Poika Mancini

Käsikirjoitus ja ohjaus: Janne Kuustie
Näytelmä pohjautuu Kauko Röyhkän romaaniin Poika Mancini
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2014

Jukka Koskelainen arvioi Helsingin Sanomissa (www.hs.fi 17.9.2013) Kauko Röyhkän romaania Poika Mancini muun muassa näin: ”-- romaanissa viritetään hyviä tilanteita ja luodaan erilaisia henkilöhahmoja, mutta laajempi kehittely puuttuu”. Mikäli arvio pitää paikkaansa, Janne Kuustie on ilmeisesti lätkäissyt romaanin sellaisenaan näyttämölle. Miksi?

Roolihenkilöt selittävät omia ja toistensa ajatuksia, tekemisiä ja tunteita, ja niin on saatu kahteen ja puoleen tuntiin mahtumaan monta kohtausta. Ehkä juuri nämä kohtaukset ovat koskettaneet ohjaajaa ja hän on halunnut myös yleisön kokevan ne merkityksellisinä: monta kohtausta, paljon merkitystä. Mutta monestakaan merkityspalasta ei tule takkia, jos punainen lanka puuttuu.

Mielestäni näyttämö ei ole kirjamessujen näyttelyosasto vaan teatteri oma taiteenlajinsa, joka voi tuoda niin sanottua lisäarvoa toisen taiteenlajin teokselle, jonka on sulkenut kohtuunsa. Teatteri ei ole toiston väline kuten mp3-soitin. Teatteri ei ota toisesta teoksesta valokuvaa vaan rakentaa kolmiulotteisen rakennuksen sen perustalle. Jos romaani olisi ollutkin joltain osin hutera, mitä teatteri siitä välittää?

Poika Mancinin nuoret ja vähän vanhemmatkin näyttelijät ja avustajat tekevät aidot ja innostuneet roolityöt ja ohjauksessa on kivoja yksityiskohtia kosolti. Mikael Saaren laulajantaitoja ei voi kuin ihmetellä. On lahja ihmisille, että hän on löytynyt, mutta hänen roolihenkilönsä Mancini katoaa outoon pöperöön.

Sulaketta lainaamassa

Maiju Lassila – Mikko Roiha: Sulaketta lainaamassa

Ohjaus: Mikko Roiha

Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi, Savonlinnan Teatteri, Joensuun kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri

Esitys Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014

Saavun teatterille hyvissä ajoin, mutta liian myöhään kuitenkin. Aulassa näyttelijä Annina Rokka on jo kertaamassa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa –näytelmän juonta paikalle ehtineille katsojille. Syntyy vaikutelma, että sulakkeen lainaaminen on aika lailla samanlaista kuin tulitikkujen.

Jos juoni on tie, säilyykö se samana riippumatta paikasta, johon se on rakennettu? Onko tie sama, riippumatta siitä, onko sen reunoilla oja vai meluvalli, koivumetsä vai autiomaa, kukkia vai metallikaide? Teknisesti ottaen tietysti on, mutta onko kuitenkaan?

Vaikka onhan näitä nähty ja hienosti oivallettuja onkin. Vanha tarina siirretään uuteen aikaan ja osoitetaan ”ikuisia totuuksia”, ihmisen pysymistä aina samana apinana kuosikuorista huolimatta.

Näyttämö on pieni ja esiintyjät tulevat lähelle. On vauhtia ja koomisuutta ja Mikko Roihan tarkasti valitsemia repliikkejä. Juonta oikaistaan tanssin tieltä niin, että juonikertauksesta huolimatta musta pussi ei aukea karanneeksi porsaaksi, eikä tule ymmärrystä siihenkään, miksi tuomari vapauttaa Vatasen ja Ihalaisen, kun he puhutaan hänelle sosiaalidemokraateista. Jääkö joku harvoista sanoista kuulematta?

Kun taito ja kliseet taistelevat, taito jää usein tappiolle. Ilmeisesti jotain yhteiskuntakriittisyyttä on tavoiteltu alkukuvalla, jossa maatalouskaluin aseistettu työväki ryntää nyrkki ojossa ”Eurooppaan” Finlandian soidessa. Sitäkö se Eurooppa sitten on: venäjää solkkaava yökerhotanssijatar, leskivaimoa ahdisteleva lesbo ja humalassa toisiinsa syttyvät isännät Vatanen ja Ihalainen?

Vaikka olisi kuinka eurooppalaista, niin alkaa jo kyllästyttää. Aiemmin kyllästyin siihen, että aina kun tarvitaan roolihenkilölle traaginen käänne, hän sairastuu syöpään. Nyt valitan lisäksi suuntauksesta, jossa kaikki vanha nykyaikaistetaan homouttamalla parisuhteet. Sillä irtoaa muutamat irtonaurut, kun sen hyvin tekee, mutta pitkään ei naurata. Roihalle varovainen plussa kuitenkin siitä hyvästä, että hän uskaltaa nähdä homostelussa myös samaa naurettavuutta kuin heterostelussa.