Lausunnasta esitykseen

Vain sirpaleet pääsevät perille
Monologi Eeva-Liisa Mannerin ja Solveig von Schoultzin runoista
Ensi-ilta 19.2.2012 Eräs Teatterissa
Esittäjä: Loviisa Heikinheimo 
Ohjaus: Inkeri Marjatta Ylimäki
Valot: Kari Salmenoja


Hämeenlinna sijaitsee kätevän auto- tai joukkoliikennematkan takana Lahdesta, Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Hämeenlinnassa on lähes 70 000 asukasta, mutta vain yksi ammattiteatteri eli Hämeenlinnan Teatteri. Kesäteatteritiheys on sen sijaan huomattava. Keskustan, entisen Hämeenlinnan kaupungin, alueella toimii lisäksi lasten ja nuorten Miniteatteri (ammattijohtoinen), ja aikuisten harrastajien perustama Eräs Teatteri, jolla on kotoisa teatteritila vanhan tehdasrakennuksen kellarissa. Tässä kaupungissa on jokainen julkinen näyttämöesitys huomion arvoinen.

Ilmassa oli kannustuksen tuntua ja kukkapaketit rapisivat. Katsomon kuutisenkymmentä paikkaa olivat täynnä lähinnä paikkakunnan lausuntaryhmien jäsenistöä ja näiden ystäviä. Esiintyjällä oli syytä jännitykseen, sillä ymmärtääkseni kyseessä oli hänen ensimmäinen sooloesityksensä ja muistakin henkilökohtaisista syistä tapaus oli merkittävä.

Ei syytä huoleen, kaikki meni niin kuin ohjaaja oli opettanut. Ääntö oli huolellista ja ääni miellyttävä: kiireetön, matala, eikä yrittänyt olla erikoisempi kuin oli. Ihminen oli kotona. Eleet, paikat ja katsesuunnat oli mietitty.

Sepä pistikin sitten miettimään runonlausunnan ja teatterin mutkaista matkaa toisiansa kohti. En ole ensimmäinen joka tätä miettii, mutta toivottavasti en viimeinenkään.

Valitut runot olivat dramaturgisesti onnistuneessa järjestyksessä ja ne valaisivat toinen toistaan odottamattomista suunnista. Huomasi, että runot oli valittu sen mukaan, mikä esityksen tekijöitä puhutteli. Mutta draamallisia mahdollisuuksia hukattiin nopeaan tahtiin ylivarovaisuuteen. Mistään ei tehty suurempaa numeroa, edes yksinäisyyden siittämästä kuolemanpelosta.

Vanhassa kunnon teatteritaiteessa esittäjä ei ole itsensä vaan roolihenkilönsä. On. Vanha kunnon runonlausunta sen sijaan yrittää olla vain linkkilista: alleviivaa eleet, ilmeet, liikkeet linkeiksi, joita klikkaamalla katsoja voi halutessaan perehtyä syvällisemmin tarjolla tunnetilaan tai puuhaan, johon linkkiliikkeet viittaavat. Vallitsee vaara, että katsoja unohtaa esityksen ja jää surffailemaan linkkien takaa avautuvaan maailmaan, joka vaikuttaa mielenkiintoisemmalta ja todellisemmalta.

Ensimmäistä sooloesitystä valmistava lausuja on tyylin suhteen ohjaajansa armoilla, joten ehkä kyseinen esitys oli enemmänkin ohjaajan tyylinäkemys kuin esittäjän. Monologin loppupuolella hetkittäin esittäjässä pilkahti kuitenkin oikea eläytyneisyys (vahingossako vai jännityksen lauetessa?), ja ne hetket väänsivät minussa katsojana välittömästi uuden kiinnostuksen päälle. Sanoista tuli merkityksellisiä,juoni oli selkeämpi, tunsin todellista sympatiaa roolihenkilön elämäntilannetta kohtaan.

Toivottavasti monologille löytyy useampia esitysmahdollisuuksia, jotta esittäjä löytäisi heittäytymisen uskalluksen - ja ohjaaja antaisi sen tapahtua. Muu on riittävästi kunnossa.