaustarina -- vaikkakin perustuu historiallisiin tosiasioihin -- oli samalla tarina erilaisten filosofioiden suhteesta toisiinsa ja elämänvalintoihin.Filosofian ja rakkauden lisäksi tarinaan vispattiin myös syyllisyyttä ja syyllisten nimeämisen tarve. Peittääkö rakkaus kaiken, uskooko ja kärsiikö se kaiken? Onko tietämisemme vajavaista ja rakkaus suurin?
Hannah Arendtin, filosofian opiskelijan pyrkimyksensä on tulla todeksi itsekseen, ajatella ja ymmärtää, toteuttaa kutsumustaan. Lopputulos tästä on tunnustetun filosofiaseman lisäksi viha ja syytökset: Hannahia boikotoidaan niin Euroopassa, Israelissa ja Amerikassa kuin opiskeluaikaisen hylätyn kosijan ja hänen perikuntansa taholta. Kova hinta yrityksestä ajatella ja rakastaa.
Ensin oli tavallinen tarina: nuori lahjakas opiskelijaneito plus vanhempi karismaattinen perheellinen yliopiston filosofian opettaja. Kumpikin jää omalla tavallaan riippumaan suhteeseen, vaikka se välillä katkeaa ja parikymmentä vuotta myöhemmin herää ystävyytenä. Tätä on. Mutta Saksan kansallissosialismin nousu juutalaisvainoineen on (toivottavasti) ainutkertainen ilmiö.
Koska Hannah on juutalainen ja Martin innokas kansallissosialisti, ulkopuolisten on helppo tuomita suhde mahdottomaksi ja mädäksi. Kahden eri lailla ajattelevan ihmisen välillä ei voi olla rakkautta, he väittävät. Mutta entä jos on? Hannahin ja Martinin rakkaus ei ole vaaleanpunaista tai aistillisen purppuraista, mutta jokin heitä yhdistää sodan jälkeenkin, vaikka Martin ei Saksan suuruuden hetkinä säästä "pikkujuutalaistaankaan" juutalaisuuden seurauksilta.
Tällaista suhdetta ulkopuolisten on mahdoton käsittää. Koska Hannahin ja Martinin suhde jatkuu sodan jälkeenkin, ei ole muuta selitystä kuin että Hannah on natsien kätyri ja hänen tieteellinen työnsä piilopropagandaa. Koska Hanna filosofina pyrkii näkemään A. Eichmannin oikeudenkäynnin väreissä eikä musta-valkokanavalta, hän on natsi. Koska hylätty kosija on jäänyt luuloon, että Saksan hulluina vuosina Hannah oman pidätyksensä yhteydessä olisi ilmiantanut hänet (vaikkei luulolle ole perusteita), kosijan poika haluaa kostaa Hannalle sekä isänsä että Israelin kansan kärsimykset. Muuta selitystä ei ole, koska Hannah veljeilee natsin kanssa ja kieltäytyy toistamasta kirjoissaan samoja fraaseja, joita "Israelia rakastavat" käyttävät.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei halua ymmärtää. Vain Martinin kanssa Hannahilla on "symmetrinen" suhde, jossa voi olla oma itsensä, vaikka filosofiset maailmat ja elämänvalinnat ovat erilaiset. Pitääkö ihmisen luopua ymmärretyksi tulemisesta ja ystävyydestä vain siksi, että saisi ulkopuolisten hyväksynnän?
Näkemisen ja ajattelemisen arvoinen näytelmä nykypäivänä, kun on-off-maailma karsii värejä yltään.
***
20.3.2012
Venäjän armeijan orkesteri, baletti ja kuoro
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 18.3.2012
Ohhoh.
Kari Suomalaisen pilapiirroksessa (Viikkosanomat 28.5.1965) yksihampainen vanhaemäntä katselee televisiosta balettiesitystä ja sanoo vahingoniloisena: "Eiköhän oo huomenna paikat kipijät!"
Venäjän armeijan balettitanssijat todistavat kotimaansa huippuutta taiteen saralla: länsimaita riivaava painovoiman kirous ei vaivaa heitä, eikä myöskään ilmasto-ongelma laulusolistien hengitystaidosta päätellen.
