Käsikirjoitus: Heikki Luoma
Ohjaus: Rosa Autio ja Risto Autio
Esitys: Miinan Montun teatteriporukka 21.8.2013
Pitkästä aikaa harmiton mutkaton kotoinen perinteinen kesäteatteriesitys pikkutuhmuuksin ja juopotteluin. Kohtuullisen sujuvat naapurista tutut näyttelijät ja TV:stä tuttu juoni. Roolihahmot hassusti himojensa ja älykkyysosamääränsä vietävissä. Hyville käy ensin huonosti ja sitten hyvin, pahoille päinvastoin. Ajoitukset hallitseva ohjaus, jonka mausteena sopivasti pippuria. Leppeä kesäilta, hyttyset manan majoilla ja katsomokin kaiken varalta katettu. Kahvio ja muut oheispalvelut toimivat hämäläisen luotettavasti. Mikäs sen mukavampi tapa viettää hetki elämästä. Lähes täysi katsomo lienee ajatellut samoin tavoin, sillä hörähteli näyttämön tapahtumille kaksi tuntia ja poistui tyytyväinen myhäily kasvoilla. Kotimatkalla näytelmästä ei ollut paljon puhumista, vaikka hyvä mieli jäikin.
Varmin yleisömagneetti kesät talvet on humoristinen kudelma hassujen hahmojen törmäilyjä. Päähenkilöiden koettelemukset ovat helposti ymmärrettäviä, sillä ne liittyvät rakkauteen, alkoholiin, rahaan ja ihmissuhteisiin. Niistähän tavallisen ihmisen elämä koostuu: Mihinkään muuhun ei ehdi elämän ruuhkavuosien aikana kiinnittää huomiota (mutta mistä se sitten johtuu, on poliittisemman blogin aiheistoa).
Teatteriväki raataa tuottaakseen yleisölle näytelmiä päivänpolttavista arkielämän ja yhteiskunnan aiheista. Käsitellään huumeita, maahanmuuttoa, lasten, nuorten, työtätekevien, vanhusten ja kuolevien yksinäisyyttä, pahuutta, rikoksia, poliittista ja henkistä väkivaltaa, ja ihmetellään, kun kansa ei tule teattereihin. Tehdään vielä rajumpia versioita ja pistetään markkinointiin toinen kymppitonni lisää. Kukaan ei tule, paitsi alan opiskelijat, friikit ja hyvällä onnella paikallislehden kulttuuritoimittaja.
Jospa syy ei olekaan teatterin laadussa, markkinoinnissa eikä yleisön korkeakulttuurikammossa vaan siinä, että katsojat eivät koe uhkaa, murhaa ja tuskaa arkielämänään. Arkea on sähkölasku ja ruoan hinta, mutta kylmään ja nälkään ei silti kuolla, joten Siperian vankileireistä kertova näytelmä ei tunnu kiinnostavalta. Huumeita on, mutta jos ei kuljeskele öisin ulkona, ne eivät haittaa. Yksinäisyyttä on, mutta televisiosta tulee riittävästi viihdettä ja netistä rapiat päälle. Perheenjäsenet rasittavat toisinaan, mutta onneksi on sitä yksinäisyyttäkin joskus. Eron hetkellä hoitoa haetaan perheneuvolasta ja ystäviltä eikä teatterista.
Kun niin sanottu tavallinen ihminen tulee teatteriin, hän ei kaipaa vihan ja kauhun kokemusta vaan turvallisuuden tunteen vahvistusta, sitä lapsuuden turvallisuutta luovaa iltasatua, jossa hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Jossa viinaakin juova pärjää elämässä, jos sydän on paikallaan. Jossa raha ei ole kaiken mitta ja jossa herroille käy hyvin vain, jos ovat ihmisinä hyviä. Jossa rakkautta on, vaikka sattuu ja tapahtuu. Jossa ahdistuneet ihmiset viisastuvat ottamaan hetkestä rennosti kiinni.
Pitäisikö teatterin tarjota sitä mitä katsoja kaipaa vai hänen aktivointiaan ahdistuksen kautta? Miksi tulla teatteriin katsomaan sitä, mitä näkee tarpeeksi TV:n uutislähetyksistä? TV tarjoaa harvoin turvallista iltasadun syliä tai leppoisaa, huoletonta ja selkeää elämää. Sitä näkee sitten kesäteatterissa.
Toisaalta...
