Käsikirjoitus: Aleksis Kivi – Janne Kuustie
Ohjaaja: Janne Kuustie
Musiikki: M. A. Nummisen levytetystä tuotannosta
Tuotanto: Oulun kaupunginteatteri ja Sisäkesäteatteri
Esitys: Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016 (Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa)
Jo ensihetkillä minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. Menetän ajantajun, eikä yhtään harmita.
Takanani istuu noin sata koululaista, eikä hiiskahdustakaan kuulu esityksen aikana. Siinä oli energiaa, kehui väliajalle poistuva poika kaverilleen.
Ohjaaja–dramatisoija Janne Kuustie on nähnyt vaivaa löytääkseen olennaisen Aleksis Kiven tekstistä ja sitten miettinyt, miten ajatuksen voi tuoda näyttämölle.
Miten ajatus tuodaan näyttämölle? Ei tarvita selittelyjä, pitkiä vuoropuheluja, videotakaumia tai raivokasta tanssinumeroa kuvaamaan ihmisen olemusta ja elämäntilannetta. Tarvitaan taloudellista ajattelua. Kun mies toteaa tuntevansa naisen, muut näyttelijät vastaavat yhteisäännähdyksellä, joka kertoo katsojalle kaiken tarvittavan miehestä, naisesta, suhteen laadusta ja sen mahdollisuuksista. Muutamalla lauseella ja muutamalla äännähdyksellä on selätetty sivukaupalla Kiven sinänsä nautinnollista tekstiä.
Pieni on suurta. Näyttelijän tarvitsee tehdä vain pieni kädenliike tai irvistys, ja katsoja tuntee heidän roolihenkilönsä läpikotaisin. Kreeta-morsian seisoo ja hymyilee jähmeänä paikallaan. Nauran, enkä voi sille mitään. Tällaista Kreetaa en ole ennen kohdannut, en mielikuvissani enkä näyttämöllä.
Kuustie on tehnyt paljon muitakin irtiottoja klassisista Nummisuutari-normeista. Löydän itsestäni pikkukonservatiivin, mutta tanssitan patukkaa sen seljässä, koska Kuustien tulkinta on niin herkullinen.
M. A. Nummisen laulut Helga-neidistä kookospähkinään vievät tarinaa eteenpäin ja luovat hupaisia sivumerkityksiä. Tuntuu kuin Nummisen laulut alunperinkin kuvaisivat yksinkertaisten ihmisten yksinkertaista maalaiselämää parisataa vuotta sitten.
Väliajan jälkeen alkuperäistekstin kymmenet juonenpoikaset saavat menon näyttämöllä hidastumaan hiukan luettelomaiseksi, mutta kokonaan se ei pysähdy. Iivari ja Sakeri-eno saavat näyttämöaikaa, mutta eivät löydä olemuksilleen ilmaisua yhtä hienovaraisesti kuin muut roolit.
Loppuun odotan huikeaa nousua ja vilkkaita kinttuja, turhaan. Näyttelijät istuvat orkesterilavalle ja ottavat soittimet käsiinsä. He laulavat elämästä, joka on kuin silkkiä vaan. Sitten tulee isku: Esko katsoo suoraan silmiin ja laulaa hiljaa ja koruttomasti:
”Pappa se kirosi ja hylkäsi mun, mamma se sano: tuos on maantie sun.
Ja sama se on taloni mä join tai ei, sama se jos tyttöni toinen vei.
Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan,
hadllidllidllidllinnallei, huomisen huolta ei minulla ei.”
Iloinen kertaus yhdessä ja naps, aplodit. Siinä se on: parin vuosisadan maailmat ja ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen. Itkettäisi, jos ei naurattaisi.