Armeija ja taide. Jos tällainen joukko-osasto olisi marssinut Karjalan metsissä vastaan viime vuosisadalla, olisi rakas naapuri saanut suomijörriköistä tyrmäysvoiton ja vielä aplodit siitä hyvästä. Kesken spektaakkelin herää ahdistava ajatus, että sotatilanteessa jokainen näistä huipputaitajista olisi vain luodilla tapettava tai tappava järjestysnumero sotilaskirjanpidossa. Miten maailmassa missään kehdataan tuhota työllä ja vaivalla saavutettuja taitoja tai tuloksia, jotka on luotu ihmisten iloksi ja hyödyksi?
Armeija ja taide. Jos tällainen joukko-osasto olisi marssinut Karjalan metsissä vastaan viime vuosisadalla, olisi rakas naapuri saanut suomijörriköistä tyrmäysvoiton ja vielä aplodit siitä hyvästä. Kesken spektaakkelin herää ahdistava ajatus, että sotatilanteessa jokainen näistä huipputaitajista olisi vain luodilla tapettava tai tappava järjestysnumero sotilaskirjanpidossa. Miten maailmassa missään kehdataan tuhota työllä ja vaivalla saavutettuja taitoja tai tuloksia, jotka on luotu ihmisten iloksi ja hyödyksi?
Strategisesti täsmälleen toteutetut väenvaihdot neljän kulkutien kautta kiintymättä liikaa yleisön aplodeihin. Esitys seuraa toistaan erehtymättömästi, jopa rentouden tulkinta on huolellista ja pettävän aitoa. Univormut on silitetty ja kengät kiillotettu, hymyt harjoiteltu. Ruokaa on silmille ja korville, värejä, liikkeitä, ääniä. Katsoja ei voi kuin pyörittää päätään ja levitellä silmiään ja taputtaa, taputtaa, taputtaa, nousta seisomaan ja taputtaa, taputtaa.
Mutta ylimääräistä ei tule. Lohdutukseksi kapellimestari johdattaa kuoron ja soittajat soittimineen takaisin verhoista, yleisö henkäisee ja valmistautuu vastanottamaan vielä yhden ihmeen, mutta tulee vain kumarrus ja vilkutus. Vapauden ja rentouden illuusio murenee, kun huomataan, että esiintyjät toteuttavat vain ilmoitetun määrän (vaikkakin ilmoitetusta ohjelmasta muuten poikettiin monessa kohdin) numeroita, vaikka varastossa niitä varmasti olisi kymmeniä. Taide ja armeija.
Leikki on taiteilijan työtä, ja porukka oli esiintynyt Suomessa jo monena perättäisenä päivänä ennen Hämeenlinnaa. Kiitos että jaksoitte edes tämän. Vielä tulee Hämeenlinnaan sellaisiakin konsertteja ja esityksiä, joissa esiintyjä innoittuu yleisöstä yhtä paljon kuin yleisö esiintyjästä.
***
16. 3.2012
Seitsemännen portaan enkeli
Frank McCourtin romaanin pohjalta dramatisoineet Maija Sydänmaanlakka ja Hannu Matti Tyhtilä
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Musiikki: irlantilaista kansanmusiikkia, suomennokset AP Sarjanto
Hämeenlinnan Teatteri (13.3.2012)
Hämeenlinnan Teatterin Seitsemännen portaan enkeli soi ja laulaa kuin seitsemännen taivaan enkeli. "Ei oo meillä rikkautta, ei oo maamme viljavaa, vaan on laulun runsautta, kylvämättä kasvavaa." Jo ennestään irlantilaiseen musiikkiin perehtyneet muusikot, eloisat sovitukset, täydelliset suomennokset, näyttelijöiksi käsittämättömän taitavat laulajat - ei voi kuin nauttia ja ihmetellä. Ovelasti ohjatut lyhyet draamakohtaukset, jotka kertoivat lyhyyteensä nähden ihmeen suuria palasia kirjailija Frank McCourtin ja hänen synnyinperheensä kohtaloista, oli täsmällisesti ja aidosti näytelty.
