Kenttä

Okko Leo: Kenttä
Ohjaus, sovitus, lavastus ja tuotanto: Mikko Roiha
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 24.10.2012 

”Kenttävahtimestarit Esa ja Antero joutuvat epätoivoissaan kuvittelemaan oman elämänsä: toiveensa, pelkonsa, rikoksensa ja jopa riistonsa. Millään teoilla ei ole merkitystä tai vaikutusta kentän ulkopuolella.” kirjoittaa Okko Leo Kenttä-näytelmän käsiohjelmassa.

Näytelmän henkilöt Esa ja Antero ovat ihmisiä, joiden asioista ennen vaaleja ollaan kovasti huolissaan eli vajaasti ja pitkään työkyvyttömiä. Päättäjät höyläävät lantin sieltä ja toisen täältä ja heittävät siivut hankkeille ja projekteille, joiden tavoite on järjestää työtä jokaiselle vähäosaiselle, jotta tämä tuntisi itsensä arvokkaaksi ja mielekkääksi. Kun työ on järjestetty, päättäjä häipyy paikalta kuin Raakkosen, Esan ja Anteron pomon, Lada.

Kuinka moni työntekijä odottaa kellokortilla seuraavaa minuuttia ennen kuin leimaa ulos, venyttää työehtosopimuksen mukaista ruokataukoa minuuttitolkulla ja tulostaa netistä kakkureseptin työnantajan paperille työnantajan tulostimella, musteella ja ajalla? Kaikkea tätä rikoksen määrää työntekijä kantaa suljetuin suin ja odottaa yt-neuvotteluja kuin tuomiopäivää, jolloin ”kirjat avataan ja kukin tuomitaan tekojensa mukaan”. Jokainen pomon lähettämä tiedote, kutsu, virkistyspäivä tai sääntöesitys on syyte, kuritus ja pakko. Syyllisyys kalvaa, mutta syy on pomon. Hän on kaikkitietävä ja -näkevä typerä laiskiainen, joka käyttää kaiken aikansa työntekijän säälimättömään tarkkailuun ja ahdisteluun. Kapina elää.

Todellisuudessa pomo ei voisi vähempää välittää. Hänen ajatuksensa ja aistimensa ovat aivan muualla. Firman kohtalo ratkaistaan toisten pomojen kanssa hallituksissa, valtuustoissa, pankeissa ja pörsseissä. Työntekijät istuvat sillä välin työpisteissään ja kuvittelevat itsensä vuoroin kääpiöiksi ja jättiläisiksi, päähän potkituiksi raukoiksi ja ay-jumaliksi. Esa ja Antero pukeutuvat välillä verkkareihin, välillä bisnespukuihin, välillä pelkäävät Raakkosen Ladan ilmestymistä, välillä vangitsevat Raakkosen urheilukentän koppiin kidutettavaksi (tämä kohtaus on tosin Mikko Roihan ohjauksesta jätetty pois).

Kaksi naista esittää Esaa ja Anteroa ja muutenkin sukupuolisuus on kuvittelun asia. Kun rakkautta ja läheisyyttä ei elämässä ole, Esa ja Antero kuvittelevat olevansa rakkaita toisilleen - välillä parhaat ystävät, jotka hengaavat viikonloputkin yhdessä, välillä seurustelemaan hankkiutuvat tyttö ja poika. Todellisuus tunkee esiin sillä hetkellä, jolloin kuvitelma on kauneimmillaan ja silloin, kuten Antero sanoo, tulee epäturvallinen olo: oma mitättömyys paljastuu ja kuvittelun tarve kiihtyy kiihtymistään. Ihminen pakenee mihin tahansa, kiireeseen, työhön, epätoivoisiin ihmissuhteisiin, kauppaan, pikavippeihin.

Kenttä-näytelmä pistää katsojan lujille. Ensinnäkin siitä syystä, että teksti on harvinaisen taitava, ilmeikäs ja monitasoinen, eikä esitys tarjoa montakaan hiljaista mietintähetkeä . Toiseksi koska näytelmän absurdius ei etäännytä tapahtumia tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan tietyille ihmisille tapahtuvaksi, vaan läjäyttää yhteiskunnallisen unohdetuksi tulemisen jokaisen kohtaloksi. Kuka tänä päivänä todella kokee elävänsä samaa elämää kuin kymmenen tai satatuhatta muuta saman kunnan asukasta? Unohtaminen on edellytys ja alku sorrolle, joka päättyy kuolemaan. Kuinka niin kuolemaan? Ihmisiä nyt väistämättä kuolee joka päivä, kuka niitä nyt kaikkia voisi muistaa, edes huomata...

