Terrence McNally: Frankie ja Johnny
Suomennos: Ville Mäkelä
Ohjaus: Liisa Mustonen
Teatteri Jurkan esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Että tällaista on! Tuttua turvallista puhenäytelmää, jota ei näytelmäksi uskoisi. Näytelmä, josta ei voi sana oikein mitään, koska se on niin tosi arkisessa pienuudessaan. Kaksi ihmistä kohtaa. Muodostuu ihmissuhde.
Teksti on ainakin suomennoksena uskottava. Vuoropuhelu kompastelee liikuttavan aidosti eteenpäin. Ristiriidoista syntyy huumoria ja tuskaa. Katsoja on sekä Frankien että Johnnyn puolella.
Elina Hietala ja Tommi Eronen ajoittavat repliikit täydellisesti. Äänenpainot, eleet ja liikkeet ovat niin harkitut ja harjaantuneet, ettei niitä luonnollisesta erota.
Jos teatterin tehtävä on näyttää tunteita ihmisen puolesta ja tehdä ihminen näkyväksi, niin Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny on teatteria puhtaimmillaan. Jos teatterin tehtävä on pelkästään herättää ajatuksia, niin edellä kuvatut Miehen Kuolema tai Tühermaa rasittivat aivoja paljon enemmän ja eri syistä. Silti heitin taivaalle kauniin ajatuksen Frankien ja Johnnyn tulevaisuuden puolesta vielä seuraavanakin päivänä.
torstai 14. elokuuta 2014
Tühermaa
Anna Jablonskaja: Tühermaa
Ohjaus: Marat Gatsalov
R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Tühermaa on vähän outo, hitaasti vaikuttava ja takakäteen valloittava esitys.
Perheenjäsenten unimaailmat elävät kodin seinien sisällä omaa elämäänsä, kohtaavat ja ottavat yhteen, kuolevat heräämisen hetkellä. Unien merkitystä ja syntymekanismia on tutkittu niin taiteen kuin tieteen keinoin. Virolaisen R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tühermaa kuvaa perheenjäsenten unia näkökulmina ja ratkaisuyrityksinä arkielämän ongelmiin.
Perheen isä on sotinut Tsetseniassa. Hän muuttaa kokemuksensa unimaailmassa legendaarisen Julius Caesarin valloitussodiksi. Antiikin maailma on hänelle pyhä. Normaalielämän työtehtäviä hän ei kestä, mutta viemäriverkoston puhdistamista hän sietää jonkin aikaa sen varjolla, että Roomassakin oli Cloaca Maxima eli viemäri, joka johti akveduktien kylpylöihin kuljettamat vedet jätevesinä pois kaupungista. Isä kuluttaa uniaikansa ankarassa kurissa Caesarin sotaleirissä.
Isä kutsuu vaimoaan itsepäisesti Cynthiaksi. Cynthia oli antiikin aikana eläneen runoilija Propertiuksen rakastettu, eikä laadultaan uskollisimpia naisia. Kerrotaan, että Ovidiuksen neuvoa seuraten Propertius lähti rakkauden tuskaa pakoon matkoille. Hän pakeni siis Roomasta Ateenaan ja kirjoitti Cynthialle matkalta elegioita, jotka ovat säilyneet meidän aikaamme asti. Isä pakenee vaimon valittamaa arkitodellisuutta koti-Roomasta sotaretkelle.
Perheen poika jää näytelmässä sivuosaan. Isän maailma houkuttelee. Caesarin armeijaan otetaan kuitenkin vain urhoolliset koulutetut sotilaat, ja niinpä poika opettelee unimaailmassaan miekan käyttöä, jotta saisi isältään huomiota. Siellä isä ja poika aikanaan kohtaavat kaksintaistelussa. Poika ei voi puumiekallaan voittaa, mutta säästää henkensä rikkomalla sääntöjä.
Äidin uni on täynnä huolta miehen unimaailmasta, joka on hänelle tavoittamaton ja siksi pelottava. Äiti-Cynthian unimaailman astuu avuksi liuta vereviä ja neuvokkaita nuoria miehiä. He lupaavat puolison terveenä takaisin, kunhan äiti alistuu heidän parannuskeinoihinsa. Lääketieteen etiikka halveksivat kansanparannuskeinot saavat äidinkin epäilemään homman rehellisyyttä. Unesta tulee ahdistava.
