Hämeen Sanomissa 27.5.2012 julkaistiin kulttuurisivulla artikkeli Kritiikeillä keitetään kohusoppaa, jossa toimittaja Marjaana Roponen esittelee Martta Heikkilän toimittamaa kirjaa Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Roposen mukaan "Taidekritiikin perusteet on kaivattu ensimmäinen suomenkielinen perusteos taidekritiikistä. Se sisältää luvut kirjallisuuden, teatterin, kuvataiteen, elokuvan ja musiikin arvioinnista." Hieno homma, tämän kirjan tahtoisin lukea!
Taidekritiikki on elänyt maailmanlopun tunnelmissa vuositolkulla. Kritiikkipinta-ala päivälehtien kulttuurisivuilla pienenee pienenemistään, urheilun sivumäärä kasvaa. Esimerkiksi Hämeen Sanomissa (Kanta-Hämeen pää-äänenkannattaja) julkaistaan yksi sivullinen kulttuuriaiheisia juttuja kuusi kertaa viikossa. Urheilusivuja on joka päivä 2-4. Äkkiä laskien kanta-Hämeenlinnassa on kaupungin suojeluksessa olevia urheilutiloja ainakin kolme jäähallia, tennis- ja jonkun sortin sählyhalli, uimahalli, sisäpelihalli, erinäisiä luistinratoja, ulkokentät jalkapallolle ja yleisurheilulle, koulujen liikuntasalit jne. jne. Kulttuurille on kaksi teatteria (aikuisille ja lapsille) ja yksi kolmiosainen konserttisali, musiikkiopisto, taidemuseo, muutama muu museo. Mutta ei tästä nyt tämän enempää - palaan alussa mainittuun artikkeliin.
Kirjan toimittaja Martta Heikkilä ei pidä Internetin blogeissa julkaistuja jokamiehen kritiikkejä varsinaisina kritiikkeinä koska "siinä kyseenalaistuu asiantuntijuus. Blogikirjoittelu on usein itseilmaisua ja kirjoitusharjoitusta, josta syntyy suosituksenomaisia tekstejä tuttaville. Ammattikriitikkojen pitämät blogit ovat toki eri asia." Tämän lausuman ymmärrän niin, että ammattikriitikon kritiikit ovat aina oikeita kritiikkejä huolimatta mediasta, jonka kautta ne julkaistaan, ja muiden ihmisten blogeissa ja muuten ilmaisemat mielipiteet kiusallista vihapuheen ja tyhmyyden sävyttämää juoruilua.
Mikä on ammattikriitikko? Ammatti-ihmisellä arkikielessä tarkoitetaan henkilöä, joka elättää itsensä ammatillaan tai vähintään omistaa koulutodistuksen tai ansioluettelon, joiden perusteella hän selviäisi ammatissa mennen tullen, jos joku vain ottaisi työhön. Ammatillisuuden määrittely taidealalla on laajempikin napinan aihe nykyisessä idolisoituneessa yhteiskunnassa. Vailla taidekoulutusta oleva henkilö voi syödä taideammatissa leveämpää leipää kuin kaikki taidekoulut kuluttanut. Kumpi heistä on ammatti-ihminen? Toisaalta vakituisiin taidealan työsuhteisiin vaaditaan tarpeellinen määrä todistusjäljennöksiä ja CV-rivejä, vaikka käytännön ammattitaito selän takaa tiedustellen ei olisi kummoinen. Onko hän ammatti-ihminen?
Suomessa koulutetaan taidealoille monella asteella, mutta taidekriitikoksi ainoastaan yläasteilla ja lukioissa. Näissä kuulemma laaditaan monenmoisia esseitä, joista saa täydet pisteet, kun huomaa lähdeaineistossa ristiriitoja, pohtii kriittisesti eri näkökulmia ja osoittaa loppukappaleessa luovuutta esittämällä retorisia kysymyksiä, joihin vastaaminen pelastaisi koirarodun, maailman tai ihmisryhmän, jota essee käsittelee. Ylipäätään lapsia opetetaan suhtautumaan kriittisesti ääri-ilmiöihin, historiaan, etiikkaan, moraaliin, politiikkaan, uskontoon, yhteiskuntaan ja sen semmoisiin minän kiusaksi kasattuun historian painolastiin.
