Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi
Kotimainen kantaesitys Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015
Puhuttua Tsehovin tekstiä, särmikästä liikepelleilyä ja mahdottoman kauniita näyttämökuvia. Valaistus vaihtuu teatteritilan avovalaistuksesta kynttelikköön. Korville käyvä naurunrähinä vaihtuu äänettömään hitauteen. Sotkettu ja jumalkuvastolla koristeltu keekoilija vaihtuu harmaaksi arkihiirulaiseksi.
Alkuperäinen novelli taipuu ahdistavan moniin tulkintakulmiin.
Voisi olla kysymys suuruudenhulluuden kuvauksesta tai ylipäätään ihmistä vaivaavan himon salakavalasta piiloleikistä.
Monessa lehtipuffissa viitattiin perheen ja työn yhdistämisen vaikeuteen – liekö ollut tavoitteena, että työikäinen väestö hakeutuisi teatterikatsomoon.
Hengen ja ruumiin ravinnon puutarhat vaativat yhtälailla lakkaamatonta työtä, mutta arvostavatko puutarhurit toisiaan?
Entä kummat ihmiset ovat lopulta hyödykkäämpiä ihmiskunnalle, arjen ahertajat vai hengen nerot?
Novellissa nähdään myös nainen jatkuvasti valitsemassa isän ja aviomiehen, eri puutarhojen välillä.
Nerouden sädekehä ja julkkiskulttuuri voisi myös olla yksi näkökulma novelliin.
Riko Saatsin Musta munkki tyytyy kertomaan Tsehovin tarinan kummemmin selittelemättä. Se ihmetyttää. Kun ei valita mitään näkökulmaa, näytelmän katsominen ei ole sen kummempaa kuin novellin lukeminen kotisohvalla. Tai ei nyt sentään.
Työryhmä on luonut näyttämölle mieleen painuvia kohtauksia, joissa henkii puhdas, jäljittelemätön teatterin taika. Meluisa sairausmölinä kasvaa hartaaksi kohtaukseksi, jossa vaimo ja appiukko pesevät päähenkilö Kovrinin puhtaaksi. Mieleeni nousee kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslastensa jalkoja tai hiljentynyt ihminen valvomassa kuolevan rakkaansa vierellä.
Ja kuinka vähillä vedoilla karnevalistisesti mesonnut Kovrin paraneekaan tavikseksi virttyneessä villapaidassaan, ja muuttuu sitten muutamalla äänenpainolla kotityranniksi, joka kostaa perheenjäsenille oman itsevihansa.
Värit puhuvat äänekkäästi. Puutarha tursuu esiin hedelminä, köynnösseininä, kukkakimppuina ja seppeleinä. Vain musta munkki ei piittaa elämän merkeistä vaan levittää mustaa kosketustaan. Kovrinin yllä harmaakin on vain liennytettyä mustaa.
Riko Saatsin Musta munkki tyytyy kertomaan Tsehovin tarinan kummemmin selittelemättä. Se ihmetyttää. Kun ei valita mitään näkökulmaa, näytelmän katsominen ei ole sen kummempaa kuin novellin lukeminen kotisohvalla. Tai ei nyt sentään.
Työryhmä on luonut näyttämölle mieleen painuvia kohtauksia, joissa henkii puhdas, jäljittelemätön teatterin taika. Meluisa sairausmölinä kasvaa hartaaksi kohtaukseksi, jossa vaimo ja appiukko pesevät päähenkilö Kovrinin puhtaaksi. Mieleeni nousee kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslastensa jalkoja tai hiljentynyt ihminen valvomassa kuolevan rakkaansa vierellä.
Ja kuinka vähillä vedoilla karnevalistisesti mesonnut Kovrin paraneekaan tavikseksi virttyneessä villapaidassaan, ja muuttuu sitten muutamalla äänenpainolla kotityranniksi, joka kostaa perheenjäsenille oman itsevihansa.
Värit puhuvat äänekkäästi. Puutarha tursuu esiin hedelminä, köynnösseininä, kukkakimppuina ja seppeleinä. Vain musta munkki ei piittaa elämän merkeistä vaan levittää mustaa kosketustaan. Kovrinin yllä harmaakin on vain liennytettyä mustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita! Valvon niitä huolella, ennen kuin päästän ne sivulle näkyviin.