Hamlet - Nyhverökostaja

William Shakespeare: Hamlet (suom. Eeva-Liisa Manner)
Sovitus ja ohjaus: Mikko Viherjuuri
Esitys Tampereen Teatterissa 9.4.2013 

Ylimainostettu Shakespeare

Junassa keski-ikäinen innokas teatteriharrastajamies kertoo tuttavalle puhelimitse tunnelmistaan Tampereen Teatterin Hamletin näkemisen jälkeen. Ensin hän muistelee näytelmän henkilöiden nimet. Loppupäätelmä on: "Paljon siinä oli pitkiä monologeja. Että ei se mitään kunnon draamaa ollut. Shakespeare tuntuu olevan ihan ylimainostettu."

Vajaan viikon päästä näin itse tuon ”ylimainostetun” hengentuotteen. Helsingin Kaupunginteatterin versiosta oli aikaa jo muutama kuukausi. Täytyy sanoa että Niskavuori-sarjasta, niin pyhä kuin se onkin, ei ikinä tulla luomaan yhtä erilaisia versioita kuin nämä kaksi ovat toisistaan. Ja nämä kaksi tulkintaa ovat vain pikkupisteitä tulkintojen ympyränkehällä, joka kiertää keskipistettä, kirjoitettua näytelmää. Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla.

Tampereen Hamlet

Tampereen Hamlet on taiteesta ja kulttuurista kiinnostunut ruipelo älykkö. Ohjaaja on käyttänyt tekstistä hyväksi lähes kaiken, mikä viittaa teatteritaiteeseen. Aihe on esillä alkutilanteesta alkaen ja välillä Hamlet vierailee myös maalaustaiteen puolella. Tomi Alatalo esittää Hamletia erittäin kiinnostavasti. Äänen ja ilmeiden vaihtelu on korostetun vähäistä, lähes kirjallista. Hamlet näyttää olevan aidosti pihalla kaikesta, itsestään ja ympäristöstään, vangittuna ympyröihin, jotka häntä henkisesti eivät kiinnosta. Kaikki muut ovat sivuhenkilöitä.

Heikki Kinnusen tarkka hoopoilu Poloniuksena on valitettavasti karsittu minimiin - lohdutuksena haudankaivajan rooli, jolle on annettu tilaa sitäkin enemmän. Kuningas ja kuningatar pyörähtävät näkösällä vähimmän mahdollisen. Ofelialle käy niin kuin näteille tytöille usein käy, eikä siitä sen enempää. Ofelian suussa kirjallisen oloiset, ”kohotetut” hulluushaastelut eivät herätä myötätuntoa häntä kohtaan. Hamletin ainoa tosi ystävä Horatio on kireän näköinen virkamies, joka voisi pikemminkin olla Hamletin isä. Lopputaistelu suoritetaan kiireesti, eikä sille näytä olevan mitään psykologista perustetta.

”Kunnon draama”

Mitä se ”kunnon draama” sitten on, jos se ei ole pettymystä, kostonhalua, rakkautta, hyväksikäyttöä, ystävyyttä, petturuutta, sotaa, taisteluja, murhia, lasten ja vanhempien vaikeita suhteita, tuonpuoleista ja haudanpuoleista, valtaa ja alamaisuutta? Onko ”kunnon draama” monologien välttämistä: hersyvää dialogia ja svengaavia laulu- ja tanssirymistyksiä? Draama voi olla kaikkia näitä, mutta ei välttämättä mitään näistä.

Entä stand up -komiikka, setin mittaiset monologit? Onko stand up draamaa? Hyvä kysymys. Ehkä stand up onkin saanut katsojat mieltämään monologit kuuluvaksi samaan joukkoon juhlapuheiden ja tavaratalojen maistiaiskonsulenttien tai puhelinmyyjien markkinointiviestinnän kanssa. Missään niissä ei ole ristiriitoja: vitsit tuottavat naurua liukuhihnalta, juhlapuheissa ihmiset ja yhtiöt ovat kuin enkelit taivaassa, leipäpalat ovat maailman parhaita ja lehtitarjoukset kaikin puolin täydellisen hyviä.

