Pohjautuu Hannu Väisäsen teoksiin Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat sekä Taivaanvartijat
Dramatisointi: Seppo Parkkinen
Ohjaus ja sovitus: Fiikka Forsman
Lavastus: Hannu Väisänen
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 1.3.2014
Näyttämö on musta ja turvallinen kuin juuttikankainen perunasäkki, jonka kudoksen läpi häilyvät kesän vihreys ja myrskyävä ravanruskea merivesi.
Liekö alkukuva ennustus esityksestä, sillä katsojana tunnen pysytteleväni omissa oloissani kaukana näyttämön tapahtumista. Näyttämölle vyörytetty valikoima romaanien kohtauksista etääntyy kirjailijan nuoruusmuistoiksi koskettamatta sen kummemmin yhtä katsojaa kuin yhteisöäkään. Huomaan ensi-iltayleisön reagoivan vain, kun lavalle pyyhkäisee Putous-tyyliin karrikoitu äitipuoli tai repliikissä mainitaan ”Toppilan rietas elämä”.
Väisäsen romaanien kieli on eloisaa ja mukaansatempaavaa. Hän piirtää vähillä vedoilla eläviä henkilöitä paperille. Nyt koskettavimmat tapahtumat ja kauniit lauseet skannataan tepastelemaan näyttämölle hauskoissa puvuissa – kieltämättä silmälle herkullisissa. Elämä ja sielu eivät kuitenkaan siirry näyttämölle skannaamalla, eikä draaman koskettavuus synny tapahtumista sinänsä. Tepasteleva elehdintä, liioitellut puhetyylit ja komiikan tekemällä tekeminen eivät valitettavasti ole harvinaisia ilmiöitä teatterissa.
Toiset kengät ei ole silti huono näytelmä. Katsottavaa kyllä riittää yhdeksi kerraksi ja näyttämöllä vallitsee raikas radikaali henki. Visuaalisesta esillepanosta pukuineen ja lavasteineen oli helppo löytää yhteys vaikkapa Pyhän Tuomaan kirkon taideteoksiin, jotka ovat Hannu Väisäsen käsialaa. Viivat ja värit ovat kirkkaat ja selkeät ja kuvissa on sen verran syrjähtämistä todellisuudesta, että ne pysäyttävät silmän ja käynnistävät ajattelun.
Oulun teatteri on todella panostanut Toisiin kenkiin. Väisänen on oululaissyntyinen taiteilija, joka on itse suunnitellut lavastuksen näytelmään, joka kertoo hänen taiteellisesta heräämisestään nuoruusvuosina. Roolihenkilöitä on paljon ja monelle aloittelevalle näyttelijälle on annettu tilaisuus osallistua ammattiteatterin työskentelyyn.
Nuoret näyttelijät ovat eteviä. Etenkin lukioikäisen Elias Salosen hartioille on uskottu paljon, eikä hän petä luottamusta. Hän esittää Hannu ”Antero” Väisästä nuorukaisena ja on työmäärään nähden selvästi näytelmän pääroolissa. Hänen aikuisena varjonaan liikkuu selittäjänä Mikko Leskelä. Anteron lapsuushahmoa esittävät Veeti Reunanen ja Lauri Vasama, jotka ilmeisesti ovat samaa ikäluokkaa kuin Antero näytelmän ensimmäisessä näytöksessä.
Asetelma herättää kysymyksiä. Lapsuus-Antero ilmestyy eteemme mykkänä hahmona ensimmäisen näytöksen alku- ja loppukohtauksissa, mutta puheroolista siinä välillä huolehtii nuoruus-Antero. Miksi eri-ikäisiä näyttelijöitä ei käytetä esittämään oman ikäistään roolihenkilöä, kun heidät kuitenkin on haluttu näytelmään mukaan? Jos opettaja moittii teini-ikäisen näköistä esittäjää liiasta mielikuvituksesta, asetelma vaikuttaa opettajan tahalliselta provosoinnilta ja kavereiden suosion kerjäämiseltä. Sellainen ei herätä katsojassa vastakaikua vaan opettajaa ymmärtävää nyökyttelyä. Jos liiasta innostumisesta ja mielikuvituksen käytöstä haukuttaisiin oikeasti kymmenvuotiasta esittäjää, katharsis kohahtaisi katsomossa katsomossa välittömästi. Asetelmaa ei auta, vaikka ohjaaja pistää teinin elehtimään ja puhumaan lapsellisesti.
Miksei aikuinen näyttelijä voisi yhtä hyvin esittää kaikki Anteron ikävaiheet? Näyttelijä pystyy siihen kyllä, ja esittäväthän Anteron luokkakavereitakin erittäin aikuiset näyttelijät. Yhden näyttelijän ratkaisu voisi tuoda esiin Anteron kehityksen aikuiseksi itsekseen paljon selkeämmin ja syvemmin.
Näytelmän valopilkku ja koskettava roolityö oli Aki Pelkosen esittämä Anteron isä. Pelkosen työssä oli tilanteisiin herkästi ja monipuolisesti reagoivaa aidon tuntuista inhimillisyyttä, joka herätti katsojassa myötätuntoa ja oivallusta yksinhuoltajan suruista, iloista, yrityksestä ja vaivasta. Siitä kaunis kiitos.