Yllättäen Caesar kuolee. Kaikkien unimaailmat kokoontuvat yhteen. Isän johdolla poika ja nuoret miehet yhdistyvät armeijaksi, joka lähtee kohti Roomaa puolustamaan Caesarin perintöä. Kohkaaminen väsyttää isän ja hän valmistaa sotaleiriinsä nukkumapaikan.
Silloin äidin unessa nuorukaisten lauma ottaa haltuunsa isän armeijamaailman. Leikkien ja pilaa tehden he keräävät sen viimeisetkin rippeet pois kodista. Äidin tehtäväksi jää todellisuuteen herättävän taikajuoman tarjoaminen isälle. Isä ottaa viinipullosta ryypyn ja vaipuu parantavaan uneen vaimo kainalossaan.
Näyttämö on pimeä ja yleisön hengitys kuuluu tilassa. Vihdoin he heräävät unesta, eivät aplodeihin vaan uuteen aamuun täynnä sopuisaa yhteiseloa. Isä korjaa pojan polkupyörän ja iloitsee jokapäiväisestä arjesta puolisonsa kanssa.
Unimaailmat ja arki sekoittuvat toisiinsa myös tarpeiston kohdalla. Pannut, kirjat, kattilat, putket ja sukset muuttuvat Caesarin armeijan tarpeistoksi, kansanparantajan shamaaniasuksi ja soittimiksi.
Kaikki tapahtuu hitaasti. Nautin rohkeasta hitaudesta, jossa kaikelle annetaan ja kaikki ottaa oman aikansa. Puhetta ei ole paljon, pimeyttä sen sijaan on. Pieni pöytälamppu suuressa tehdashallissa kiinnittää katseet ja saa katsojan mielikuvituksen laukkaamaan. Näytelmän loppuessa en tiedä mitä olen nähnyt. Omien tulkintojen ja oivallusten syntyminen vie useita päiviä. Pienestä kipinästä voi syttyä suuri liekki.
Ohjaus: Marat Gatsalov
R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Tühermaa on vähän outo, hitaasti vaikuttava ja takakäteen valloittava esitys.
Perheenjäsenten unimaailmat elävät kodin seinien sisällä omaa elämäänsä, kohtaavat ja ottavat yhteen, kuolevat heräämisen hetkellä. Unien merkitystä ja syntymekanismia on tutkittu niin taiteen kuin tieteen keinoin. Virolaisen R.A.A.A.M.-teatterin esitys Tühermaa kuvaa perheenjäsenten unia näkökulmina ja ratkaisuyrityksinä arkielämän ongelmiin.
Perheen isä on sotinut Tsetseniassa. Hän muuttaa kokemuksensa unimaailmassa legendaarisen Julius Caesarin valloitussodiksi. Antiikin maailma on hänelle pyhä. Normaalielämän työtehtäviä hän ei kestä, mutta viemäriverkoston puhdistamista hän sietää jonkin aikaa sen varjolla, että Roomassakin oli Cloaca Maxima eli viemäri, joka johti akveduktien kylpylöihin kuljettamat vedet jätevesinä pois kaupungista. Isä kuluttaa uniaikansa ankarassa kurissa Caesarin sotaleirissä.
Isä kutsuu vaimoaan itsepäisesti Cynthiaksi. Cynthia oli antiikin aikana eläneen runoilija Propertiuksen rakastettu, eikä laadultaan uskollisimpia naisia. Kerrotaan, että Ovidiuksen neuvoa seuraten Propertius lähti rakkauden tuskaa pakoon matkoille. Hän pakeni siis Roomasta Ateenaan ja kirjoitti Cynthialle matkalta elegioita, jotka ovat säilyneet meidän aikaamme asti. Isä pakenee vaimon valittamaa arkitodellisuutta koti-Roomasta sotaretkelle.
Perheen poika jää näytelmässä sivuosaan. Isän maailma houkuttelee. Caesarin armeijaan otetaan kuitenkin vain urhoolliset koulutetut sotilaat, ja niinpä poika opettelee unimaailmassaan miekan käyttöä, jotta saisi isältään huomiota. Siellä isä ja poika aikanaan kohtaavat kaksintaistelussa. Poika ei voi puumiekallaan voittaa, mutta säästää henkensä rikkomalla sääntöjä.