Ristiriidattomaksi pyrkivä elämä sulkee pois draaman mahdollisuuden niin itseltään kuin ympäristöltään. Ristiriidat oikeassa elämässä ovat kärsimystä, näyttämöllä draamaa. Mutta jos katsoja ei koe ristiriitaa eikä myötätuntoa, kun Ofelia-neito haahuilee hulluna lavalla, kyseessä ei sitten liene elämä eikä draama. Ehkä se on se ”pitkä monologi”, hulluutta liukuhihnalta.

Harhaoppinen

Richard Bean (suom. Teemu Kaskinen): Harhaoppinen
Ohjaus: Snoopi Siren
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 5.4.2013 

Harhaoppisia on ollut maailman sivu, nyt enemmän kuin koskaan, koska tiedämme täydellisen täsmällisesti kaiken. Täsmätieto on neulankärki, johon ei mahdu montaa istumaan, ja istujallakin on kiikkerät oltavat. Harhaoppisia ovat kaikki, jotka eivät usko tätä täsmätietoa. Yhteiskuntamme jakautuu oikea- ja harhaoppisiin kiihkeästi koko evoluution voimalla, syntyy yhä uusia mutaatioita, lajeja ja heimoja.

Harhaoppinen-näytelmässä yliopiston opettaja Diane Cassell ei usko ilmastonmuutokseen, joten yliopiston rakas tuttu tuma sylkee häntä soluliman laidalle. Lopulta hän humpsahtaakin solukalvon läpi kotiinsa häpeämään. Kestääkö usko tai oppi kun se eristetään yhteisöstä?

Näytelmässä on erittäin onnistuneesti yhdistetty ajankohtainen kuuma tiedeperuna, aidot ja moniulotteiset päähenkilöt harvinaisen läsnäolevalla näyttelijäntyöllä toteutettuina (Minna Hokkanen, Jyrki Mänttäri ja Toni Harjajärvi), sekä sukkelasti yllättelevä komedia, verbaalista leikkiä ja tilannekomiikkaa.

Johonkin vain katoaa otsikon idea: harhaoppisuus ja harhaoppisen kohtalo. Loppua kohti nämä kuihtuvat sivuseikoiksi ja tärkeintä on parinmuodostus ja äidin ja tyttären symbioottisen suhteen kuvaaminen.

Ilmastonmuutoksesta johtuu kyllä mieleen helposti ekoaktivistit ja ekoterroristit, mutta miksi heidät pitää nähdä, kun mainitseminenkin riittäisi uhan luomiseen? He näkyvät vajaan minuutin videolla harmaina varjoina, mutta sen minuutin perustelemiseksi vaaditaan näyttämön poikki silloin tällöin läpijuoksevan kaksoisagentin rooli. Ja jotta agentti saisi mahdollisuuden hyvittävään tekoon, pitää juonivarastoon lisätä anoreksia, jotta saadaan aikaan sydänkohtaus.

Hyvässä draamassa kaikkea näyttämölle tuotua pitää myös käyttää. Siksi kitaraa, jokilaivaa, pilveä, henkilöstöpäällikköä, joulukävelyä, professorin vaimoa ym. mieleen juolahtanutta varten sirotellaan toistoksi sinne tänne mihinkään johtamattomia parin repliikin juonirääpäleitä.

Harhaoppinen on omaperäinen ja uudenlainen teksti, kunnianhimoinen yritys yhdistää klassiseen hupikomediaan vakava aihe. Tuntumaksi silti jäi, että tämänkin komedian kirjoittajan olisi kannattanut pysyä vielä tiukemmin neulankärjellään, täsmäideassaan. Kiikkerässä paikassa tasapaino säilyy parhaiten, kun katse kohdistuu tiukasti yhteen pisteeseen. Vaikka onhan ohilipuvissa pilvilaivoissakin viehättävät puolensa.