Voiko teatterilta enempää vaatia? Ehkä kohtuudella ei, mutta periaatteesta haluan löytää jotain epätyydyttävääkin. Jos kaikki olisi maailmassa täydellistä, tarvittaisiinko sanoja enää mihinkään?
Nykyään suositaan best seller -romaanien muuntamista useaksi mediaksi. Ylen Uusi päivä -sarjan transmedia-konsepti ei ole ainoa laatuaan. Myyneestä kirjasta tehdään elokuva, joka sitten sovitetaan kaikille tulosvastuisille teatterinäyttämöille ympäri maailman. Kunpa Simpsonit vielä muunnettaisiin animaatioista ihmisnäyttelijöillä miehitetyksi TV-draamaksi ja sitten teatteriin Viivin, Wagnerin, Fingerporin, Corto Maltesen ja kavereiden jatkoksi!
En ole lukenut Frank McCourtin romaania, mutta teatterisovituksestakin käy selväksi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Perheen vaiheet olivat surkeat, kateeksi ei käy. Lyhyissä kohtauksissa käydään läpi koko kurjistumisen historia, johon musiikki ja yhteisöllisyys iskee toivon kipinää.
En ole lukenut Frank McCourtin romaania, mutta teatterisovituksestakin käy selväksi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Perheen vaiheet olivat surkeat, kateeksi ei käy. Lyhyissä kohtauksissa käydään läpi koko kurjistumisen historia, johon musiikki ja yhteisöllisyys iskee toivon kipinää.
Silti. Tsehovin näytelmän nähtyään tai luettuaan katsoja huomaa tulleensa itse paljastetuksi ja kokee katharsiksen. Tämän (muun muassa tämän) romaanidraaman nähtyään ajattelee vain, että olipa niillä surullista, mutta kiva että jotkut heistä sentään selviytyivät. Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä menee Strindbergin Neiti Julie äärimmäisen pelkistettynä versiona, mutta se pistää katsojan lujille. Kolme ihmistä näyttelee katsojalle katsojan oman tarinan. Neiti Julie palvelijoineen on sivuseikka siinä prosessissa, johon näytelmä katsojan syöksee.
Eräs lempiaiheistani on uskon ja taiteen välinen jännitteinen suhde. Edellä oleva huomio voisi seurakuntaelämässä vertautua esim. pääsiäisvaellusnäytelmään, jossa kerrataan Jeesuksen kärsimyshistoria kirjasta toistetuin sanoin. Sen sijaan, että näytettäisiin, mitä nuo tapahtumat erilaisille ihmisille merkitsevät. Edellinen tyyli on kuin pyhäinjäännös (joka paljastuukin kasaksi ennen kristinuskoa eläneiden keidentahansa luita), jälkimmäinen herättää koko seurakunnan murehtimaan omaa ja yleistä pahuutta ja iloitsemaan Jumalan armon tarjoamasta toivosta.
***
10.3.2012
Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin
Runoteatteria miehenä ja naisena olemisesta
Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Ohjaus: Taru Kivinen
Ensin kaikki on mahdollista. Sitten syntyy ajatus, sitten teksti, ilmestyy lukija, lukijalle ajatus, ja siitä alkaen kaikki on jälleen mahdollista. Helpointa siis kehua ensin runoteatteri-iltaan valittuja tekstejä. Ovelat sanat kääntyilevät hassusti ja sitten yllättävät katsojan ajatus kintuissa.
Kintut eivät vilkkaasti liikkuneet pienellä klubilavalla, mutta ilmeisesti oli myös ohjaajan tarkoitus säilyttää runoteatterissakin perinteinen asento per runo -periaate. Eikä siinä mitään, paikallaan pysyen on helpompi keskittyä äänenmuodostukseen ja ajatuksessa pysymiseen. Toki liikettäkin oli sen verran, että runo runolta luotiin uusia draamallisia asetelmia, vuoropuheluja, yksinpuheluja, autolla ajamista, hiihtoa, piiloleikkiä, matkustusta. Ohjaaja oli vaistonnut hyvin esittäjien ominaislaadut koreografiaa suunnitellessaan ja tekstejä jakaessaan.