Äidin uni on täynnä huolta miehen unimaailmasta, joka on hänelle tavoittamaton ja siksi pelottava. Äiti-Cynthian unimaailman astuu avuksi liuta vereviä ja neuvokkaita nuoria miehiä. He lupaavat puolison terveenä takaisin, kunhan äiti alistuu heidän parannuskeinoihinsa. Lääketieteen etiikka halveksivat kansanparannuskeinot saavat äidinkin epäilemään homman rehellisyyttä. Unesta tulee ahdistava.
Yllättäen Caesar kuolee. Kaikkien unimaailmat kokoontuvat yhteen. Isän johdolla poika ja nuoret miehet yhdistyvät armeijaksi, joka lähtee kohti Roomaa puolustamaan Caesarin perintöä. Kohkaaminen väsyttää isän ja hän valmistaa sotaleiriinsä nukkumapaikan.
Silloin äidin unessa nuorukaisten lauma ottaa haltuunsa isän armeijamaailman. Leikkien ja pilaa tehden he keräävät sen viimeisetkin rippeet pois kodista. Äidin tehtäväksi jää todellisuuteen herättävän taikajuoman tarjoaminen isälle. Isä ottaa viinipullosta ryypyn ja vaipuu parantavaan uneen vaimo kainalossaan.
Näyttämö on pimeä ja yleisön hengitys kuuluu tilassa. Vihdoin he heräävät unesta, eivät aplodeihin vaan uuteen aamuun täynnä sopuisaa yhteiseloa. Isä korjaa pojan polkupyörän ja iloitsee jokapäiväisestä arjesta puolisonsa kanssa.
Unimaailmat ja arki sekoittuvat toisiinsa myös tarpeiston kohdalla. Pannut, kirjat, kattilat, putket ja sukset muuttuvat Caesarin armeijan tarpeistoksi, kansanparantajan shamaaniasuksi ja soittimiksi.
Kaikki tapahtuu hitaasti. Nautin rohkeasta hitaudesta, jossa kaikelle annetaan ja kaikki ottaa oman aikansa. Puhetta ei ole paljon, pimeyttä sen sijaan on. Pieni pöytälamppu suuressa tehdashallissa kiinnittää katseet ja saa katsojan mielikuvituksen laukkaamaan. Näytelmän loppuessa en tiedä mitä olen nähnyt. Omien tulkintojen ja oivallusten syntyminen vie useita päiviä. Pienestä kipinästä voi syttyä suuri liekki.
Miehen kuolema
Miko Kivinen: Miehen kuolema
Ohjaus: Leea Klemola
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Miehen kuolemassa Miko ”Kuolio” Kivinen on kuin mehiläinen. Ei puutu kuin tuntosarvet ja keltamusta raidoitus hännyshupparista. Juontoa suoltava ääni on pehmeän löysää surinaa, josta sieltä täältä erottuu kiva lause, jota varmaan on ollut kiva keksiä ja siinä sitten piehtaroida kuin ruusupuskassa. Kuolio-roolihahmo on tehty niin tyhjänpäiväisen itserakkaaksi kaikentietäjäksi, että jos näytelmän tarkoitus oli olla rajusti provosoiva, niin katsojan myötähäpeän tunne on enemmän kuin oikeutettu.
Yritän ymmärtää, miksi näytelmä on valittu mukaan Teatterikesän yleensä laadukkaaseen ohjelmistoon. Onko kaikki muu kotimainen teatteritaide todella tätä tyhjempää? Raskaana oleva pikkuvaimo on liikekieleltään taitavasti rakennettu, mutta riittääkö se?
Ehkä tällaista teatteria syntyy maailmassa, jossa kehäkolmonen on Suomen ulkoraja ja ihmisen kuolevaisuus eksoottista. Kuitenkin näytelmä on syntynyt Kuopion seudulla ja muhinut Kivisen töissä jo monena versiona. Kuolio-teosten ohjaajat ovat vaihtuneet. Mietin, onko Kivinen hypännyt ohjaajien varpaille haluamalla itse päärooliin ja päättämään kaikesta mitä näytelmässä sanoin ilmaistaan.