Ilmeisesti Heikkilä lukee ammattikriitikoiksi ainakin ne, joiden kritiikkejä julkaistaan päivälehdissä eli jotka saavat työstään palkkaa. Mutta eivät päivälehtikritiikit aina näytä ammattitaitoisemmilta kuin blogiröyhtäisyt. Monesti näkee muutamaan palstadesiin ahdistetun viritelmän, jossa on lyhyesti kerrottu kirjan tai näytelmän juoni, yleisön tai sivujen määrä ja pitikö teksti tai esitys hereillä. Heikkilän kaipaamat laajemmat kulttuuriesseet ovat vähissä. (Hämeen Sanomat ja sen toimittaja Tapio Lahtinen tosin ansaitsevat ison mehevän ruusun vastavirtaan pyristelemisestä!)
maanantai 28. toukokuuta 2012
torstai 17. toukokuuta 2012
13 uponnutta vuotta
Paula Salminen: 13 uponnutta vuotta
Ohjaus: Salla Taskinen
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 15.5.2012
Miksi kohtuullisetkaan odotukset eivät täyty ja mitä siitä seuraa? Jos odotukset ja haaveet eivät täyty ajallaan ja omalla painollaan, niiden toteuttaminen on toisilta pois.
Jos äiti lähtee toteuttamaan haaveitaan juuri kun tytär on valmis lentämään pesästä ja oma äiti hoidon tarpeessa, raunioituvat tyttären odotukset - tytär jää kantamaan vastuuta äitinsä äidistä.
Jos tytär synnyttää yksinäisen lapsen juuri kun äiti vihdoin olisi solmimassa parisuhteen, äiti unohtaa oman onnensa ja ottaa vastuun lapsenlapsen hoidosta ja kasvatuksesta.
Jos miehen romanttinen haave perheestä ja parisuhteesta ei täyty vapaaehtoisesti, hän manipuloi naista, kunnes tämä asettaa miehen haaveet omiensa sijalle.
Marja Salo tekee puhetapaa myöten riipaisevan roolin tyttärenä, jonka elämänodotukset ja haaveet tyrmätään hellästi ja keskustelematta velvollisuuksiin ja rakkauteen vedoten. Tytär pelkää uida, koska voisi upota pohjaan. Hän tekee kaikkensa välttyäkseen uppoamiselta: käyttää kellukkeita ja harjoittelee hengityksen pidättämistä niin kauan että pelastajat ehtisivät paikalle, eikä etenkään milloinkaan hyppää veteen. Omat voimat eivät riitä enää vastustukseen, kun jalkoihin painoksi tarrautuvat niin mummo kuin kylän kanavavahti ja kotikylään maailmalta palaavat koulukaverit, joita viehättää käpykylän slow laiffi.
Vasta kun tytär 13 vuoden taistelun jälkeen luopuu unelmistaan, toiveistaan, odotuksistaan ja äidin - pelastajan - löytymisen toivosta ja ottaa pohjaan uppoamisen riskin, alkaa horisontti avartua. Upoksissa olo olikin uppoamisen pelkäämistä rannalla, ja uppoaminen pelastumista uppoamiselta.
Oliko tyttären epätoivon ja surkeuden syy vain se, että hänellä ylipäätään oli odotuksia ja toiveita elämää kohtaan? Kun lapsille opetetaan nöyryyttä, heidän käsketään olla vaiti tahtomisistaan ja kuunnella aikuisten opettavaisia tarinoita sankarillisista taisteluistaan puutteen ja kurjuuden keskellä. Kuuntelemisen ja itsetutkistelun taito olisi varmasti tarpeellista tässä elämässä, kun tavoitteiden saavuttamista ja oman tahdon toteutumista pidetään jo lähes yksilön lakisääteisinä oikeuksina. Mutta silti. Pahaa tekee, kun vaikka vain näyttämöllä näkee kolmen sukupolven raatelevan toisiaan tuskassa, jonka aiheuttaa alituinen alistuminen toisten pakottamaan kohtaloon. Se on eri luokan tuska kuin vanhempien vaatimus, että oma huone pitää siivota, ennen kuin viikkoraha maksetaan.
Ohjaus: Salla Taskinen
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 15.5.2012
Miksi kohtuullisetkaan odotukset eivät täyty ja mitä siitä seuraa? Jos odotukset ja haaveet eivät täyty ajallaan ja omalla painollaan, niiden toteuttaminen on toisilta pois.
