Kotimaisen näytelmän festivaali

Kotimaisen näytelmän festivaali Kansallisteatterin Lavaklubilla 8.-10.11.2012

Järjestäjät: näytelmäkirjailijayhteisö Teksti ja Kansallisteatteri

Aitiopaikka uuteen kotimaiseen näytelmään

Tänä vuonna Suomen teatterien ohjelmistossa on edellisvuosiin verraten  kolminkertainen määrä uusien kotimaisten menestysromaanien dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien (eli alunperin näytelmäksi kirjoitettujen tekstien) kustannuksella. Miksi?

Näytelmäkirjailijayhteisö Teksti on hereillä. Toista kertaa se järjesti Kotimaisen näytelmän festivaalin, jossa tutustuttiin uusiin, valmistumassa oleviin näytelmiin monessa muodossa. Olisi luullut tilaisuuteen änkeävän pimeänään teattereiden johtajia ja muuta päätösvaltaista väkeä, jottei tarvitse tulevaisuudessa ostaa teatteriin sikaa säkissä. Ehkä heitä väkijoukossa olikin, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin näytelmäkirjailijoita, näyttelijöitä, ohjaajia ja muuta yleisöä. No, onneksi ainakin heitä kotimainen alkuperäisnäytelmä kiinnostaa.

Kokonaisia näytelmiä esitettiin lukudraamoina neljä, joista kolme pääsin kokemaan. Lukudraamassa näytelmä esitetään paperit käsissä ilman lavasteita tai sen kummempaa, istualtaan tai liikuskellen, mutta niin vain esitykset elävät ja kuulijan mieli sähköistyy täydentämään puuttuvat elementit itse. Ammattinäyttelijät ja -ohjaajat olivat tehneet hyvää työtä muutamassa harjoituspäivässä.

Miko Kivisen Kali Yuga - pimeyden aika oli aikuisten julma satu, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, mutta auta armias sitä, joka erehtyy kurkottamaan luokkarajojen yli. Rakastaako kukaan enää sitä joka saa opetuksen? Kuinka paljon paha saa palkkaa?

Paula Salmisen näytelmä Erkat ja tavikset on suunnattu alakoululaisille, mutta näytti tuo puhuttelevan myös aikuiskatsojia. Mitä erkat ja tavikset ajattelevat toisistaan ja kuka haluaisi olla tavis, kun voisi olla jotain erityistä? Integroituisivatko oppilaat paremmin keskenään, jos aikuiset eivät luokittelisi heitä keskenään erilaisiksi? Luokan työrauha ja ystävyys on tärkeä asia, eikä vain tavisten mielestä.

Okko Leon näytelmässä The Everlast kuuseen kurkottava bändi kapsahtaa katajaan, mutta ulkoista tappiota tärkeämpi juoni on bändin jäsenten vahvistuva solidaarisuus ja kasvu yhteiseen vastuuseen. Hääbändi tekee työväentalon takahuoneessa hurjia henkisiä käännöksiä ja yleisö nauraa minkä ehtii.

Festivaalilla kuultiin myös useita dramaslam-sessioita. Runouden parista napattu idea on, että näytelmien kirjoittajat lukevat yleisölle kehitteillä olevaa tai valmista näytelmäänsä täsmälleen viiden minuutin ajan, toinen toisensa jälkeen. Ehdin seurata vain lauantain lastennäytelmä-dramaslamin, mutta siinäkin näki, kuinka huikea tyylien ja ajatusten kirjo olisi lapsille (ja aikuisille) tarjolla, jos teatterit tuottaisivat esityksiksi Suomen kulttuurista ja taiteellista pääomaa. Suomen näytelmäkirjailijat eivät todellakaan kirjoita ”aina vain sitä yhtä ja samaa”. Sitä on pikemminkin tarjolla kauppakeskuksissa shoppailun lomaan järjestetyissä lastenviihdyketuokioissa, joita esimerkiksi festivaaliviikonlopun aikana joutui kuulemaan Kampin kautta kulkiessa.

Festivaaliin kuului myös yleisöltä suljettuja ammattilaisten työpajoja, joiden tuloksista yleisö pääsi nauttimaan perjantaina, kun esitettiin demokohtauksia ns. esitettäväksi mahdottomista teksteistä. Demoissa oli mukana ylilentoisen taiteellisia tekstejä, mutta myös hienosti avautuvia helmisimpukoita kuten kohtaus Laura Collianderin näytelmästä, jossa nykyaikaa tulkitaan maailmansyntymyyttien kautta.

Festivaalin suuren paneelikeskustelun aiheeksi oli valikoitunut dramatisointien ja alkuperäisnäytelmien erot näytelmäkirjailijan työn kannalta. Mutta se on pitkä juttu ja siitä toiste enemmän, toivottavasti.