Miehen kuolema

Miko Kivinen: Miehen kuolema
Ohjaus: Leea Klemola
Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi ja Korjaamo Teatteri
Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2014

Miehen kuolemassa Miko ”Kuolio” Kivinen on kuin mehiläinen. Ei puutu kuin tuntosarvet ja keltamusta raidoitus hännyshupparista. Juontoa suoltava ääni on pehmeän löysää surinaa, josta sieltä täältä erottuu kiva lause, jota varmaan on ollut kiva keksiä ja siinä sitten piehtaroida kuin ruusupuskassa. Kuolio-roolihahmo on tehty niin tyhjänpäiväisen itserakkaaksi kaikentietäjäksi, että jos näytelmän tarkoitus oli olla rajusti provosoiva, niin katsojan myötähäpeän tunne on enemmän kuin oikeutettu.

Yritän ymmärtää, miksi näytelmä on valittu mukaan Teatterikesän yleensä laadukkaaseen ohjelmistoon. Onko kaikki muu kotimainen teatteritaide todella tätä tyhjempää? Raskaana oleva pikkuvaimo on liikekieleltään taitavasti rakennettu, mutta riittääkö se?

Ehkä tällaista teatteria syntyy maailmassa, jossa kehäkolmonen on Suomen ulkoraja ja ihmisen kuolevaisuus eksoottista. Kuitenkin näytelmä on syntynyt Kuopion seudulla ja muhinut Kivisen töissä jo monena versiona. Kuolio-teosten ohjaajat ovat vaihtuneet. Mietin, onko Kivinen hypännyt ohjaajien varpaille haluamalla itse päärooliin ja päättämään kaikesta mitä näytelmässä sanoin ilmaistaan.

Vai onko Kivinen vain minua ovelampi? Näytelmän juonesta on luettavissa väitteitä, jotka suvaitsevaisessa nyky-Suomessa vaativatkin narrimaisen kuorrutuksen, jotta somesensuuri ei iskisi. Tämä ratkaisumalli mielessä voisi näytelmästä lukea seuraavanlaisia väitteitä: Lesbot luulevat olevansa heteroseksuaaleja parempia. He luulevat ymmärtävänsä perinteisten arvoja kannattajia enemmän rakkaudesta, naisesta, lasten kasvatuksesta ja mistä vain. Naisen suurin rakkaudenpalvelus toiselle naiselle on tämän hävyn silpominen. Sillä lailla maailmaan saadaan oikeutta ja tasa-arvoa. Lesbopari eriytyy olemukseltaan mieheksi ja naiseksi: toinen kasvattaa viikset, pukeutuu miehekkääseen pukuun ja leikkaa tukkansa lyhyeksi. Naispuoleinen lesbopuoliso kasvattaa pitkät hiukset ja pukeutuu hameeseen. Lesbopari kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi ja älyttömäksi villieläimeksi, koska on se parempi kuin perinteinen sukupuolen huomioon ottava kasvatustapa. Hippiaatteesta taas on peräisin rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä tehty syrjäytyneiden hyväksikäyttö, homoseksuaaliset raiskaukset ja immuunikatokuolemat. Perinteinen perhe on alistus- ja hyväksikäyttösuhde. Tavarat ovat miesten syytä.

Niin. Jos näiden väitteiden esittäminen on näytelmän perimmäinen tarkoitus, niin silloinhan kyseessä on oikein kunnon yhteiskunnallinen vallankumous teatterin keinoin. Ehkä tämän ajan kaiken suvaitsevuuden keskellä suvaitsevaisuus itsessään pitää tehdä kyseenalaiseksi, jotta sanan ja kritiikin vapaus saisi elintilaa.

Vai onko Miehen kuolemassa kysymys teatterikritiikistä? Näytelmä suomii silloin omalla esimerkillään teatterikentän innostusta tanssiin ja fyysiseen teatteriin. Yhteiskunnallisen teatterin pintapuolisuudelle näytelmä syöttää silmät ja korvat täyteen sitä itseään. Nykynäytelmien juonena on aina parisuhteen tai ydinperheen hajoaminen ja ihmisten pelastuminen homoseksuaalisen rakkauden tai hippiliikettä muistuttavan rakastakaa kaikkia –imelyyden kautta. Nykynäytelmien kohtaukset ovat lyhyitä kuin elokuvissa, koska teatterintekijöiden ajattelukyky ei kanna paria minuuttia kauemmas. Nykynäytelmien musiikkia raiskataan ontuvilla, noloon tylsyyteen raukeavilla sanoituksilla ja epäselvällä laulutekniikalla. Yleisön pariin pitää aina tulla ja pyrkiä kontaktiin. Teini-iässä synnytettyä hämärän runollista maailmantuskaa syötetään tekstiin säännöllisin väliajoin, jotta vaikutettaisiin syvällisiltä ja viisailta.

Kivinen itse varmaan tietää näytelmän perimmäisen tarkoituksen, minä en. Minä vain istuin katsomossa ja tunsin kestävää myötähäpeää.