Esiintyjät: 4–20-vuotiaiden sirkus- tanssi- ja teatteriryhmät
Visualisointi: animaatio-, arkkitehtuuri-, elokuva-, käsityö- ja sarjakuvaryhmät
Esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.
Kuinka voin arvioida lasten ja teinien luomistyötä ja taitoa? Etenkään kun ei ole selvää, katsonko taidekoulun ryhmien ”kevätjuhlaa” vai taideteosta.
Suurin osa katsojista on lasten vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, kummeja ja kavereita. Jokaiselle lapselle ja nuorelle on annettu näyttämöhetkensä. Katsojana en ensisijaisesti odota syväluotaavaa taide-elämystä vaan pienimpien taiteilijoiden suloisia näyttämömokia, jotka saavat ilon kyyneleet silmiin. Esityksen jälkeen tarjotaan kaikille mehua ja pikkuleipiä taidekoulun 35-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Toisaalta taidekoulussa on nähty mahdottomasti vaivaa, jotta kahdestakymmenestä kolmesta pikku osasesta muodostuisi juonellinen jatkumo ja esitys on tuotu yleisön nähtäville teatterifestivaaleilla. Kuten arvata saattaa, dramatisointi on ollut vain kehyksen tekemistä ja taulu myydään erikseen.
Nuortenteatteri huolehtii kehyksestä. Toistuvan ja pysäytetyn liikkeen näyttelijäntyöharjoituksilla he luovat mielenkiintoisen alkukuvan ja esittelevät sitten koko esitystä kantavan eipäs–juupas-kilpailuteeman. Maailmanympärimatkan varrella ryhmä toisensa jälkeen ajautuu inttämisen iloon, jolloin liikkeelliset haparoinnit vaihtuvat ponnekkaaksi tunteeksi.
Muistan nuoruusvuosiltani ainakin kuoro- ja kansantanhujuhlia, jotka olivat aikamoista sähläystä. Vaikka omassa kotiryhmässä laulu tai tanhu sujui hyvinkin mallikkaasti, tyhmyys tiivistyi kymmenien eri puolilta saapuneiden ryhmien joukossa. Tai eihän se tyhmyyttä ollut, vaan johtui siitä, että suurissa tapahtumissa ei yhteisesitysten harjoitteluun ollut liiemmin mahdollisuuksia ennen julkista esitystä.
Samaa ”vikaa” oli nähtävissä – ymmärrettävästi – taidekoulunkin juhlanäytöksessä. Pienet kiinalaiset hajaantuivat neuvottomiin rykelmiin ja pitkä lohikäärme katkesi, kun jollekin iski epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi piti tehdä.
Mokat olivat hellyttäviä, mutta kirkastivat osaltaan myös esitystaiteen ihmeitä. Opettavaista oli nähdä jälleen kerran, kuinka selvästi roolihenkilön todelliset ajatukset näkyvät katsomoon. Jos pelkäät tekeväsi väärin, näytät olevan eksyksissä, vaikka jalka ja käsi kuinka vispaisi toisten kanssa samaan tahtiin. Jos olet sukkela ja sulava prinsessa, mutta sinua nolottaa olla vasta joukon toiseksi lahjakkain, ei harsomekkokaan peitä hartioissa köyristyvää häpeää.
Yhtäkkiä suloisen inhimillisen toiminnan keskelle loikkaa balettiryhmä kuin lauma gaselleja. Onko baletti luonteeltaan niin kurinalaista, että tavoite ja tehtävä on selvä joka ainoalla? Esittäjien ajatukset eivät näytä harhailevan, vaan energia hönkää katsomoon ja pistää hiljaiseksi. Yhtäkkiä koen kokevani taidetta.
Muissakin ryhmissä iästä ja taitotasosta riippumatta erottuu selvästi lapsia ja nuoria, jotka keräävät katsojan huomion. Tällaista ei varmaan saisi sanoa lasten esityksiä arvioidessa, mutta totta se on. Joku on lavalla kokonaan, joku vain niiltä osin kuin on käsketty tai opetettu.
