Johtaja

Käsikirjoitus ja esitys: Antti Holma
Ohjaus: Akse Pettersson
Esitys Ryhmäteatterissa Pengerkadun näyttämöllä 11.12.2012 

Kehyskertomuksena katse

Miten valta ilmenee ja miten se aistitaan? Antti Holma on koonnut Johtaja-monologinsa irrallisista valtaa tutkivista katkelmista, joiden lomassa kulkee kehyskertomus viidestä henkilöstä kuntosalilla. Katse on vallan välineistä ylivoimaisin.

Kehyskertomuksen minä tekee piinaavan tarkkoja havaintoja kahdesta tuntemattomasta kaveruksesta, jotka näyttävät valtaavan koko pukuhuoneen. Kaverukset eivät kiinnitä häneen mitään huomiota, eikä heitä näytä lainkaan vaivaavan huomion kohteena oleminen. He tekevät eleitä ja liikkeitä, joita minä ei kehtaisi tehdä edes salassa kotona. Heitä ei hävetä alastomuutensa, he ovat rentoja ja iloisia. Heillä on kiehtovaa valtaa.

Kuntosalilla on myös pyöreä mies, jolla on ahdistavaa valtaa. Minä tekee kaikkensa välttääkseen pyöreän katsetta, mutta tämä ei häkelly vaan tuijottaa ahnaasti ja röyhkeästi. Hän tunkeutuu pukuhuoneessa minän reviirille asettumalla niin, että minän on pakko hipaista häntä ohi kulkiessaan. Minä kokee olevansa täydellisen alistettu, mutta voimaton vaikuttamaan asiaan mitenkään muuten kuin ehkä tappamalla.

Tapahtumiin lisätään vielä kaunis nainen, joka on toisen kaveruksen tyttöystävä. Nainen on kaunis, mutta avuton kuntosalin laitteiden kanssa ja siinä mielessä poikaystävänsä armoilla. Naisen heikkous on kuitenkin myös valtaa, joka saa poikaystävän juoksemaan edestakaisin hänen ja oman laitteensa välillä. Heillä on kummallakin valtaa, he ovat tasan, he ovat tyytyväisiä ja iloisia tässä vallan tasapainossa.

Minä erehtyy katsomaan liian pitkään kaveruksen ja tyttöystävän vuorovaikutusta ja saa kaverukselta kysyvän , mutta kohteliaan katseen. Minä kokee kohoavansa arvokkaaksi, näkyväksi ihmiseksi, koska vallassa oleva ihminen katsoo häntä kuin ihmistä ainakin. Minän itsetunto kohoaa, hän iskee parittoman kaveruksen ja vie tämän kotiinsa. Mutta mitä sitten? Parittomalla ei ole minälle mitään merkitystä ihmisenä. Minä huomaa ettei tavoitellutkaan tätä ihmistä vaan (kuten tulkitsin) sitä tasavaltaa, joka vallitsi kaveruksen ja tyttöystävän välillä. Mutta tasavaltoja ei synny iskemällä ja hallitsemalla. Iskemällä minästä tulikin samanlainen kuin siitä pyöreästä, jonka valta oli alistavaa ja ahdistavaa.

Korkeimman katse

Katsomisen merkitykseen liittyy myös katkelma, jossa vanha nunna tunnustaa Jeesukselle näkevänsä tästä unia. Jeesus on unissa fyysisesti hänen lähellään ja hän havaitsee ja muistaa kaikin aistein joka millin Jeesuksen ruumiista. Miksi uni sitten on nunnalle painajainen? Hän tahtoo Jeesuksen antavan anteeksi ja lopettavan ne unet kerta kaikkiaan. Onko kyseessä seksistinen vitsi nunnien tai ylipäätään kristinuskon kielteisestä suhteesta ruumiillisuuteen ja ruumiilliseen rakkauteen? Ei. Unien tuska ja ahdistus on, että koskaan, yhdessäkään unessa Jeesus ei katso nunnaa, vaan kääntää katseensa hänestä pois, aina pois. Nunna ei koskaan näe Jeesuksen katsetta, ja siksi hän kaikesta läheisyydestä huolimatta kokee olevansa epäonnistunut, vastenmielinen ja Jeesuksen hylkäämä.

Katseella on ääretön valta. Raamatussakin ihminen jatkuvasti anoo Jumalaa kääntämään katseensa hänen puoleensa, ja Jumala taas anoo ihmistä kääntymään hänen puoleensa. Miksi ihmisen ja Jumalan katseet niin harvoin kohtaavat, kun kohtaaminen voisi tuottaa kummallekin syvää hyötyä ja tyydytystä?

Hengellistä johtajuutta Antti Holma käsittelee mielestäni myös laulaessaan Sarastron aarian O Isis und Osiris (komeasti, kuin bassotähtemme konsanaan). Aariassa pyydetään suurten jumalten varjelusta ja johtoa. Sama teema toistui monologin päättävässä sketsimäisessä japanilaisgurukatkelmassa, joka päättyi rukoukseen, että henget ohjaisivat ihmistä, joka etsii kehon ja mielen tasapainoa uudelleensyntymistensä keskellä. Hengille vuodatettiin vuoroin kiitosta ja vuoroin pyyntöjä tehdä rumasta kaunis ja heikosta väkevä. Itse asiassa monologin häntä nappasi tässä kuonostaan kiinni, sillä Holman monologi alkoi katkelmalla, jossa mies luovuttaa johtajan käyttöön koko henkensä, sielunsa, ruumiinsa, työnsä, aikansa, aistinsa, kätensä jne.

