Molière: Tartuffe
Suomennos: Esko Elstelä
Ohjaus: Jari Ålander
Esitys: Teatteri Helsinki, Tervasaaren amfiteatteri 18.6.2013
Olen seurannut Teatteri Helsingin Tartuffe-esitystä jo ainakin kymmenen minuuttia, kun kiusaannun . Teksti on kömpelösti käännetty niin, että lauserytmi onnahtelee samojen sanojen toistuessa. Tulee mieleen kesäinen hyttysen ininä, huitaisun humaus, lähenevä inisevä, huitaisu, ininä....
Mitä ihmettä, ei se ollutkaan hyttynen vaan runo! Ja runo jatkuu ja jatkuu näytelmän loppuun saakka taidokkaasti väistellen riviloppujen jyrkänteitä ylittämällä säkeen sieltä, toisen täältä. Näyttelijät puhuvat kuin ruuneperit, saavat runoelman kuulostamaan Runeberg-palkinnosta kisaavalta proosalta. Ja taipuu Molière räpiksikin sekä gospeliksi, bluesiksi ynnä muuksi mukavaksi. Suomentajahan on suorastaan nerokas ja nerokasta myös näyttelijäntyö! Erityisesti Mona Kortelampi ja Timo Mann räppäävät ilmeillä ja eleillä eloisasti kuin tekstin rinnalla kulkisi toinen, sanaton runoelma. Ohjaajalla ovat harjoituspäivät olleet hyviä päiviä.
Teksti on materiaalia, ei sen kummempaa. Teksti koostuu kirjaimista, välimerkeistä ja tyhjistä aukoista niiden välillä. Sitten tulee ihminen ja rakentaa materiaalista merkityksiä. Ihminen asuu rakentamassaan merkityksessä, laki suo hänelle oikeuden kotirauhaan, kunnes rakennus aikanaan luovutetaan toisten käyttöön. Sisustus muuttuu, ulkopuoli maalataan ja pientä pintaremonttia tehdään, homeet kuivataan ja pihalle asennetaan valoja ja puutarhatonttu. Alkuperäinen merkitys kuitenkin säilyy. Kukaan ei luule talon muuttuneen eläimeksi tai planeetaksi. Monenlaista kujetta voi tehdä, ja silti omistaja kylältä palatessaan tunnistaa rakennuksen kodikseen. Suomennokset, dramatisoinnit ja sovitukset ovat vain pientä pintaremonttia.
Molière on rakentanut näytelmistään varsinaisia linnoituksia. Mutta vaikka Teatteri Helsinki on vaihtanut Molièren hevosen Yamaha-moottoripyöräksi, ei Molièren hyväntekijää ja hengissäpitäjää, kuningasta, ole syösty vallasta. Molière saattaa henkilönsä täyden perikadon kiipeliin. Pelastajaksi rientää kuninkaan sanantuoja, joka ilmoittaa kuinkaan viisaaksi ja uskolliseksi mieheksi, joka näkee alamaistensa sydämiin. Niskan päällä ollut huiputtaja karkotetaan ja petetty perhe saa kunniansa ja omaisuutensa takaisin. Muuta logiikkaa loppuratkaisussa ei ole kuin Molièren tarve miellyttää kuningasta, joka ainoana oli kyllin vahva suojelemaan häntä kirkonmiesten pyhitetyltä kiukulta.
Yllättävää on, että Teatteri Helsinki on jättänyt tuon kuningas Ludvig XIV:ttä palvovan lisäsiiven purkamatta tekstirakennuksesta. Vai onko meidänkin aikanamme meidän yhteiskunnassamme olemassa taho, jolta toivotaan paitsi lahjomatonta oikeudenmukaisuutta, myös armoa ja ymmärrystä kansalaisten hädälle ja huolelle sekä valtaa ja tarmoa toteuttaa viisautensa vaatimat ratkaisut? Kun tartuffet selittävät mustan valkeaksi ja valkean mustaksi ja elämä on yhtä harmaata pilveä, alkaa itää selkeyttä ja totuutta tuovan diktatuurin toivo. Molière kuoli reilut sata vuotta ennen Ranskan vallankumousta. Toivottavasti hänen näytelmänsä kääntävät tartuffet ja orgonit itsetutkiskeluun ennen kuin vallankumouksesta tulee ainoa vaihtoehto.
