runoilija Kai Niemisen tuotannosta koottu monologi
Esitys: Eero Ojala
Ohjaus: Susanna Airaksinen
Vääkky
Teksti: Jari Tervo
Esitys: Eero Ojala
Esitys Valvenäyttämöllä 18.2.2014
Eero Ojala ottaa tekstin tekstinä. Lyriikka tai proosa, sama se, sillä ne koostuvat kirjaimista, jotka voi lausua. Mikä on kirjoitettu, voidaan myös puhua. Eero Ojala ei ole tässä ajattelussaan Suomen ensimmäinen ja ilmeisesti ei viimeinenkään, onneksi. Enää runonlausuntaa ja näyttelemistä ei tarvitse määritellä askel- ja liikeratojen laajuuden, pukeutumisen tai muun ulkoisen eroilla.
Runot esitystekstinä ovat dramaturgille, näyttelijälle ja ohjaajalle innostava haaste. Lyriikan olemukseen liittyy draamaa ja proosaa selkeämmin moniselitteisyys ja kerroksellisuus. Lyriikassa harvoin on hankalasti joka paikkaan hyppäävää romaanihenkilön nimeä tai verbien riitaisia persoonamuotoja, joiden yhteen nivominen voi vaatia tekstin laajempaakin rukkaamista. Aukkoja on niin paljon, että eri runojen yhdistämisessä vain mielikuvitus on rajana. On tyhjä tontti ja pino tiiltä ja lautaa, joista voi rakentaa mitä mieleen juolahtaa.
Näyttelijä Eero Ojala ja ohjaaja Susanna Airaksinen ovat rakentaneet Kai Niemisen runoista kuohuvan filosofisen vesiputouksen. Kun on lennetty paralleeliaksiooman mukana galakseista maailmanloppuun, herättävät naistenlehtien pikahoitohöpöstelyltä kuulostavat elämänohjeet ansaittua tirskuntaa yleisön joukosta. Runoilijan vuosikausia hauduttelemat viisaudet läjähtävät kuulijan korviin kolmessa vartissa, joten kaiken ymmärtämisestä ei kannata haaveillakaan.
Kai Niemisen ironiselta kuulostavat näkökulmavaihdot voimistuvat moninkertaisiksi, kun draamaan olennaisesti kuuluva kontrastisuus ja Ojalan vikkelä muuntautumiskyky yhdistyvät. Tällainen kokonaisuus puhuu vahvasti uuden draamallisen ”runonlausunnan” puolesta. Suurinta tehoa ei saada poistamalla lausuntaesityksestä muut kuin tekstilliset ja äänenmuodostukselliset elementit, vaan antamalla elementit toisilleen kaikupohjiksi, niin että hento huokaus saa ulos kaikuessaan ukkosenjyrähdyksen voiman. Tämä ei merkitse jatkuvaa vilinää, vilskettä, helinää ja helskettä vaan väkevän ja hennon yhä selkeämpää erottumista toisistaan.
Eero Ojala esitti yllätyslisänumerona varhemman lyhytmonologinsa Vääkky, joka perustuu Jari Tervon proosatekstiin. Isä lähtee viemään vaimoaan synnytyslaitokselle, jossa Vääkky syntyy. Isän hermostunut kompurointi ja siloisten kuvitelmien kohtaaminen sairaalatodellisuuden kanssa saavat aikaan naurattavaa huumoria. Ojalan esitys perustuu tarkkaan mimiikkaan ja onomatopoetiikkaan. Ja vauhtiin.
Eero Ojalan näyttelijyydelle näyttää olevan luonteenomaista vauhti ja vilkkaus. Hän silminnähden nauttii vilistäessään kuin kärppä liikkeiden ja tunteiden meressä. Mikäpä siinä. Taitoa on mukava katsoa, ja etenkin komiikan esittämisessä se on hyvä avu. Onneksi hän malttaa Kai Niemis -monologissa myös hetkittäin rauhoittaa ilmaisua, jotta sekä katsojalla että tekstillä on aikaa ajatella. Jotta muistaisi puhua myös siitä maailmanlopusta.
Kai Niemisen ironiselta kuulostavat näkökulmavaihdot voimistuvat moninkertaisiksi, kun draamaan olennaisesti kuuluva kontrastisuus ja Ojalan vikkelä muuntautumiskyky yhdistyvät. Tällainen kokonaisuus puhuu vahvasti uuden draamallisen ”runonlausunnan” puolesta. Suurinta tehoa ei saada poistamalla lausuntaesityksestä muut kuin tekstilliset ja äänenmuodostukselliset elementit, vaan antamalla elementit toisilleen kaikupohjiksi, niin että hento huokaus saa ulos kaikuessaan ukkosenjyrähdyksen voiman. Tämä ei merkitse jatkuvaa vilinää, vilskettä, helinää ja helskettä vaan väkevän ja hennon yhä selkeämpää erottumista toisistaan.
Eero Ojala esitti yllätyslisänumerona varhemman lyhytmonologinsa Vääkky, joka perustuu Jari Tervon proosatekstiin. Isä lähtee viemään vaimoaan synnytyslaitokselle, jossa Vääkky syntyy. Isän hermostunut kompurointi ja siloisten kuvitelmien kohtaaminen sairaalatodellisuuden kanssa saavat aikaan naurattavaa huumoria. Ojalan esitys perustuu tarkkaan mimiikkaan ja onomatopoetiikkaan. Ja vauhtiin.
Eero Ojalan näyttelijyydelle näyttää olevan luonteenomaista vauhti ja vilkkaus. Hän silminnähden nauttii vilistäessään kuin kärppä liikkeiden ja tunteiden meressä. Mikäpä siinä. Taitoa on mukava katsoa, ja etenkin komiikan esittämisessä se on hyvä avu. Onneksi hän malttaa Kai Niemis -monologissa myös hetkittäin rauhoittaa ilmaisua, jotta sekä katsojalla että tekstillä on aikaa ajatella. Jotta muistaisi puhua myös siitä maailmanlopusta.