Jos äiti lähtee toteuttamaan haaveitaan juuri kun tytär on valmis lentämään pesästä ja oma äiti hoidon tarpeessa, raunioituvat tyttären odotukset - tytär jää kantamaan vastuuta äitinsä äidistä.
Jos tytär synnyttää yksinäisen lapsen juuri kun äiti vihdoin olisi solmimassa parisuhteen, äiti unohtaa oman onnensa ja ottaa vastuun lapsenlapsen hoidosta ja kasvatuksesta.
Jos miehen romanttinen haave perheestä ja parisuhteesta ei täyty vapaaehtoisesti, hän manipuloi naista, kunnes tämä asettaa miehen haaveet omiensa sijalle.
Marja Salo tekee puhetapaa myöten riipaisevan roolin tyttärenä, jonka elämänodotukset ja haaveet tyrmätään hellästi ja keskustelematta velvollisuuksiin ja rakkauteen vedoten. Tytär pelkää uida, koska voisi upota pohjaan. Hän tekee kaikkensa välttyäkseen uppoamiselta: käyttää kellukkeita ja harjoittelee hengityksen pidättämistä niin kauan että pelastajat ehtisivät paikalle, eikä etenkään milloinkaan hyppää veteen. Omat voimat eivät riitä enää vastustukseen, kun jalkoihin painoksi tarrautuvat niin mummo kuin kylän kanavavahti ja kotikylään maailmalta palaavat koulukaverit, joita viehättää käpykylän slow laiffi.
Vasta kun tytär 13 vuoden taistelun jälkeen luopuu unelmistaan, toiveistaan, odotuksistaan ja äidin - pelastajan - löytymisen toivosta ja ottaa pohjaan uppoamisen riskin, alkaa horisontti avartua. Upoksissa olo olikin uppoamisen pelkäämistä rannalla, ja uppoaminen pelastumista uppoamiselta.
Oliko tyttären epätoivon ja surkeuden syy vain se, että hänellä ylipäätään oli odotuksia ja toiveita elämää kohtaan? Kun lapsille opetetaan nöyryyttä, heidän käsketään olla vaiti tahtomisistaan ja kuunnella aikuisten opettavaisia tarinoita sankarillisista taisteluistaan puutteen ja kurjuuden keskellä. Kuuntelemisen ja itsetutkistelun taito olisi varmasti tarpeellista tässä elämässä, kun tavoitteiden saavuttamista ja oman tahdon toteutumista pidetään jo lähes yksilön lakisääteisinä oikeuksina. Mutta silti. Pahaa tekee, kun vaikka vain näyttämöllä näkee kolmen sukupolven raatelevan toisiaan tuskassa, jonka aiheuttaa alituinen alistuminen toisten pakottamaan kohtaloon. Se on eri luokan tuska kuin vanhempien vaatimus, että oma huone pitää siivota, ennen kuin viikkoraha maksetaan.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Hämeenlinnan Teatteri jatkaa Teatterikesää
Hämeenlinnan Teatterin syyskauden esite ilmestyi. Esitteen esipuheessa teatterinjohtaja Heikki Paavilainen mainitsee kauden teemaksi perheen, tavalla tai toisella.
Ensimmäinen ensi-ilta, Sirkku Peltolan dramatisoima Kaunotar ja hirviö, on iloa ja taikaa koko perheelle. Syvyyksistä maan pinnalle ponnistava perhe jatkaa matkaansa Seitsemännen portaan enkelissä. Perheitä pari vuosikymmentä perustamisensa jälkeen käsitellään Pentti Järvisen näytelmässä Perheistä parhain. Kahdessa monologissa tutkitaan parisuhteen jännitteitä: Emma Peirsonin luoma Luolanainen valmistautuu elinikäiseen onneen, kun taas Claudio Magrisin Ymmärrättehän-monologin vaimo valmistautuu kuolemaan pitkän avioelämän jälkeen.
Tampereen Teatterikesäkin paljasti valintansa. Perheistä puhutaan pääohjelmistossa paljon. Avioeroperhe, aviomiesten irtiotto, uhmaava vallanhaluinen lapsi, työpajassa maailmaa tutkivat lapset, taikuri taikoo lapsenmielisille, kotiin käymään tuleva nuori näkee primääriperheensä valheellisena jne.
