Pierre Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita (Les liaisons dangereuses)
Dramatisointi: Juha Kukkonen
Ohjaus: Pertti Sveholm
Lavastus: Kalle Nurminen
Puvut: Pasi Räbinä
Esitys: Valheet ja viettelijät Oulun kaupunginteatterissa 15.10.2016
Rokokoosilkki pelmahtaa ja sihahtaa, nyörikengät napsahtavat marmorilattiaan. ”Paska!” noituu tyttö. (Suolistohuumori oli suosittua myös 1700-luvun lopulla, siitä todistaa muun muassa säveltäjä W. A. Mozartin kirjeenvaihto lähipiirinsä kanssa.)
Roolihenkilöiden vaatevarasto on ehtymätön. Näyttämön keskellä pyörii rakennelma, joka on kulmasta riippuen palatsi, oopperan aitio, köynnösten peittämä maaseutulinna, ilotalo, rähjäinen murju tai muhkea palatsin portaikko. Näitä ei turhaan ole kehuttu.
Politiikkaa…
Näyttelijät ovat rooleissa tosissaan, mutta heidän suuhunsa on syötetty outoja rivivälivitsejä suomalaisten kuplittumisesta ja kompuroivasta politiikasta. Dramatisoija on kai ollut innoissaan, kun on hoksannut de Laclosin romaanin syntyajan yhteiskunnallisen todellisuuden, hetken ennen Ranskan vallankumousta.
Vallankumousliput liehuvat kohtausten välikkeissä ja yötaivas on räjähteistä punainen. Säätyjen välinen epätasa-arvo jää kuitenkin päälle liimatuksi, kun palvelijat tepsuttelevat tyylikkäissä ja siisteissä vaatteissa ja ovat isäntiensä luotettuja. Palvelijat pettävät toisiaan ja herrojaan isäntiensä malliin. Palvelijoiden alistaminen ei näytä yläluokan keskinäistä hyväksikäyttöä kummemmalta.
… vai moraalifilosofiaa?
Alkuperäisromaani on puhtaasti moraalifilosofinen, ei poliittinen kannanotto. Kun dramatisoija tai ohjaaja ei ole valinnut, kumpi tulkinta edellä edetään, kumpikaan ei saa ilmaa siipiensä alle. Vietellään, valehdellaan ja viihdytään siis vain. Viihtymistä ja silmänruokaa teatteri-ilta kyllä tarjoaa runsain mitoin.
Minun mielestäni olisi kannattanut valita de Laclosin teemat, sillä ne ovat enemmän tätä päivää kuin eilinen politiikka. Elämä on viihtymistä. Vanhat arvot ja hyveet ovat ahdistavaa henkistä väkivaltaa. Persoona muokataan CV:hen sopivaksi, ja joka tavoitetta varten tehdään CV:stä eri versio. Enää ei puhuta kuin ihminen ihmiselle vaan kuin hyödyllinen väline hyötyarvoaan kasvattavalle välineelle.
Kylmin sota käydään ihmisten välillä
Olen nähnyt kaksi de Laclosin romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa ja yhden näytelmäsovituksen ennen Oulun kaupunginteatterin versiota. Kirkkaimpana muistan Rauman kaupunginteatterin esityksestä yhden repliikin, yhden sanan: ”Sota.”
Katsekontakti, rohkea hiljaisuus, äärimmäisen selvästi lausuttu nelikirjaiminen sana, katseet ja käännähdys. Siinä se oli: maailmanloppu oli kutsuttu näyttämölle. Ei tarvittu huutamista, kiihtymistä, musiikin pauhua tai tulenpunaisia valoja, vaan ajatus ja näyttelijäntyön taide. Kunpa muistaisin näyttelijän nimen!
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
tiistai 9. helmikuuta 2016
Runoilta J. L. Runebergin lyriikasta
Oulussa 7.2.2016
Runeberg taisi olla suukkofriikki. Muisku, suukko, suudelma ja suutelo simahuulilta oli monen lyyrillisen runon kirjoittamisen motiivi, sisältö, jännite ja hekuma. Aikanaan runot lienevät kohauttaneet häveliästä kaihoa lukijattarien poveen.
