Mitä voi esittää kummin hautajaisissa ja mitä vanhemman ystävättären syntymäpäiväjuhlissa? Joka klassikkorunossa tuntuu olevan jotain sopimatonta: niissä kuollaan väärin, väärässä iässä, ollaan väärää sukupuolta tai väärin menestyneitä, runon vainajaa on rakastettu väärin tai väärien ihmisten toimesta, jumalakin - jos sellaista esiintyy - on vääränlainen jumala. Jos karsii väärän riimin pois, älähtää se hautajaisvieras, joka muistaa runon sanasta sanaan.
Tai ystävätär on runoon väärän ikäinen, väärää sukupuolta, on kokenut vääränlaisia rakkauksia, ei ole tummakutri tai yhtä kapeauumainen kuin runon nainen. Jos muuttaa heinännotkean neidon tilalle pehmoisen pullukan, räjähtää juhlayleisö vahingoniloiseen nauruun, koska riimin ryppy korostaa läskiä, eikä suinkaan peitä sitä häveliäästi.
Taidekirjallisuus tavoittelee pituutta ja leveyttä, syvyyttä ja korkeutta. Taidekirjallisuus pyrkii roikkumaan totuuskynsillä elämän puussa ikuisesti. Silti juuri oman läheisen kohdalla jokainen taideluoma tuntuu valheelliselta tai vähintään riittämättömältä. Kirjoitan siis korttiin paljon onnea syntymäpäivän johdosta, enkä esiteä runoa sankarin iloksi.
Tilapäisrunoilla, eli yksittäisiin juhla-, suru- tai muihin tilapäisiin tilanteisiin sepitetyillä runoilla on väheksitty maine. Tunnettujen runoilijoiden postuumeissa runokokoelmissa niitä näkee, mutta lieneekö kukaan lausuja ottanut niitä ohjelmistoonsa tai lukija sydämestään syventynyt.
Onko tilapäisruno halpa vain sen tähden, että se kertoo todellisen ihmisen herättämistä tunteista ja ajatuksista läheistensä sydämissä? Nolon intiimiä. Elämäkertojakaan harvoin korotetaan taidekirjallisuuden klassikoiksi. Yksittäisen ihmisen elämäntapahtumat ovat liian matalia ja tylsiä taiteeksi, niinkö? Ja kuitenkin kirjailija käyttää valtavan määrn ajatusenergiaa luodakseen fiktiivisen henkilön, joka vaikuttaisi todelliselta ihmiseltä. Oikeasta ihmisestä, Elisasta, pitää luoda fiktiivinen Enkeli-Elisa, ennen kuin hänen elämänsä kelpaa kuvaksi todellisuudesta. Fiktiomaailman Enkeli-Elisasta taas pitää tehdä fakta-Elisa, jotta lukija kiinnostuu siitä.
Mitä siis esittäisi hautajaisissa tai syntymäpäivillä? Jos haluan kunnioittaa juhlaa suurella taiteella, on otettava läsnäolijoiden loukkaantumisen riski. Jos haluan antaa vainajasta tai sankarille lämpimän intiimin muiston, on tyydyttävä siihen että hänen myötään myös runo kuolee ikuiseen unohdukseen. Miksi siis nähdä vaivaa?