Mustavalkoinen valta

Holma pyrki Johtaja-monologissa mahdollisimman neutraaliin ja vähäeleiseen ilmaisuun, aivan kuin kaikki valta ja alistus olisi haluttu karsia pois aiheen käsittelyä häiritsemästä. Väreinä puvuissa ja lavastuksessa olivat musta ja valkea, ainoat poikkeukset omnipotentin koulukapinallisen punainen sulkakynä ja Sarastron ja egyptiläistyyliin pukeutuneen jumalatar-pornodominan kultainen kangas.

Ihmisen elämä vallan ja alisteisuuden ristiaallokossa saa monologissa mustavalkoisen sävyn. Ihminen janoaa vastuutonta alistumista suuren johtajan suojelukseen ja toisaalta on aina vallan nälässä. Monologi on yksinkertaisuudessaan ja huumorissaan pettävän kepeä. Vasta kun jälkikäteen miettii näkemäänsä ja kuulemaansa huomaa aineiston ja ajatusten runsauden, ruuhkan jopa. Mitä eroa lopulta on pikkupojalla, joka kirjoittaa kouluaineen taikasauvasta, jonka avulla kuolettaa kaikki vähättelijät ja rajoittajat, ja toisen sadun kuninkaalla, joka omien tavoitteidensa toteuttamiseksi ja virheidensä peittämiseksi tuhoaa niin läheisten kuin kansalaisten elämän - ja lopulta omansa, mitä eroa? Kumpikin jää lopulta yksin kaiken kostettuaan ja määrättyään, kuin Hitler, joka Perikato-elokuvasta lainatussa katkelmassa huutaa ja raivoaa, mutta tunnustaa lopulta hävinneensä.

Lento

Sirkku Peltola: Lento
Ohjaus: Sirkku Peltola
Esitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 28.11.2012

Kaksi suomalasista perusperhettä. Toiselle laatuaika on laatujuomien pohjatonta nauttimista, toiselle kertaluontoinen ahtautuminen markkinavoimien laatimaan lomamuottiin. Lisäksi muutama yksinäinen, joille sallitaan hitusen itsenäisempi ajattelu.

Peltola kirjoittaa ja ohjaa jälleen nähtäväksi pelottavan aitoja ihmisiä ja ihmissuhteita. Näitä on nähty ja silti – tai siksi – ne riipaisevat. Lentokenttä on mahdollisuuksien maailma, portti uuteen, seikkailuihin, rauhaan, lomaan, suhteisiin. Omaisuus on jätetty tuntemattomien käsiin, eikä matkaan lähtijöillä ole muuta turvaa kuin pahvinen lentolippu. Kun lähtö viivästyy niin että ihmisille jää aikaa ajatella tilannetta, he pelästyvät. Vanhat tavat, vitsit, puheenaiheet ja riidat on pian kaluttu loppuun. Mikä kodin olohuoneessa on kotoisaa ja inhimillistä, muuttuu vieraiden katseiden alla noloksi ja rumaksi.

Henkilöt eivät silmiään räpäytä vaikka ympärillä vellovat arabikevään kansannousut, citykanilaumat, oudosti pukeutuvat ja vieraita kieliä haastavat ihmiset. Huoli ja keskittyminen pysyy vain ja ainoastaan omassa itsessä ja läheisissä, kännyköissä ja iPodeissa. Surkeus ei ole nuoressakaan sukupolvessa parantumaan päin, päinvastoin.

Kaikki henkilöt ovat itseensä käpertyneitä taviksia ja siksi jää mietityttämään, millä perusteella kirjoittaja on jakanut heidät lennolle lopulta lähteviin ja kotimaahan jääviin. Kun nuorimmat ja vanhin lähtevät, onko työikäinen väestö tuomittu surkeammiksi kuin he? Vai ovatko nuorimmat ja vanhin niitä, joille mikään ei riitä, jotka eivät pysty löytämään elämäänsä läheltä vaan etsivät pelastusta ja lohdutusta jostain ulkopuolelta, ja jotka syyllistyvät matkaan lähtiessään vielä ilmastonmuutokseen ja kohdemaan asukkaiden hyväksikäyttöön, roskaamiseen ja ylipäätään maapallon tuhoamiseen ja jäävät markkinavoimien armoille? Kummalla ryhmällä on lopulta enemmän viisautta ja hyvyyttä?

Mitä viikossa tai parissa ehtii käsittää vieraasta lomamaasta? Vastapainona valmislomamatkailulle nähdään maahanmuuttajataustainen siivooja, joka on jostain syystä valinnut Suomen ja jakaa elämänsä sen yhteiskunnan ja ihmisten kanssa. Hänellä on tasapainoisin näkemys käsitys sekä lomamaa-Egyptistä että Suomesta.

Tampereen Työväen teatterin suuri näyttämö on tehokkaassa käytössä seiniä myöten. Lentokentän näkymätön ”jumala” asuu kaiken yläpuolella kovaäänisessä ja kuuluttaa sieltä yhä uudestaan lähdön viivästyvän ja tarjoaa naurettavan pieniä lohdutusvälipaloja. Hänkään viis välittää ihmisistä, jotka pelkäävät sekä matkustamista, matkatta jäämistä että kaikkea niiden väliltä.