Grigori Sokolovin pianoresitaali
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 25.4.2012
Rameau - Mozart - Brahms
Grigori Sokolov, pianotaiteen jättiläinen, istui pianon ääreen ja kertoi, miten syntyy hyvä esitys. Tiedättehän tyypin, joka pursuu ovesta, tarttuu flyygeliin ja luo tuskin erottuvin sormenliikkein penkeissä istuville patsaille elämän, sielun ja hengen ja poistuu frakinhelmat heiluen vasen käsi selän takana jättäen jälkeensä vain mustan flyygelin ruumiin ja sielu auki tuijottavat ihmiset. Hokkus pokkus!
Mikä taika muuttaa nuotit uusiksi ihmisiksi? Hieno muusikko + upea sali + vastaviritetty flyygeli = kohu, sanoo markkinointi. Käsittämätön sormitekniikka, sanoo pianonsoitonopiskelija. Ainutlaatuinen musikaalisuus ja suuret säveltäjät, sanoo kriitikko. Harvinainen tilaisuus, lippujen rajattu saatavuus ja tiheä tunnelma, sanoo peruskatsoja. Samoista aineksista on tehty huonompiakin sörsseleitä ja usein, sanon minä. Hyvä esitys vaatii paljon muutakin kuin aineellisia ja geneettisiä resursseja. Hyvä esitys on sellainen, jossa ne menettävät merkityksensä tärkeämmän edessä.
Yhtaikaa soivat äänet ovat eri asemassa toisinsa nähden. Teknistä osaamista tarvitaan sen verran, että jokaisen äänen väri, voima ja tavoitteet saadaan erotettua toisistaan. Mutta ennen kuin ne voidaan erottaa toisistaan teknisesti, täytyy ymmärtää mitä eroa niillä on. Hyvä teatteriesityskään ei ole kymmenellä sormella olan takaa lavaklaviatuuriin paiskattu vitsipläjäys, vaan jokaisella henkilöllä on oma tarinansa, joka erottuu toisista ja vaikuttaa toisiin. Jokaista ääntä, jokaista ihmistä täytyy ymmärtää ja rakastaa, vaikkei se olisi suunapäänä tai kokisi jännittäviä käänteitä. Mitään turhaa ei saa olla, mutta kaikki tarpeellinen on tuotava esiin omana itsenään.
Jokaista roolihenkilöä on kuunneltava. Vaikka menossa olisi kuudes ylimääräinen ja konsertti olisi venynyt jo puolellatoista tunnilla ja puolet väestä vapisisi ajatellessaan hämärässä vaanivaa Parkki-Patea, pianosta huokaava yksinäinen sävel on kuunneltava loppuun, ei kohteliaisuudesta vaan siksi, että esittäjä ymmärtää ja rakastaa sitä ja saa sen kuulostamaan tärkeältä. Eikä pelkästään kuulostamaan vaan todella olemaan tärkeä.
Soittaja on sivuseikka samoin kuin flyygeli tai yleisölle jätetty jalkatila. Sokolov istuu järkähtämättä, ei heittele hiuksiaan tai värisytä ilmettään. Kädet liikkuvat koskettimiston yllä kuin nukettajan marionettinuket. Ja lapsi joka katsoo nukettajan luomaa näytelmää, ei katso nukettajaa vaan nukkea, jonka elämäntapahtumat puhuttelevat lasta hamaan aikuisuuteen asti muistuttaen toivosta ja alati uusista mahdollisuuksista.
