Valo loistaa pimeydessä

Monologi Johanneksen evankeliumista perustuen Raamatun teksteihin
Näyttelijä: Mikael Kokko
Ohjaus: Kimmo Lavaste
Esitys Sanan Suvipäivillä Hämeenlinnassa 16.6.2012, Poltinahon seurakuntatalo

Raamattu on täynnä tiiviitä dramaattisia kohtaamisia. Kohtaajien välillä on kireitä jännitteitä, sillä vastakkain asettuvat jumaluus, kataluus, ihmeet, epätoivo, sairaus, valta, vallanhimo, köyhyys, rikkaus, hyvyys, pahuus ja kaikki muutkin elämää suuremmat auringonalaiset ja taivaalliset ääripäät. Houkuttava haaste kelle tahansa esittäjälle. Tekstimassaakin on enemmän valittavaksi kuin Hamletin olla vai eikö -monologissa. Mikael Kokko ja Kimmo Lavaste ovat ottaneet haasteen vastaan ja etsineet ydinjyvää Johanneksen evankeliumista.

Monologin keskushenkilöksi on valittu Jeesus, joka elää niin täyttä elämää, että harva sellaista toivoisi nykyisen elämyskeskeisyydenkään aikoina. Kokon Jeesus on rehellisen oloinen perusjätkä siisteissä farkuissa ja mustassa toppaolkaisessa nahkatakissa. Hänellä on selkeä näkemys totuudesta ja tehtävästä ja mietitty ulosanti, joka ei tee sanojastaan numeroa. Tällaisista miehistä työ-, opetus- ja puolustusministerit varmaan näkevät haaveunia.

Muut ihmiset ovatkin sitten se karu todellisuus. Jeesuksen rinnalle Kokko esittää valloittavan taitavasti koko kirjon surkean tavallisia ihmisiä, vaihtaa roolista rooliin salamannopeasti. Mutta ovatko tosielämän ihmiset noin karikatyyrimäisiä ja outoja niljakkeita Jeesuksen rinnalla? Vähän hei kunnioitusta näiden nilkkien luojalle, joka tämä Jeesus Raamatun mukaan myös on! Tai toisaalta - tällä lailla saadaan Jeesus näyttämään maailman ainoalta todelliselta ihmiseltä muiden räpistellessä synnin runtelemina ihmisen irvikuvina.

Keskittyäkö Raamatun dramatisoinnissa korostamaan Jeesuksen suuruutta tavallisiin taapertajiin verrattuna vai Jeesuksen inhimillisyyttä suuruudestaan huolimatta? Tämä kysymys hiertää (toivottavasti) jokaista kristillisen draaman tekijää. Jeesuksen suuruuden yksioikoinen korostaminen tekee näyttämöjeesuksista koneenlämpöisiä raamatunlauselaitteita, inhimillisyyden korostaminen opettavaisia mattimallikkaita. Kumpikin tuskastuttaa katsojan, joka odottaa draamasta virkistystä hengelliseen elämäänsä.

Kokon ja Lavasteen Jeesus onnistuu olemaan poikkeava yksilö ilman sädekehää. Silti ehkä turhan tunteeton. Jeesuksen viha, rakkaus, ihmeily ja kärsimättömyys on jatkuvasti liepeän lempeää ikään kuin hän vetäytyisi kuoreensa tajutessaan erilaisuutensa. Vai onko tavoiteltu sitä Raamatun antamaa vihjettä, että Jeesus ei uskonut itseään ihmisille, koska tiesi mitä heissä on? Yksinäisen ihmisen asenne, Jeesuksen elämää ajatellen psykologisesti uskottava.

Oli miten oli, Mikael Kokon monologi Johanneksen evankeliumista onnistui antamaan tuon kaivatun virkistyksen. Valtava ajatustyö on tehty, kun Jeesuksen elämä on puristettu yhteen tuntiin ja vielä niin, että saadaan esiin meidän tavallisten tallaajien vaikutus siihen. Kohtaamiset meidän kanssamme vaikuttivat Jeesuksen elämässä käänteen toisensa jälkeen ja lopputulos oli mitä on. Jumala ei ole teatterituottaja, joka järjestelee ihmisten elämään viihdyttäviä käänteitä, vaan draama syntyy kun ihmiset  kohtaavat toisensa ja kukaties Jumalankin.