Pian koittaa aika

Line Knutzon: Pian koittaa aika

Suomennos: Eira Johansson

Ohjaus: Maiju Sallas

Esitys: Riihimäen teatteri, 11.10.2012

Line Knutzonin näytelmän teksti on kuin modernin sinfonian partituuri. Ällistyttäviä sointi- ja soitinyhdistelmiä, irrallisia ja yhteen rypistettyjä ääniä, teemoista ei harmaintakaan havaintoa, ensiviulu kuulostaa tuubalta ja harppu saksofonilta. Äänien hyörinää kuuntelee korvat pystyssä ja viimeisen sävelen soitua loppuun nyökkää ihmeissään: sellaista elämä on. Knutzonin kieli - Eira Johanssonin suomentamanakin - ilahduttaa sekä päätä että sydäntä.

Pian koittaa aika -näytelmässä kaikki etsivät rakkautta, ja löytyyhän sitä vaikkei helposti, eikä se pysy hyppysissä kuin hetken kerrallaan. Mutta mitä siitä, sillä eletyt hetket elävät ikuisesti. Mikään tapahtunut ei muutu olemattomaksi, ei hyvä eikä paha. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vinhemmin karuselli pyörii ihmisen mielessä, kun kaikki menneet hetket pulpahtelevat mielen pinnalle. Ihmisen elämä ei ole kuin elokuva, se on lukematon määrä elokuvia, ja läheiset ovat armottomia elokuvakriitikoita.

Esitys tempaa mukaansa kuin tuulenpyörre, kieputtaa, hengähtää, imaisee taas, nostaa ilmoihin – ja väliajan jälkeen mätkäyttää maahan ja tyyntyy. Ensimmäisen näytöksen eloisa rytmi katoaa väliajan jälkeen mihin lie. Näyttelijät haahuilevat syntymäpäiväpöydän äärellä yrittäen keksiä jotain tekemistä seuraavaa puheenvuoroa odottaessaan. Teksti on edelleen herkullista, mutta sinfonisuus vaimenee selitteleviksi sooloiksi. Onko ensimmäisen näytöksen absurdi ryhmäravi alkanut hengästyttää kirjoittajaa (vai ohjaajaa?) niin, että hän on tuntenut tarvetta ratkaista katsojan puolesta ihmissuhteiden salat, joita katsoja ei ole ehtinyt edes ihmetellä.

Näyttämölle astuu perheen eläkeikäinen lapsi - vaaran merkki kuolemaansa pelkäävälle vanhempien sukupolvelle. Lapsi hoitaa roolinsa asiallisesti pois, puhuu säädetyt repliikit, maalaa sovitun inkkarinaamion ja siirtyy paikasta toiseen ohjauksen mukaan, mutta on kummallisella tavalla irti kaikesta muusta näyttämöllä olevasta ja tapahtuvasta. Lapsi yrittää olla yhtaikaa lapsi ja eläkeläinen, ei siis vuorotellen vaan yhtaikaa, ja eihän sellainen onnistu edes niin kokeneelta näyttelijältä kuin Esko Rissanen. Liekö näytelmän harjoitusaika loppunut kesken ja ohjaaja joutunut siirtymään toisiin töihin siinä vaiheessa, kun toisesta näytöksestä on suunniteltu vasta toiminnan perussuunnat?

Toisen näytöksen syndroomaan olen törmännyt aiemminkin: alku vetää, imee, vie mukaansa, mutta väliajan jälkeen harhaillaan laiskasti selittelyjen aavalla merellä. Sanovat että draama on kirjoittamisen vaikeimpia lajeja, ja totta se onkin. Kirjoittajan jälkeen koetteelle joutuvat ohjaaja ja vielä näyttelijät ja muu taiteellinen henkilökunta. Harvoin kaikki yltävät parhaimpaansa yhtaikaa samassa tuotannossa, ja yhtä harvoin kaikki epäonnistuvat yhtaikaa. Myötämielinen katsoja tyytyy tilanteeseen ja nauttii onnistuneista osatekijöistä niin syvästi kuin mahdollista. Epätäydellisyyksistä huolimatta Riihimäen teatterin esitys Pian koittaa aika on kokemisen arvoinen kuin itse elämä. Ja Tatu Siivosen roolityö!

Ylihuomenna hän tulee

Ylihuomenna hän tulee - taivaallisen anarkistinen komedia
Käsikirjoitus: Lauri Maijala
Ohjaus: Linda Wallgren
Rooleissa: Janne Hyytiäinen, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen
Ryhmäteatteri, ennakkoesitys 3.10.2012 Pengerkadun näyttämöllä


Elävä traktaatti
Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee yllätti kuin Jeesus. Mitä siitä tulee, kun nuoret energiaa uhkuvat teatterintekijät, joille edes Mannerheim ei ole ollut pyhä, saavat käsiinsä Jeesuksen? Olin valmistautunut pahimpaan, mutta huomasin katsovani elävää traktaattia. Katsokaa itse ja todetkaa sama! Loppusuoralle saakka ajattelin, että tällä esityksellä Ryhmäteatteri pitäisi ehdottomasti kutsua esiintymään kirkon ja seurakuntien suuriin tapahtumiin.