Muut valitut näytelmät kehuvat joko videoiden käyttöä tai energistä musiikkia tai ovat mielestäni kiinnostavia. (Videoiden käyttö tosin tavallaan yhdistyy perhe-elämäänkin: Perheiden televisiot ja videot tuuttaavat teräväpiirtoa perheidenulkopuolisesta maailmasta sitä enemmän, mitä matalampiotsainen maja on.)
Missäs sen enempää jännitteitä kuin perheessä, joten oiva keksintö teemaksi. Perhe-sana tuo mieleen ihmiset ja ihmissuhteet. Näytelmä moottoritien kattamisesta (joka täällä Hämeenlinnassa on meneillään) ei kiinnosta tavallista teatterissakävijää, oli juonessa kuinka paljon käänteitä tahansa. Iänikuinen rakkaustarina triangelina, kaksipäisenä janana tai kahden pisteen kautta kulkevana päättömänä suorana sen sijaan kiinnostaa, vaikka jo esitteessä kerrottaisiin, saavatko he toisensa ja perustavatko perheen. Moottoritien kattamisnäytelmä saisi yleisöä sillä ehdolla, että paljon ihmisten päitä joutuu lööppivadeille, luonnonystävät menehtyvät nähdessään rakennusmieshormonien sumentavan horisontin ja kadunlakaisija valloittaa kadunrakentajan sydämen. Jokin siinä on, että ihminen kiinnostaa ihmistä. Dokumenttiteatteri on sidottu aikaansa, klassikot keskittyvät ihmisiin.
Ensimmäinen ensi-ilta, Sirkku Peltolan dramatisoima Kaunotar ja hirviö, on iloa ja taikaa koko perheelle. Syvyyksistä maan pinnalle ponnistava perhe jatkaa matkaansa Seitsemännen portaan enkelissä. Perheitä pari vuosikymmentä perustamisensa jälkeen käsitellään Pentti Järvisen näytelmässä Perheistä parhain. Kahdessa monologissa tutkitaan parisuhteen jännitteitä: Emma Peirsonin luoma Luolanainen valmistautuu elinikäiseen onneen, kun taas Claudio Magrisin Ymmärrättehän-monologin vaimo valmistautuu kuolemaan pitkän avioelämän jälkeen.
Tampereen Teatterikesäkin paljasti valintansa. Perheistä puhutaan pääohjelmistossa paljon. Avioeroperhe, aviomiesten irtiotto, uhmaava vallanhaluinen lapsi, työpajassa maailmaa tutkivat lapset, taikuri taikoo lapsenmielisille, kotiin käymään tuleva nuori näkee primääriperheensä valheellisena jne.
Muut valitut näytelmät kehuvat joko videoiden käyttöä tai energistä musiikkia tai ovat mielestäni kiinnostavia. (Videoiden käyttö tosin tavallaan yhdistyy perhe-elämäänkin: Perheiden televisiot ja videot tuuttaavat teräväpiirtoa perheidenulkopuolisesta maailmasta sitä enemmän, mitä matalampiotsainen maja on.)
Missäs sen enempää jännitteitä kuin perheessä, joten oiva keksintö teemaksi. Perhe-sana tuo mieleen ihmiset ja ihmissuhteet. Näytelmä moottoritien kattamisesta (joka täällä Hämeenlinnassa on meneillään) ei kiinnosta tavallista teatterissakävijää, oli juonessa kuinka paljon käänteitä tahansa. Iänikuinen rakkaustarina triangelina, kaksipäisenä janana tai kahden pisteen kautta kulkevana päättömänä suorana sen sijaan kiinnostaa, vaikka jo esitteessä kerrottaisiin, saavatko he toisensa ja perustavatko perheen. Moottoritien kattamisnäytelmä saisi yleisöä sillä ehdolla, että paljon ihmisten päitä joutuu lööppivadeille, luonnonystävät menehtyvät nähdessään rakennusmieshormonien sumentavan horisontin ja kadunlakaisija valloittaa kadunrakentajan sydämen. Jokin siinä on, että ihminen kiinnostaa ihmistä. Dokumenttiteatteri on sidottu aikaansa, klassikot keskittyvät ihmisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)