Pienet eleet ja ilmeet ilahduttivat katsojaa ja saivat suuren merkityksen hillityssä liikekielessä. Ohjaaja oli pyrkinyt tarkkaan työhön. Lavasteena toimivien tuolien siirrot, istumisen ja seisomisen rytmi katseineen oli suunniteltu, samoin yhteisten huutojen ajastus. Kiva muuten nähdä että esiintyjät eivät pihistelleet ja ujostelleet eläköön-huudoissa, "numeron tekemistä" ei pelätty!
Tiedän että ei ole esittämisen yksinkertaisimpia juttuja todellakaan olla yhtaikaa näyttämöllä ja poissa näyttämöltä. Monesti yhden esittäessä muut istuivat tai seisoivat rivissä taustalla. Kun taustalla istujille oli määritelty selkeä tunnetila esitettäväksi (onneksi useimmiten), tilanne oli hallinnassa, mutta muuten monen ajatukset olivat seuraavassa omassa runossa tai huomispäivän ruokahuushollissa. On haastellista esittää olemassa olematonta, mutta ainakaan se ei tarkoita, että ollaan omissa ajatuksissa. Tai jos on tavoite, että taustalla olijat ikään kuin kuuntelevat äänessä olijaa, kuuntelemiseen pitäisi eläytyä niin että se näyttäisi todelliselta, ei kuitenkaan niin että istutaan silmät lautasen kokoisina toinen käsi korvan takana...
Ne äänet! Muutamalla esiintyjällä oli loistava ääni väreineen kaikkineen, vaivaton, persoonallinen ja selkeä, eikä muissakaan ollut valittamisen aihetta. No jaa, joissain runoissa pisti korvaan ylenpalttinen painottaminen. Runot ovat tiiviitä ajatuksia, mutta jos jokaista ihanaa sanaa painottaa, ei lopulta yksikään ajatus erotu painotusten massasta.
Esityksen alkuun oli sijoitettu sikermä Kari Hotakaisen pienoisnovelleja kokoelmasta Finnhits, ja proosamuotoinen teksti oli jokaiselle esiintyjälle helpompi ja luontevampi esittää kuin runot.
Hienoa että omassa kotikaupungissa on näin paljon esitysharrastukseen sitoutuneita ihmisiä, jotka saavat aikaan valmista ja jaksavat vielä hoitaa tuotannollisen puolen. Omasta puolestani ihmettelen ja kiitän vaivannäöstä, joka suo katsojan irrottautua tunkkaisesta arjesta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.
Hienoa että omassa kotikaupungissa on näin paljon esitysharrastukseen sitoutuneita ihmisiä, jotka saavat aikaan valmista ja jaksavat vielä hoitaa tuotannollisen puolen. Omasta puolestani ihmettelen ja kiitän vaivannäöstä, joka suo katsojan irrottautua tunkkaisesta arjesta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.
***
10.3.2012
Viettelyksen vaunu
Tennessee Williamsin näytelmä Viettelyksen vaunu
Ohjaus: Pasi Lampela
Tampereen Työväen Teatterissa 8.3.2012
Onko toisen ihmisen ymmärtäminen velvollisuus, suvaitsevaisuuden osoitus vai rakkautta? Jos sanoo ymmärtävänsä, jääkö oikeutta kritisoida toisen valintoja?
Ymmärtäminen on usein vain pehmeää ja pyöreää psykologiaa, jolla pyritään varmistamaan oma turvallisuus erilaisen ihmisen tai ilmiön vaikutuspiirissä. Tai ymmärtäminen on nimeämisen taitoa: kun tiedät nimen kaikille toisen ominaisuuksille, liikkeille ja piirteille, selität hänet tyhjäksi, eikä vieraus enää pelota.