Syrjähdys sivupolulle: Traktaatteja, noita muutamasivuisia näin-sen-teet-lehdykköjä, joissa esitellään Jeesus ratkaisuksi ihmisen syntiin ja kuolemaan, nimitetään näytelmässä pamfleteiksi. Mielenkiintoinen sanavalinta. Kaupalliset kustantajat ovat julkaisseet viime vuosina yhteiskunta- ja etiikkakriittisiä pamfletteja keskustelua herättämään. Olisivatpa tienneet ennen turhaa yritystä, että herätyskristilliset kustantajat ovat julkaisseet niitä näköjään jo vuosikymmeniä, eikä mitään keskustelua ole herännyt niiden kesken, jotka niitä lukevat.


Ihmiset odottavat - Jeesus ei
Näytelmän nimi viittaa Samuel Beckettin klassikkonäytelmään Huomenna hän tulee. Siinä kaverukset odottavat ja odottavat jotakuta, eivät oikein tiedä ketä, mutta ei hän sitten tulekaan vielä tänään, kukaties huomenna. Mutta Maijalan näytelmässä Jeesus saapuu ryminällä täsmälleen ilmoittamallaan hetkellä. Odottajien - viiden virkaihmisen - pahin painajainen käy toteen. 

Odottaessaan virkamiehet elävät jokapojan elämää. He kelluvat ja vellovat ylös alas hyvän ja pahan aalloilla ja pelkäävät ajautuvansa jompaankumpaan rantaan. Tietoisuus Jeesuksen tulosta ahdistaa. Silloin kaikki ynnä maailma tuhoutuvat, jos työt ovat kesken. Mutta ei Jeesus olekaan mörkö. Hänelle pystyy puhumaan suoraan ja avoimesti tilanteestaan ja hän on hyvä kuuntelija.


Keskeneräisyyksiä
Jeesuksen roolihahmossa on kiusallista ristiriitaisuutta. Hän saapuu lauleskellen itsevarmana auktoriteettina, mutta ihmisiä kuunnellessaan pyörittää ilmeettömänä silmiään kuin kuuromykkäsokea karjalaisten kesäjuhlilla. Pertun roolihahmoa kirjoittaessaan Maijala lienee liikaa innostunut Teuvo Hakkaraisen kommelluksista, sillä Pertun oma sielunelämä jää toissijaiseksi hänen toimiessaan Hakkarais-lööppitelineenä. Toista (?) uskovaa ihmistä edustava roolihenkilö Liisa, on myös poimittu suoraan lööppipuusta. Ilmeisesti komediallisuuden varmistamiseksi. Silti Maijalan tekstissä yksinkertaistetutkaan hahmot eivät lopulta ole yksinkertaisia, eivätkä pääse pilaamaan näytelmän ydinsanomaa.



Ratkaisukristillisyys
Kun Jeesus vihdoin aukaisee suunsa virkaihmisten selittelyhelvetissä, hän puhuu vaikuttavan raikkaasti ja yksinkertaisesti. Älkää pelätkö! Jeesus on virkaihmisten kanssa ikuisesti tekivät he millaisen ratkaisun tahansa. Niidenkin kanssa hän kulkee, jotka eivät ota häntä vastaan vaan päätyvät ns. lopulliseen ratkaisuun. Ihminen voi valita, jatkaako hän siistiä sisätyötä Jeesuksen kanssa suorittaen tehtävän toisensa jälkeen vai lähteekö hän maailmaan kohtaamaan lukemattomat ulkopuolella vaanivat viholliset. 

Joka suuntaan repivä vapaus on turvallista siinä mielessä, että ihmisen ei tarvitse luopua mistään eikä sitoutua mihinkään. Mutta näytelmän Jeesus vaatii, että ratkaisu on tehtävä. Jostain pitää luopua ja johonkin pitää sitoutua. Se on lopulta kamalinta mitä ihmiseltä voidaan vaatia, ja Jeesuksen vaatimus johtaa tiettyihin seurauksiin, arvatkaa vaan...


Lopun ajan kummastukset
Vapisuttavan ensimmäisen lopun jälkeen näytelmä jatkuu jonkinlaisella epilogilla, joka tuntuu sanovan: ”Ei vaiskaan!” Ikuisuudessa kokoontuvat suuret kuolemattomat, joille ratkaisujen tekeminen on yhtä vaikeaa kuin ihmisparoilla 

Ehkä oli ajateltu alleviivata, että ”niin taivaassa kuin maan päällä”, mutta mielestäni epilogi hönki pikemminkin tekijöiden alemmuudentuntoista pelkoa siitä, että yleisö saattaisi kaikesta nähdystä suuttua tai hämmentyä. Tunne kasvoi entisestään, kun profeetta Muhammedia ei uskallettu tuoda lavalle roolihahmona, vaan hänet korvattiin viestiä tuovalla vaimollaan. Onko kiihkoislamin pelko jo todella näin arkipäivää Suomessa, rohkeimpienkin nuorien taiteilijoiden työssä?