Vai onko Kivinen vain minua ovelampi? Näytelmän juonesta on luettavissa väitteitä, jotka suvaitsevaisessa nyky-Suomessa vaativatkin narrimaisen kuorrutuksen, jotta somesensuuri ei iskisi. Tämä ratkaisumalli mielessä voisi näytelmästä lukea seuraavanlaisia väitteitä: Lesbot luulevat olevansa heteroseksuaaleja parempia. He luulevat ymmärtävänsä perinteisten arvoja kannattajia enemmän rakkaudesta, naisesta, lasten kasvatuksesta ja mistä vain. Naisen suurin rakkaudenpalvelus toiselle naiselle on tämän hävyn silpominen. Sillä lailla maailmaan saadaan oikeutta ja tasa-arvoa. Lesbopari eriytyy olemukseltaan mieheksi ja naiseksi: toinen kasvattaa viikset, pukeutuu miehekkääseen pukuun ja leikkaa tukkansa lyhyeksi. Naispuoleinen lesbopuoliso kasvattaa pitkät hiukset ja pukeutuu hameeseen. Lesbopari kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi ja älyttömäksi villieläimeksi, koska on se parempi kuin perinteinen sukupuolen huomioon ottava kasvatustapa. Hippiaatteesta taas on peräisin rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä tehty syrjäytyneiden hyväksikäyttö, homoseksuaaliset raiskaukset ja immuunikatokuolemat. Perinteinen perhe on alistus- ja hyväksikäyttösuhde. Tavarat ovat miesten syytä.
Niin. Jos näiden väitteiden esittäminen on näytelmän perimmäinen tarkoitus, niin silloinhan kyseessä on oikein kunnon yhteiskunnallinen vallankumous teatterin keinoin. Ehkä tämän ajan kaiken suvaitsevuuden keskellä suvaitsevaisuus itsessään pitää tehdä kyseenalaiseksi, jotta sanan ja kritiikin vapaus saisi elintilaa.
Vai onko Miehen kuolemassa kysymys teatterikritiikistä? Näytelmä suomii silloin omalla esimerkillään teatterikentän innostusta tanssiin ja fyysiseen teatteriin. Yhteiskunnallisen teatterin pintapuolisuudelle näytelmä syöttää silmät ja korvat täyteen sitä itseään. Nykynäytelmien juonena on aina parisuhteen tai ydinperheen hajoaminen ja ihmisten pelastuminen homoseksuaalisen rakkauden tai hippiliikettä muistuttavan rakastakaa kaikkia –imelyyden kautta. Nykynäytelmien kohtaukset ovat lyhyitä kuin elokuvissa, koska teatterintekijöiden ajattelukyky ei kanna paria minuuttia kauemmas. Nykynäytelmien musiikkia raiskataan ontuvilla, noloon tylsyyteen raukeavilla sanoituksilla ja epäselvällä laulutekniikalla. Yleisön pariin pitää aina tulla ja pyrkiä kontaktiin. Teini-iässä synnytettyä hämärän runollista maailmantuskaa syötetään tekstiin säännöllisin väliajoin, jotta vaikutettaisiin syvällisiltä ja viisailta.
Kivinen itse varmaan tietää näytelmän perimmäisen tarkoituksen, minä en. Minä vain istuin katsomossa ja tunsin kestävää myötähäpeää.
Ohjaus: Leea Klemola
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014
Miehen kuolemassa Miko ”Kuolio” Kivinen on kuin mehiläinen. Ei puutu kuin tuntosarvet ja keltamusta raidoitus hännyshupparista. Juontoa suoltava ääni on pehmeän löysää surinaa, josta sieltä täältä erottuu kiva lause, jota varmaan on ollut kiva keksiä ja siinä sitten piehtaroida kuin ruusupuskassa. Kuolio-roolihahmo on tehty niin tyhjänpäiväisen itserakkaaksi kaikentietäjäksi, että jos näytelmän tarkoitus oli olla rajusti provosoiva, niin katsojan myötähäpeän tunne on enemmän kuin oikeutettu.