TTT:n Viettelyksen vaunussa Stella (Petra Karjalainen) ymmärtää isosiskoaan Blanchea (Merja Larivaara) viimeiseen asti. Vielä kun tosiasiat on paljastettu kaikkien nähtäviksi, Stellalla on vielä yksi kaiken kattava ymmärtävä selitys: kaikki johtuu Blanchen nuoruuden erikoisesta tapahtumasarjasta, jonka todenperäisyys jää näytelmässä kutkuttavasti auki. Mikä on siskosten ikäero - onko Stella kuullut tarinasta vain Blanchen version? Miksi Blanche toistaa itse ihmissuhdesotkuja, jollaisten kertoo murskanneen hänen sydämensä ja teiniavioliittonsa?
Samoin Stella ymmärtää viimeiseen asti miehensä Stanleyn (Tommi Raitolehto) itsekeskeistä aggressiivista isännyyttä sekä sisaren ja Mitchin (Auvo Vihro) epätoivoista rakkaustarinaa. Stella yrittää pelastaa pienen maailmankaikkeutensa ymmärtämällä, suvaitsemalla ja rakastamalla. Tulos on sama kuin Eedenin puutarhassa joitakuita tuhansia vuosia sitten, vastaluotua maailmaa syleilevä rakkauden punerrus muuttuu totuuden paljastuttua verenpunaiseksi arjeksi, velvollisuusvetoiseksi sitoutumiseksi.
Aluksi kaikki on niin herttaista. Stella ja Stanley rakastavat toisiaan kiihkeästi ja paljon anteeksi antaen. Kaikki on paljasta niin heidän kuin naapureiden silmille. Blanche pyrkii ensisijaisesti piiloutumaan, kätkemään kasvonsa vaikuttaakseen siltä mitä haluaisi olla. (Tosin Larivaaran sanavalmiiseen ja määrätietoiseen vanhapiikaopettajattareen on vaikea yhdistää hermosätkyistä höyhentä, etenkin kun äänikin on särisevän kova Raitolehdon ja Karjalaisen luontevaan puheeseen verrattuna.)
Missä alkaa ja päättyy ihmisen vastuu puheistaan? Vaikka humalatila vaikuttaisi lieventävästi rangaistuksiin, joku vastuu lakia rikkoneelle kuitenkin jää, vähintään syyllisen viitta hartioille. Entä jos wanna-be-imagon sekoittama ihminen vastuuntunnottomasti käyttää toisia hyväkseen ja vielä pilkkaa ja komentaa heitä kuten Blanche, pitääkö kaikki vain peittää villaisella ja ymmärtää, ymmärtää, ymmärtää. Niin epätasa-arvoinen tilanne ei voi olla kylvämättä katkeruutta ja vihaa ymmärtäjien sydämiin, ja ne kukkivat kauniisti, kun aurinko tarpeeksi hiostaa.
Entä Stanley, tuottaako hänen pyrkimyksensä totuuden löytämiseen parhaimman tuloksen? Ilman häntä näytelmän ihmiset tarpoisivat suomudassa hamaan kuolemaansa. Totuuden löytäminen saa aikaan muutoksen ja toimintaa. Loppukohtauksessa nähdään, että Stanleyn rakkaus vaimoonsa Stellaan ei järky.
Mutta Blanche! Hammas hampaasta ja raha rahasta: viisaudenhammas etuhampaasta tai euron kolikko satasen setelistä. Kärsittyään vähintään puoli vuotta (Stellan raskauden toteamisesta synnytykseen) Blanchen ylimielistä keikailua Stanley otti muutaman minuutin rajun kostonhetken. Onko henkinen väkivalta ymmärrettävämpää kuin fyysinen? Ja kuitenkin: Stanleyn laskennallisesti kokonainen totuus ja murto-osan mittainen kosto ei ottanut huomioon Stellan vilpitöntä rakkautta, jonka hän samalla menetti.
Totuus vai rakkaus, oikeudenmukaisuus vai rakkaus, ymmärtäminen vai rakkaus, kosto vai rakkaus, rakkaus vai rakkaus - kuin lähtisi jouluostoksille vain pari euroa kukkarossa.
***
26.2.2012
Gabriel tuli takaisin!