Runebergin jälkeen on pukannut suomenkielistä rakkausrunoa siihen tahtiin, että ylitarjonta on pakottanut runoilijat etsimään hienovaraisempia ja syvemmälle meneviä rakkauden ilmaisuja. Hyvä niin.
Runebergin kunniaksi oululaisessa kirkossa esitettiin päivänsankarin tuotantoa, jo viidennentoista kerran. Kunnioitettavan sitkeää kulttuurityötä seurakuntaympyröissä! Kirkon akustiikka oli runoille makean mehevä, ja lisäksi mikrofonit toimivat laadukkaasti.
Tunnin mittaan mietin, mikä olisi oikea sana kuvaamaan illan sisältöä. Oliko se runojen lukemista, esittämistä vai lausumista?
Lukemista puoltaa se, että runot luettiin paperista. Katsekontakti yleisöön pysyi, mutta rivi kerrallaan, säe kerrallaan edettiin yli- ja alimenoista tai asiayhteyksistä välittämättä. Lähes välittämättä, etten liikaa sanoisi.
Lausumisen puolesta puhuivat esillä olijoiden kauniit harkitut äänet. Yhden äänessä oli muistuma Ella Erosen ääniluolan syvistä onkaloista, yhden äänessä kuulsi ajatusta, hymy ja luontevaa rytmikkyyttä, yhden rytmi taas oli niin vahva, että sanojen luonnolliset painotukset musertuivat runolaukan alle.
Esittämisen puolesta puhuivat muutamat tunnelmaan sopivat kulmankurtistukset. Tai se, että kädet huitoivat silloin tällöin viittomakielisen eleen, samalla kun silmät etsivät paperista seuraavaa säkeenloppua.
Illan loppuhuipennuksena oli kolme runoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Juhani Lindholmin loistava uusi käännös ja muiskuja suuremmat tarinat pistivät koko esittäjäporukkaan eloa. Jopa runolaukkaaja alkoi kuunnella runon sisältöä rytmin sijaan. Ääniin tuli nautinnon ja innostuksen hehkua.
Esittäjän innostumisen kääntöpuolena saattaa olla innostuminen omasta innostuksesta niin, että tavoite – runon sisällön lahjoittaminen kuulijalle – unohtuu. Itse olen huono vitsinkertoja. Kertoessani ajattelen koko ajan hupaisaa loppua ja naureskelen sille. Empaattinen kuulija voi toki iloita sitä, että kertojalla on hauskaa, mutta hän ei pääse vitsin maailmaan. Kertoja ei vie häntä sinne vaan omaan maailmaansa.
Runeberg taisi olla suukkofriikki. Muisku, suukko, suudelma ja suutelo simahuulilta oli monen lyyrillisen runon kirjoittamisen motiivi, sisältö, jännite ja hekuma. Aikanaan runot lienevät kohauttaneet häveliästä kaihoa lukijattarien poveen.
Runebergin jälkeen on pukannut suomenkielistä rakkausrunoa siihen tahtiin, että ylitarjonta on pakottanut runoilijat etsimään hienovaraisempia ja syvemmälle meneviä rakkauden ilmaisuja. Hyvä niin.
Runebergin kunniaksi oululaisessa kirkossa esitettiin päivänsankarin tuotantoa, jo viidennentoista kerran. Kunnioitettavan sitkeää kulttuurityötä seurakuntaympyröissä! Kirkon akustiikka oli runoille makean mehevä, ja lisäksi mikrofonit toimivat laadukkaasti.
Tunnin mittaan mietin, mikä olisi oikea sana kuvaamaan illan sisältöä. Oliko se runojen lukemista, esittämistä vai lausumista?
Lukemista puoltaa se, että runot luettiin paperista. Katsekontakti yleisöön pysyi, mutta rivi kerrallaan, säe kerrallaan edettiin yli- ja alimenoista tai asiayhteyksistä välittämättä. Lähes välittämättä, etten liikaa sanoisi.
Lausumisen puolesta puhuivat esillä olijoiden kauniit harkitut äänet. Yhden äänessä oli muistuma Ella Erosen ääniluolan syvistä onkaloista, yhden äänessä kuulsi ajatusta, hymy ja luontevaa rytmikkyyttä, yhden rytmi taas oli niin vahva, että sanojen luonnolliset painotukset musertuivat runolaukan alle.
