Tulipunainen hevonen

Tulipunainen hevonen
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Esitys: Q-teatteri 26.9.2012

Esirippuun on kuvattu Jeesuksen kasvot, tuo tuttu optinen harhakuva, jossa ensin näkee loskaisen pälven keväthangessa. Mitä kaikkea tapahtuu ennen kuin esirippu repeää ylhäältä alas asti ja näytelmän Jeesus joutuu tekemään itse päätöksen elääkö vai kuollako?

Näytelmän päähenkilö on Jani Volasen esittämä Kosti-Timo, joka kokee elämänyhteyttä Jeesuksen kanssa. Hän on yhtä hylätty, yksin ja ulkopuolinen ja haluaisi korvaukseksi saada aikaan merkittäviä tekoja, olla jotain. Ensimmäinen hylkäämiskokemus ei johdakaan kuoleman jälkeiseen taivaan iloon kuten Raamatussa, vaan Kosti-Timo jää roikkumaan kahden kuoleman välille ja piiloutuu näytelmän Jeesuksen tapaan erämaahan paljastamatta itseään kenellekään.

Näytelmän naiset ovat armon ja rakkauden sanansaattajia. Jeesuksella on Maria Magdaleena ja Susanna, Kosti-Timolla vaimo, terapeutti ja opetuslapset, jotka palvovat heitä. Juudas kiristää ja uhkailee Jeesusta, Kosti-Timo näkee kauhuja kaikkialla ja ravaa elämänsä läpi kuin Ilmestyskirjan tulipunainen sodan hevonen. Rakkauden ja armon sanoma on Kosti-Timon kohdalla kuin kastelisi erämaata lusikallisella vettä. Hän huolii turvakseen vain ehdotonta valtaa, Jeesus turvautuu Marian rakkauteen.

Kun esirippu repeää kahtia, Jeesus ja Kosti-Timo joutuvat paljastetuiksi ihmisten edessä. Jeesus valitsee silloin rakkauden ja armon ja suostuu kuolemaan odottaen toista tulemistaan. Kosti-Timo uhoaa viimeisessä monologissaan, seurapuheessa, tulevansa vielä takaisin voittajana eikä kuolevansa koskaan. Ymmärtääkö hän armosta ja rakkaudesta edelleenkään mitään vai joutuuko tuhoutumaan Jumalan koston välikappaleena kuin tsunamissa kuollut tyttö, jonka kuoleman syiden erilaisia hengellistäjiä hän syyttää sydämensä kyllyydestä näytelmän avaavassa seurapuheessaan.

Tulipunainen hevonen käsittelee ihmisen hengellisyyden ja psyyken vuorovaikutusta paljon monipuolisemmin kuin karikatyyrimäisten ”raamattupiirikohtausten” perusteella luulisi. Näytelmän tekijät ovat hartaudella tutustuneet persoonallisiin hengellisiin yhteisöihin ja tehneet tarkkoja havaintoja. Näytelmä on hyvä peili meille kaikille hengellisen toiminnan aktiiveille, mutta ei siksi että se näyttäisi meidät naurettaviksi. Komiikkaa toki löytyy niin että itselleen on ihan pakko nauraa, mutta pysäyttävästi näytetään, kuinka yleisinhimillisiä ja raadollisia ovat monet pelit, joita kuvittelemme Pyhän Hengen jumalalliseksi johdatukseksi ja Jumalan rakkauden avaamiksi salaisuuksiksi.  

Näytelmäkakussa on monta herkullista kerrosta ja maku on mainio, mutta miksi kermavaahtoa on aina niin paljon? Mielenkiintoisin ja antoisin osuus ovat henkilöiden sisäinen elämä ja väliset suhteet. Näiden draamalliseen kestävyyteen ei näköjään ole uskottu, vaan mielenkiinnon herättäjiksi juoneen on sotkettu kaikki lööpit mitä uskonnollisen elämän piiristä on viime vuosina keksitty. On henkistä ja hengellistä väkivaltaa niin kokoussaleissa kuin uskovaisten perhe-elämässä, vaimoja, lapsia ja eläimiä tapetaan kirveellä, isät ja sukulaiset käyttävät hyväksi lapsia, rakkaus kuristaa elämänpiirin tukahduttavan ahtaaksi, kuullaan vainoharhaisia ääniä, vanhempia ja lapsia erotetaan toisistaan, samoin pariskuntia, ja niin edelleen.

Tommi Korpelan esittämä Toikka johtaa pientä seurakuntaa ja on lisäksi mukana Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminnassa (mikä on varmaan täytynyt ympätä juoneen vain siksi, että Kosti-Timon menneisyys saataisiin paljastettua). Toikka kutsuu katsojat sisään rakkauden ja armon täyteisellä kutsupuheella. Korpela on näytelmässä toisessakin samantapaisessa roolissa, mikä vaikeuttaa juonen käsittämistä. Akselina hän nimittäin on mukana erään toisen, karismaattisen seurakunnan johtotiimissä. Tässä seurakunnassa alkavat Timon hengelliset hylkäämiskokemukset, joita hän matkii myöhemmin Kostina kuin apina, aivan kuin Kosti-Timolla ei olisi aivojen paikalla kuin tulipunaisen hevosen kavioiden kopinanauhoite.