Mika Waltarin sydämetön komedia Tampereen Työväen Teatterissa (25.2.2012)
Ohjaus: Tiina Puumalainen
Mitkä seinät! Tukevaa rautaverkkoa, johon on puhkottu tilaa pitsimäisille virkkuutöille. Wanna-be-matriarkka Ulriikan (Soili Markkanen) luoma kotivankila valmiina torjumaan sisäänpääsyn kaikelta pahalta. Sanon "wanna-be", koska etenkin esityksen alussa Ulriikan kovuus on niin pakotetun rouheaa, että katsoja arvaa sen murentuvan hyvin helposti. Ei tarvita kuin imelä kehu ryhdikkyydestä, niin moraalin selkäranka on murrettu ja sävyjä riittää.
Kristiina (Jaana Oravisto) on suloinen hupsu, josta toisissa olosuhteissa olisi tullut maailman ihanin mummu. Elämänasenne säilyy positiivisena, vaikka kuinka elämä ja lähimmäiset riistävät ja raastavat, ja rakkautta ja ymmärrystä kaikkia kohtaan löytyy kun hetken aikaa rypistää.
Raili (Emmi Kaislakari) ilmaisee vähällä vaivalla paljon, vaikkei viivy pitkiä aikoja spottien loisteessa. Näyttelemisessä ei ole mitään näyttelemistä, vaan hän ottaa Gabrielin pihteihinsä ikään kuin ajatuksen voimalla, hänen määrätietoisuudessaan ei ole Ulriikan rouheutta.
Gabriel (Pentti Helin) on kaikkea muuta kuin lipevä limake. Hän on körilään kokoinen, muotoinen ja asuinen. Hän ei vaivaudu vääntämään naamaansa tai ääntään imarteleviin kiemuroihin, vaan halveksii uhrejaan näkemällä vähimmän riittävän vaivan.
Ohjaaja on löytänyt ihmeen tarkasti rajan, joka erottaa todentuntuisen fyysisen näyttelemisen kohelluksesta ja commedia dell artesta. Henkilöt liikkuvat ja ilmaisevat reippaampaan tahtiin kuin Waltarin-aikalaisten vanhojenneitien ja seurapiirihurmurien voisi kuvitella elehtineen. Mutta niin elämä vain on muuttunut: korkea moraali ei tarkoita jähmettymistä.
Gabriel tuli siis jälleen takaisin 40-luvulta tähän päivään. Vanhanmallista puhenäytelmää on vaihteeksi nii-iin mukava katsoa. Draamaa on riittävästi, komediaa sopivasti, osuvaa dialogia ja mielenkiintoiset hahmot, istuvat nättelijät, ja kuitenkin se jokin on varmaan syvemmällä.
Iloisen katselun jälkeen huomaa miettivänsä, mitä on se rakkauden nälänhätä, joka nykyihmisekin saa lankeamaan kohteitaan halveksivan mainonnan, viihteen ja päihteen uhreiksi väkivallan, raiskausten, mielen ja ruumiin sairauksien ja velkaantumisen riskistä huolimatta.
***
28.2.2012
Pimeyden sydämessä
Joseph Conrad - Tiina Puumalainen: Pimeyden sydämessä
Monologi Tampereen Työväen Teatterin Kellaritetterissa (25.2.2012)
Roolissa: Samuli Muje
Ohjaus: Tiina Puumalainen
Mies tulee videovälkkeen keskelle ja on äkäinen, miksi ihmeessä? Kertoo olevansa tutkija ja ärjyy kuin upseeri. Taustalla leijuu ison julkisen laitoksen käytävä, jossa seisoskelee tuumausringissä jakkupukuisia naisia ja miehiä puvuntakeissa ja suorissa housuissa, mutta tämä näyttämöllä seisoskeleva kollega huutaa vihaisena.
Kohta selviää, että sillä on stressiä työssä, eivätkä työkaverit ja etenkään pomo ota hänen projektiaan totuuden etsimisen kannalta, vaan saadakseen tärkeän näköisiä otsikkoja raha-avustusanomuksiin. Mikäs olisi mediaseksikkäämpää kuin löytää joukkomurhaajia hiertävä mikrosiru, kehittää konsti sen poistamiseen ja niin lisätä yhteiskunnan turvallisuutta.