Esittämisen puolesta puhuivat muutamat tunnelmaan sopivat kulmankurtistukset. Tai se, että kädet huitoivat silloin tällöin viittomakielisen eleen, samalla kun silmät etsivät paperista seuraavaa säkeenloppua.
Illan loppuhuipennuksena oli kolme runoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Juhani Lindholmin loistava uusi käännös ja muiskuja suuremmat tarinat pistivät koko esittäjäporukkaan eloa. Jopa runolaukkaaja alkoi kuunnella runon sisältöä rytmin sijaan. Ääniin tuli nautinnon ja innostuksen hehkua.
Esittäjän innostumisen kääntöpuolena saattaa olla innostuminen omasta innostuksesta niin, että tavoite – runon sisällön lahjoittaminen kuulijalle – unohtuu. Itse olen huono vitsinkertoja. Kertoessani ajattelen koko ajan hupaisaa loppua ja naureskelen sille. Empaattinen kuulija voi toki iloita sitä, että kertojalla on hauskaa, mutta hän ei pääse vitsin maailmaan. Kertoja ei vie häntä sinne vaan omaan maailmaansa.
torstai 28. tammikuuta 2016
M. A. Nummisuutarit
Käsikirjoitus: Aleksis Kivi – Janne Kuustie
Ohjaaja: Janne Kuustie
Musiikki: M. A. Nummisen levytetystä tuotannosta
Tuotanto: Oulun kaupunginteatteri ja Sisäkesäteatteri
Esitys: Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016 (Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa)
Jo ensihetkillä minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. Menetän ajantajun, eikä yhtään harmita.
Takanani istuu noin sata koululaista, eikä hiiskahdustakaan kuulu esityksen aikana. Siinä oli energiaa, kehui väliajalle poistuva poika kaverilleen.
Ohjaaja–dramatisoija Janne Kuustie on nähnyt vaivaa löytääkseen olennaisen Aleksis Kiven tekstistä ja sitten miettinyt, miten ajatuksen voi tuoda näyttämölle.
Miten ajatus tuodaan näyttämölle? Ei tarvita selittelyjä, pitkiä vuoropuheluja, videotakaumia tai raivokasta tanssinumeroa kuvaamaan ihmisen olemusta ja elämäntilannetta. Tarvitaan taloudellista ajattelua. Kun mies toteaa tuntevansa naisen, muut näyttelijät vastaavat yhteisäännähdyksellä, joka kertoo katsojalle kaiken tarvittavan miehestä, naisesta, suhteen laadusta ja sen mahdollisuuksista. Muutamalla lauseella ja muutamalla äännähdyksellä on selätetty sivukaupalla Kiven sinänsä nautinnollista tekstiä.
Pieni on suurta. Näyttelijän tarvitsee tehdä vain pieni kädenliike tai irvistys, ja katsoja tuntee heidän roolihenkilönsä läpikotaisin. Kreeta-morsian seisoo ja hymyilee jähmeänä paikallaan. Nauran, enkä voi sille mitään. Tällaista Kreetaa en ole ennen kohdannut, en mielikuvissani enkä näyttämöllä.
Kuustie on tehnyt paljon muitakin irtiottoja klassisista Nummisuutari-normeista. Löydän itsestäni pikkukonservatiivin, mutta tanssitan patukkaa sen seljässä, koska Kuustien tulkinta on niin herkullinen.
M. A. Nummisen laulut Helga-neidistä kookospähkinään vievät tarinaa eteenpäin ja luovat hupaisia sivumerkityksiä. Tuntuu kuin Nummisen laulut alunperinkin kuvaisivat yksinkertaisten ihmisten yksinkertaista maalaiselämää parisataa vuotta sitten.
Väliajan jälkeen alkuperäistekstin kymmenet juonenpoikaset saavat menon näyttämöllä hidastumaan hiukan luettelomaiseksi, mutta kokonaan se ei pysähdy. Iivari ja Sakeri-eno saavat näyttämöaikaa, mutta eivät löydä olemuksilleen ilmaisua yhtä hienovaraisesti kuin muut roolit.
