Ohjaus: Linda Wallgren
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015
Puolitoista tuntia ilman väliaikaa ja yhtä pitkästi herpaantumatonta mielenkiintoa – saavutus, johon harvoin törmää. Klassikko jo syntyessään? Ei sentään.
Draaman perusoppien mukaan edetään vallankumouksesta toiseen. Asetelma on piinaava, maukas, täynnä vaihtuvia valtatilanteita. Tähtiehdokkaat astuvat vuorotellen kolmihenkisen raadin eteen ja TV-shown nauhoituskamera raksuttaa.
Jossain ylhäällä näkymättömissä on salaperäinen Veke, joka jollain kumman tavalla on vastuussa kaikesta. Hän on haalinut kokoon kameroiden edessä nöyryytettävät ihmiset, opettanut heille vuorosanat ja elämäntarinat. Hän päättää, mitä näytetään katsojille ja mikä on kenenkin esiintyjän kohtalo. Kukaties hän on jumala, jota kelpaa syyttää, kun on tukahtumaisillaan omaan häpeäänsä.
Raadin jäsenet toimivat ja puhuvat kuin mikään raja ei olisi heitä varten asetettu. Järjen valo ei valaise tunteiden ja valtanautinnon pimeyttä. Jos ylilyöntejä tapahtuu, niin nauhoituksesta voi toki editoida pois kohdat, joissa oma ego saa ryppyjä.
Veke nauraa partaansa siellä jossain. Tämä ei se olekaan nauhoitus vaan suora lähetys niin kuin elämäkin. Kaikkien kaikki on koko maailman nähtävillä koko ajan.
”Amerikan apina” on tarhaan suljettu eläin, joka kerjää katsojilta banaaneja, eikä mikään riitä. Apina matkii mitä näkee ja etsii välitöntä tyydytystä, mistä sitä milloinkin sattuu löytymään. Apinaksi mainittu nuorimies on hetkessä elävä tahdoton olio. Hän ei muista, mitä juuri äsken on puhunut tai luvannut. Elämäntarina muuttuu tunteiden ja mieleen juohtumien mukaan. Huomion tarve huutaa kuin laukeava revolveri. Kun se on tuottanut kaksi ruumista, apina on vähän epävarma, mutta poistuu ruudusta toiseen kuin sarjakuvasankari.
Ennakkomarkkinoinnin perusteella kyseessä on raju kritiikki Idols- ja tähtikilpailujen kulissientakaista hyväksikäyttöä vastaan. Ehkä niinkin, mutta henkilöiden taustalta paljastuvat ihmissuhdekuviot suuntaavat omat ajatukseni pois puhtaasta yhteiskunnallisesta tulkinnasta. Juoni etenee enemmän roolihenkilöiden keskinäisten ihmissuhdesotkujen kuin TV-showbisneksen voimalla.
Jossain ylhäällä näkymättömissä on salaperäinen Veke, joka jollain kumman tavalla on vastuussa kaikesta. Hän on haalinut kokoon kameroiden edessä nöyryytettävät ihmiset, opettanut heille vuorosanat ja elämäntarinat. Hän päättää, mitä näytetään katsojille ja mikä on kenenkin esiintyjän kohtalo. Kukaties hän on jumala, jota kelpaa syyttää, kun on tukahtumaisillaan omaan häpeäänsä.
Raadin jäsenet toimivat ja puhuvat kuin mikään raja ei olisi heitä varten asetettu. Järjen valo ei valaise tunteiden ja valtanautinnon pimeyttä. Jos ylilyöntejä tapahtuu, niin nauhoituksesta voi toki editoida pois kohdat, joissa oma ego saa ryppyjä.
Veke nauraa partaansa siellä jossain. Tämä ei se olekaan nauhoitus vaan suora lähetys niin kuin elämäkin. Kaikkien kaikki on koko maailman nähtävillä koko ajan.
”Amerikan apina” on tarhaan suljettu eläin, joka kerjää katsojilta banaaneja, eikä mikään riitä. Apina matkii mitä näkee ja etsii välitöntä tyydytystä, mistä sitä milloinkin sattuu löytymään. Apinaksi mainittu nuorimies on hetkessä elävä tahdoton olio. Hän ei muista, mitä juuri äsken on puhunut tai luvannut. Elämäntarina muuttuu tunteiden ja mieleen juohtumien mukaan. Huomion tarve huutaa kuin laukeava revolveri. Kun se on tuottanut kaksi ruumista, apina on vähän epävarma, mutta poistuu ruudusta toiseen kuin sarjakuvasankari.
Ennakkomarkkinoinnin perusteella kyseessä on raju kritiikki Idols- ja tähtikilpailujen kulissientakaista hyväksikäyttöä vastaan. Ehkä niinkin, mutta henkilöiden taustalta paljastuvat ihmissuhdekuviot suuntaavat omat ajatukseni pois puhtaasta yhteiskunnallisesta tulkinnasta. Juoni etenee enemmän roolihenkilöiden keskinäisten ihmissuhdesotkujen kuin TV-showbisneksen voimalla.