Ennen väliaikaa olen vakuuttunut siitä, että työelämä on todella raadollista niiden kannalta, jotka aidosti haluavat löytää totuuden ja hyödyttää sen avulla yhteistä hyvää. Yleinen välinpitämättömyys estää tuloksiin pääsemisen, hirveä yhteiskuntaa tuhoava välinpitämättömyys, joka tulisi saada nujerrettua keinolla millä hyvänsä.
Auttaisiko totuuden paljastaminen? Ei, totuus on vain yhden päivän otsikko Seitsemän päivän lehdessä. Kansaa kiinnostaa syyllisen löytäminen. Syyllisistä valmistetaan kiihkoa, otsikoita, syyllisiä, katarttista surua, hetkittäistä olemassaolon tunnetta. Etsiköön tutkija sopivan syyllisen ja heittäköön sen leijonille kansan hurratessa, jotta kansa pääsee taas salkkariensa ääreen pizzaa syömään!
Tutkija huolestuu kansasta ja päättää uhrata itsensä sen edestä. Yhteiskunnan pahin uhka on välinpitämättömyys ja siihen auttaa vain herätys. Totaalinen, täysi ja peruuttamaton herätys, josta ei pääse pakoon, painajainen josta tihkuu adrenaliinia loppuelämän jokaiseen päivään.
Menin lankaan. Uskoin tyyppiä oikeasti tutkimuslaitoksen tutkijaksi, ja luulin olevani ovela, kun juuri ennen väliaikaa hoksasin, että entä jos tutkija muuttuukin lopulta itse joukkomurhaajaksi. Hykertelin tyytyväisenä omalle viisaudelleni. Hah haa, sehän oli se koko ajan: vaivattu, joka tutki vain omassa päässään vallitsevaa valkoista kartankohtaa, oli sekä pahantorjuntapartion kapteeni että pahan ruumiillistuma Kurtz.
Ällistyttävää kyllä, pommin jälkeen vain muutamat reagoivat, ne jotka ylipäätään kuulevat koko pommista. Elämä jatkuu muissa kaupunginosissa ja kohta kaikkialla kuin ei mitään. Kaaoksen Kurtz-pojalle jää vain syyllisyys, kun toivottua vaikutusta ei tule. Minkä pelastuksen kansa hänessä menettääkään.
Olipa hyvin keksitty juoni! Muje selvisi roolistaan mukavasti, vaikka tutkijamaisempi alku olisi pettänyt ihanammin antamalla kuvan, että tuikitavallisessakin ihmisessä on kykyä pahaan. Isot pahat joukkomurhaajatkin ovat syntyessään ihan tuikitavallisia neliraajaisia ihmisenpoikasia. Missä vaiheessa ne eksyvät päänsä valkoisille alueille, eikä kukaan huuda niitä sieltä kotiin?
25.2. näytöksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, jossa asiantuntijat keskustelivat pahuudesta yleisön kanssa. Mielenkiintoisia tietoja ja näkökulmia tuli esiin, vaikka suurinta mielenkiintoa (sellaista ihanasti pelolla värisyttävää) herättivät ääripsykopaatit ja huonosti käyttäytyvien nuorten kohtalo.
Keskustelut ovat aina niin lyhyitä, kun ne on järjestetty hyvin, harmi. Muutaman tunnin päästä olisi vasta päästy keskustelemaan pahuuden filosofiasta, kun jokapäiväisen ahdistuksen aiheet olisi puhallettu ulos.
Tässä näytelmässä on mielestäni hienosti tuotu esiin hyvän ja pahan määrittelyn vaikeus. Mitä seuraa kun ihminen päästetään yksin arvioimaan hyvää ja pahaa? Mitä seuraa, jos arviointi kielletään ja hakataan laki kivisiin aivoihin ja sydämiin?