Loppuun odotan huikeaa nousua ja vilkkaita kinttuja, turhaan. Näyttelijät istuvat orkesterilavalle ja ottavat soittimet käsiinsä. He laulavat elämästä, joka on kuin silkkiä vaan. Sitten tulee isku: Esko katsoo suoraan silmiin ja laulaa hiljaa ja koruttomasti:
”Pappa se kirosi ja hylkäsi mun, mamma se sano: tuos on maantie sun.
Ja sama se on taloni mä join tai ei, sama se jos tyttöni toinen vei.
Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan,
hadllidllidllidllinnallei, huomisen huolta ei minulla ei.”
Iloinen kertaus yhdessä ja naps, aplodit. Siinä se on: parin vuosisadan maailmat ja ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen. Itkettäisi, jos ei naurattaisi.
Ohjaaja: Janne Kuustie
Musiikki: M. A. Nummisen levytetystä tuotannosta
Tuotanto: Oulun kaupunginteatteri ja Sisäkesäteatteri
Esitys: Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016 (Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa)
Jo ensihetkillä minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. Menetän ajantajun, eikä yhtään harmita.
Takanani istuu noin sata koululaista, eikä hiiskahdustakaan kuulu esityksen aikana. Siinä oli energiaa, kehui väliajalle poistuva poika kaverilleen.
Ohjaaja–dramatisoija Janne Kuustie on nähnyt vaivaa löytääkseen olennaisen Aleksis Kiven tekstistä ja sitten miettinyt, miten ajatuksen voi tuoda näyttämölle.
Miten ajatus tuodaan näyttämölle? Ei tarvita selittelyjä, pitkiä vuoropuheluja, videotakaumia tai raivokasta tanssinumeroa kuvaamaan ihmisen olemusta ja elämäntilannetta. Tarvitaan taloudellista ajattelua. Kun mies toteaa tuntevansa naisen, muut näyttelijät vastaavat yhteisäännähdyksellä, joka kertoo katsojalle kaiken tarvittavan miehestä, naisesta, suhteen laadusta ja sen mahdollisuuksista. Muutamalla lauseella ja muutamalla äännähdyksellä on selätetty sivukaupalla Kiven sinänsä nautinnollista tekstiä.
Pieni on suurta. Näyttelijän tarvitsee tehdä vain pieni kädenliike tai irvistys, ja katsoja tuntee heidän roolihenkilönsä läpikotaisin. Kreeta-morsian seisoo ja hymyilee jähmeänä paikallaan. Nauran, enkä voi sille mitään. Tällaista Kreetaa en ole ennen kohdannut, en mielikuvissani enkä näyttämöllä.
Kuustie on tehnyt paljon muitakin irtiottoja klassisista Nummisuutari-normeista. Löydän itsestäni pikkukonservatiivin, mutta tanssitan patukkaa sen seljässä, koska Kuustien tulkinta on niin herkullinen.
M. A. Nummisen laulut Helga-neidistä kookospähkinään vievät tarinaa eteenpäin ja luovat hupaisia sivumerkityksiä. Tuntuu kuin Nummisen laulut alunperinkin kuvaisivat yksinkertaisten ihmisten yksinkertaista maalaiselämää parisataa vuotta sitten.
Väliajan jälkeen alkuperäistekstin kymmenet juonenpoikaset saavat menon näyttämöllä hidastumaan hiukan luettelomaiseksi, mutta kokonaan se ei pysähdy. Iivari ja Sakeri-eno saavat näyttämöaikaa, mutta eivät löydä olemuksilleen ilmaisua yhtä hienovaraisesti kuin muut roolit.
Loppuun odotan huikeaa nousua ja vilkkaita kinttuja, turhaan. Näyttelijät istuvat orkesterilavalle ja ottavat soittimet käsiinsä. He laulavat elämästä, joka on kuin silkkiä vaan. Sitten tulee isku: Esko katsoo suoraan silmiin ja laulaa hiljaa ja koruttomasti:
”Pappa se kirosi ja hylkäsi mun, mamma se sano: tuos on maantie sun.
Ja sama se on taloni mä join tai ei, sama se jos tyttöni toinen vei.
Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan,
hadllidllidllidllinnallei, huomisen huolta ei minulla ei.”
Iloinen kertaus yhdessä ja naps, aplodit. Siinä se on: parin vuosisadan maailmat ja ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen. Itkettäisi, jos ei naurattaisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)