Yritän ymmärtää, miksi näytelmä on valittu mukaan Teatterikesän yleensä laadukkaaseen ohjelmistoon. Onko kaikki muu kotimainen teatteritaide todella tätä tyhjempää? Raskaana oleva pikkuvaimo on liikekieleltään taitavasti rakennettu, mutta riittääkö se?
Ehkä tällaista teatteria syntyy maailmassa, jossa kehäkolmonen on Suomen ulkoraja ja ihmisen kuolevaisuus eksoottista. Kuitenkin näytelmä on syntynyt Kuopion seudulla ja muhinut Kivisen töissä jo monena versiona. Kuolio-teosten ohjaajat ovat vaihtuneet. Mietin, onko Kivinen hypännyt ohjaajien varpaille haluamalla itse päärooliin ja päättämään kaikesta mitä näytelmässä sanoin ilmaistaan.
Vai onko Kivinen vain minua ovelampi? Näytelmän juonesta on luettavissa väitteitä, jotka suvaitsevaisessa nyky-Suomessa vaativatkin narrimaisen kuorrutuksen, jotta somesensuuri ei iskisi. Tämä ratkaisumalli mielessä voisi näytelmästä lukea seuraavanlaisia väitteitä: Lesbot luulevat olevansa heteroseksuaaleja parempia. He luulevat ymmärtävänsä perinteisten arvoja kannattajia enemmän rakkaudesta, naisesta, lasten kasvatuksesta ja mistä vain. Naisen suurin rakkaudenpalvelus toiselle naiselle on tämän hävyn silpominen. Sillä lailla maailmaan saadaan oikeutta ja tasa-arvoa. Lesbopari eriytyy olemukseltaan mieheksi ja naiseksi: toinen kasvattaa viikset, pukeutuu miehekkääseen pukuun ja leikkaa tukkansa lyhyeksi. Naispuoleinen lesbopuoliso kasvattaa pitkät hiukset ja pukeutuu hameeseen. Lesbopari kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi ja älyttömäksi villieläimeksi, koska on se parempi kuin perinteinen sukupuolen huomioon ottava kasvatustapa. Hippiaatteesta taas on peräisin rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä tehty syrjäytyneiden hyväksikäyttö, homoseksuaaliset raiskaukset ja immuunikatokuolemat. Perinteinen perhe on alistus- ja hyväksikäyttösuhde. Tavarat ovat miesten syytä.
Niin. Jos näiden väitteiden esittäminen on näytelmän perimmäinen tarkoitus, niin silloinhan kyseessä on oikein kunnon yhteiskunnallinen vallankumous teatterin keinoin. Ehkä tämän ajan kaiken suvaitsevuuden keskellä suvaitsevaisuus itsessään pitää tehdä kyseenalaiseksi, jotta sanan ja kritiikin vapaus saisi elintilaa.
Vai onko Miehen kuolemassa kysymys teatterikritiikistä? Näytelmä suomii silloin omalla esimerkillään teatterikentän innostusta tanssiin ja fyysiseen teatteriin. Yhteiskunnallisen teatterin pintapuolisuudelle näytelmä syöttää silmät ja korvat täyteen sitä itseään. Nykynäytelmien juonena on aina parisuhteen tai ydinperheen hajoaminen ja ihmisten pelastuminen homoseksuaalisen rakkauden tai hippiliikettä muistuttavan rakastakaa kaikkia –imelyyden kautta. Nykynäytelmien kohtaukset ovat lyhyitä kuin elokuvissa, koska teatterintekijöiden ajattelukyky ei kanna paria minuuttia kauemmas. Nykynäytelmien musiikkia raiskataan ontuvilla, noloon tylsyyteen raukeavilla sanoituksilla ja epäselvällä laulutekniikalla. Yleisön pariin pitää aina tulla ja pyrkiä kontaktiin. Teini-iässä synnytettyä hämärän runollista maailmantuskaa syötetään tekstiin säännöllisin väliajoin, jotta vaikutettaisiin syvällisiltä ja viisailta.
Kivinen itse varmaan tietää näytelmän perimmäisen tarkoituksen, minä en. Minä vain istuin katsomossa ja tunsin kestävää myötähäpeää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)