Oikea kritiikki on maksettu kritiikki

Hämeen Sanomissa 27.5.2012 julkaistiin kulttuurisivulla artikkeli Kritiikeillä keitetään kohusoppaa, jossa toimittaja Marjaana Roponen esittelee Martta Heikkilän toimittamaa kirjaa Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Roposen mukaan "Taidekritiikin perusteet on kaivattu ensimmäinen suomenkielinen perusteos taidekritiikistä. Se sisältää luvut kirjallisuuden, teatterin, kuvataiteen, elokuvan ja musiikin arvioinnista." Hieno homma, tämän kirjan tahtoisin lukea!

Taidekritiikki on elänyt maailmanlopun tunnelmissa vuositolkulla. Kritiikkipinta-ala päivälehtien kulttuurisivuilla pienenee pienenemistään, urheilun sivumäärä kasvaa. Esimerkiksi Hämeen Sanomissa (Kanta-Hämeen pää-äänenkannattaja) julkaistaan yksi sivullinen kulttuuriaiheisia juttuja kuusi kertaa viikossa. Urheilusivuja on joka päivä 2-4. Äkkiä laskien kanta-Hämeenlinnassa on kaupungin suojeluksessa olevia urheilutiloja ainakin kolme jäähallia, tennis- ja jonkun sortin sählyhalli, uimahalli, sisäpelihalli, erinäisiä luistinratoja, ulkokentät jalkapallolle ja yleisurheilulle, koulujen liikuntasalit jne. jne. Kulttuurille on kaksi teatteria (aikuisille ja lapsille) ja yksi kolmiosainen konserttisali, musiikkiopisto, taidemuseo, muutama muu museo. Mutta ei tästä nyt tämän enempää - palaan alussa mainittuun artikkeliin.

Kirjan toimittaja Martta Heikkilä ei pidä Internetin blogeissa julkaistuja jokamiehen kritiikkejä varsinaisina kritiikkeinä koska "siinä kyseenalaistuu asiantuntijuus. Blogikirjoittelu on usein itseilmaisua ja kirjoitusharjoitusta, josta syntyy suosituksenomaisia tekstejä tuttaville. Ammattikriitikkojen pitämät blogit ovat toki eri asia." Tämän lausuman ymmärrän niin, että ammattikriitikon kritiikit ovat aina oikeita kritiikkejä huolimatta mediasta, jonka kautta ne julkaistaan, ja muiden ihmisten blogeissa ja muuten ilmaisemat mielipiteet kiusallista vihapuheen ja tyhmyyden sävyttämää juoruilua.

Mikä on ammattikriitikko? Ammatti-ihmisellä arkikielessä tarkoitetaan henkilöä, joka elättää itsensä ammatillaan tai vähintään omistaa koulutodistuksen tai ansioluettelon, joiden perusteella hän selviäisi  ammatissa mennen tullen, jos joku vain ottaisi työhön. Ammatillisuuden määrittely taidealalla on laajempikin napinan aihe nykyisessä idolisoituneessa yhteiskunnassa. Vailla taidekoulutusta oleva henkilö voi syödä taideammatissa leveämpää leipää kuin kaikki taidekoulut kuluttanut. Kumpi heistä on ammatti-ihminen? Toisaalta vakituisiin taidealan työsuhteisiin vaaditaan tarpeellinen määrä todistusjäljennöksiä ja CV-rivejä, vaikka käytännön ammattitaito selän takaa tiedustellen ei olisi kummoinen. Onko hän ammatti-ihminen?

Suomessa koulutetaan taidealoille monella asteella, mutta taidekriitikoksi ainoastaan yläasteilla ja lukioissa. Näissä kuulemma laaditaan monenmoisia esseitä, joista saa täydet pisteet, kun huomaa lähdeaineistossa ristiriitoja, pohtii kriittisesti eri näkökulmia ja osoittaa loppukappaleessa luovuutta esittämällä retorisia kysymyksiä, joihin vastaaminen pelastaisi koirarodun, maailman tai ihmisryhmän, jota essee käsittelee. Ylipäätään lapsia opetetaan suhtautumaan kriittisesti ääri-ilmiöihin, historiaan, etiikkaan, moraaliin, politiikkaan, uskontoon, yhteiskuntaan ja sen semmoisiin minän kiusaksi kasattuun historian painolastiin.

Ilmeisesti Heikkilä lukee ammattikriitikoiksi ainakin ne, joiden kritiikkejä julkaistaan päivälehdissä eli jotka saavat työstään palkkaa. Mutta eivät päivälehtikritiikit aina näytä ammattitaitoisemmilta kuin blogiröyhtäisyt. Monesti näkee muutamaan palstadesiin ahdistetun viritelmän, jossa on lyhyesti kerrottu kirjan tai näytelmän juoni, yleisön tai sivujen määrä ja pitikö teksti tai esitys hereillä. Heikkilän kaipaamat laajemmat kulttuuriesseet ovat vähissä. (Hämeen Sanomat ja sen toimittaja Tapio Lahtinen tosin ansaitsevat ison mehevän ruusun vastavirtaan pyristelemisestä!)