Pimeyden sydämessä

Joseph Conrad - Tiina Puumalainen: Pimeyden sydämessä
Monologi Tampereen Työväen Teatterin Kellaritetterissa (25.2.2012)
Roolissa: Samuli Muje
Ohjaus: Tiina Puumalainen

Mies tulee videovälkkeen keskelle ja on äkäinen, miksi ihmeessä? Kertoo olevansa tutkija ja ärjyy kuin upseeri. Taustalla leijuu ison julkisen laitoksen käytävä, jossa seisoskelee tuumausringissä jakkupukuisia naisia ja miehiä puvuntakeissa ja suorissa housuissa, mutta tämä näyttämöllä seisoskeleva kollega huutaa vihaisena. Kohta selviää, että sillä on stressiä työssä, eivätkä työkaverit ja etenkään pomo ota hänen projektiaan totuuden etsimisen kannalta, vaan saadakseen tärkeän näköisiä otsikkoja raha-avustusanomuksiin.  Mikäs olisi mediaseksikkäämpää kuin löytää joukkomurhaajia hiertävä mikrosiru, kehittää konsti sen poistamiseen ja niin lisätä yhteiskunnan turvallisuutta.

Ennen väliaikaa olen vakuuttunut siitä, että työelämä on todella raadollista niiden kannalta, jotka aidosti haluavat löytää totuuden ja hyödyttää sen avulla yhteistä hyvää. Yleinen välinpitämättömyys estää tuloksiin pääsemisen, hirveä yhteiskuntaa tuhoava välinpitämättömyys, joka tulisi saada nujerrettua keinolla millä hyvänsä. Auttaisiko totuuden paljastaminen? Ei, totuus on vain yhden päivän otsikko Seitsemän päivän lehdessä. Kansaa kiinnostaa syyllisen löytäminen. Syyllisistä valmistetaan kiihkoa, otsikoita, syyllisiä, katarttista surua, hetkittäistä olemassaolon tunnetta. Etsiköön tutkija sopivan syyllisen ja heittäköön sen leijonille kansan hurratessa, jotta kansa pääsee taas salkkariensa ääreen pizzaa syömään!

Tutkija huolestuu kansasta ja päättää uhrata itsensä sen edestä. Yhteiskunnan pahin uhka on välinpitämättömyys ja siihen auttaa vain herätys. Totaalinen, täysi ja peruuttamaton herätys, josta ei pääse pakoon, painajainen josta tihkuu adrenaliinia loppuelämän jokaiseen päivään.

Menin lankaan. Uskoin tyyppiä oikeasti tutkimuslaitoksen tutkijaksi, ja luulin olevani ovela, kun juuri ennen väliaikaa hoksasin, että entä jos tutkija muuttuukin lopulta itse joukkomurhaajaksi. Hykertelin tyytyväisenä omalle viisaudelleni. Hah haa, sehän oli se koko ajan: vaivattu, joka tutki vain omassa päässään vallitsevaa valkoista kartankohtaa, oli sekä pahantorjuntapartion kapteeni että pahan ruumiillistuma Kurtz.

Ällistyttävää kyllä, pommin jälkeen vain muutamat reagoivat, ne jotka ylipäätään kuulevat koko pommista. Elämä jatkuu muissa kaupunginosissa ja kohta kaikkialla kuin ei mitään. Kaaoksen Kurtz-pojalle jää vain syyllisyys, kun toivottua vaikutusta ei tule. Minkä pelastuksen kansa hänessä menettääkään.

Olipa hyvin keksitty juoni! Muje selvisi roolistaan mukavasti, vaikka tutkijamaisempi alku olisi pettänyt ihanammin antamalla kuvan, että tuikitavallisessakin ihmisessä on kykyä pahaan. Isot pahat joukkomurhaajatkin ovat syntyessään ihan tuikitavallisia neliraajaisia ihmisenpoikasia. Missä vaiheessa ne eksyvät päänsä valkoisille alueille, eikä kukaan huuda niitä sieltä kotiin?

25.2. näytöksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, jossa asiantuntijat keskustelivat pahuudesta yleisön kanssa. Mielenkiintoisia tietoja ja näkökulmia tuli esiin, vaikka suurinta mielenkiintoa(sellaista ihanasti pelolla värisyttävää) herättivät ääripsykopaatit ja huonosti käyttäytyvien nuorten kohtalo. Keskustelut ovat aina niin lyhyitä, kun ne on järjestetty hyvin, harmi. Muutaman tunnin päästä olisi vasta päästy keskustelemaan pahuuden filosofiasta, kun jokapäiväisen ahdistuksen aiheet olisi puhallettu ulos. Tässä näytelmässä on mielestäni niin hienosti tuotu esiin hyvän ja pahan määrittelyn vaikeus. Mitä seuraa kun ihminen päästetään yksin arvioimaan hyvää ja pahaa? Mitä seuraa, jos arviointi kielletään ja hakataan laki kivisiin aivoihin ja sydämiin?