***
24.2.2012
Lausunnasta esitykseen
Vain sirpaleet pääsevät perille
Monologi Eeva-Liisa Mannerin ja Solveig von Schoultzin runoista
Ensi-ilta 19.2.2012 Eräs Teatterissa
Esittäjä: Loviisa Heikinheimo
Ohjaus: Inkeri Marjatta Ylimäki
Valot: Kari Salmenoja
Hämeenlinna sijaitsee kätevän auto- tai joukkoliikennematkan takana Lahdesta, Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Hämeenlinnassa on lähes 70 000 asukasta, mutta vain yksi ammattiteatteri eli Hämeenlinnan Teatteri. Kesäteatteritiheys on sen sijaan huomattava. Keskustan eli entisen Hämeenlinnan kaupungin alueella toimii lisäksi ammattijohtoinen lasten ja nuorten Miniteatteri ja aikuisten harrastajien perustama Eräs Teatteri, jolla on kotoisa teatteritila vanhan tehdasrakennuksen kellarissa. Tässä kaupungissa on jokainen julkinen näyttämöesitys huomion arvoinen.
Ilmassa oli kannustuksen tuntua ja kukkapaketit rapisivat. Katsomon kuutisenkymmentä paikkaa olivat täynnä lähinnä paikkakunnan lausuntaryhmien jäsenistöä ja näiden ystäviä. Esiintyjällä oli syytä jännitykseen, sillä ymmärtääkseni kyseessä oli hänen ensimmäinen sooloesityksensä ja muistakin henkilökohtaisista syistä tapaus oli merkittävä.
Ei syytä huoleen, kaikki meni niin kuin ohjaaja oli opettanut. Ääntö oli huolellista ja ääni miellyttävä: kiireetön, matala, eikä yrittänyt olla erikoisempi kuin oli. Ihminen oli kotona. Eleet, paikat ja katsesuunnat oli mietitty.
Sepä pistikin sitten miettimään runonlausunnan ja teatterin mutkaista matkaa toisiansa kohti. En ole ensimmäinen joka tätä miettii, mutta toivottavasti en viimeinenkään.
Valitut runot olivat dramaturgisesti onnistuneessa järjestyksessä ja ne valaisivat toinen toistaan odottamattomista suunnista. Huomasi, että runot oli valittu sen mukaan, mikä esityksen tekijöitä puhutteli. Mutta draamallisia mahdollisuuksia hukattiin nopeaan tahtiin ylivarovaisuuteen. Mistään ei tehty suurempaa numeroa, edes yksinäisyyden siittämästä kuolemanpelosta.
Vanhassa kunnon teatteritaiteessa esittäjä ei ole itsensä vaan roolihenkilönsä. On. Vanha kunnon runonlausunta sen sijaan yrittää olla vain linkkilista: alleviivaa eleet, ilmeet, liikkeet linkeiksi, joita klikkaamalla katsoja voi halutessaan perehtyä syvällisemmin tarjolla tunnetilaan tai puuhaan, johon linkkiliikkeet viittaavat. Vallitsee vaara, että katsoja unohtaa esityksen ja jää surffailemaan linkkien takaa avautuvaan maailmaan, joka vaikuttaa mielenkiintoisemmalta ja todellisemmalta.
Ensimmäistä sooloesitystä valmistava lausuja on tyylin suhteen ohjaajansa armoilla, joten ehkä kyseinen esitys oli enemmänkin ohjaajan tyylinäkemys kuin esittäjän.
Monologin loppupuolella esittäjässä hetkittäin pilkahti kuitenkin oikea eläytyneisyys, vahingossako vai jännityksen lauetessa? Ne hetket väänsivät minussa katsojana välittömästi uuden kiinnostuksen päälle. Sanoista tuli merkityksellisiä, juoni oli selkeämpi ja tunsin todellista sympatiaa roolihenkilön elämäntilannetta kohtaan.
Toivottavasti monologille löytyy useampia esitysmahdollisuuksia, jotta esittäjä löytäisi heittäytymisen uskalluksen - ja ohjaaja antaisi sen tapahtua. Muu on riittävästi kunnossa.
Toivottavasti monologille löytyy useampia esitysmahdollisuuksia, jotta esittäjä löytäisi heittäytymisen uskalluksen - ja ohjaaja antaisi sen tapahtua. Muu on riittävästi kunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita! Valvon niitä huolella, ennen kuin päästän ne sivulle näkyviin.