Ylihuomenna hän tulee

Ylihuomenna hän tulee - taivaallisen anarkistinen komedia
Käsikirjoitus: Lauri Maijala
Ohjaus: Linda Wallgren
Rooleissa: Janne Hyytiäinen, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen
Ryhmäteatteri, ennakkoesitys 3.10.2012 Pengerkadun näyttämöllä


Elävä traktaatti
Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee yllätti kuin Jeesus. Mitä siitä tulee, kun nuoret energiaa uhkuvat teatterintekijät, joille edes Mannerheim ei ole ollut pyhä, saavat käsiinsä Jeesuksen? Olin valmistautunut pahimpaan, mutta huomasin katsovani elävää traktaattia. Katsokaa itse ja todetkaa sama! Loppusuoralle saakka ajattelin, että tällä esityksellä Ryhmäteatteri pitäisi ehdottomasti kutsua esiintymään kirkon ja seurakuntien suuriin tapahtumiin.

Syrjähdys sivupolulle: Traktaatteja, noita muutamasivuisia näin-sen-teet-lehdykköjä, joissa esitellään Jeesus ratkaisuksi ihmisen syntiin ja kuolemaan, nimitetään näytelmässä pamfleteiksi. Mielenkiintoinen sanavalinta. Kaupalliset kustantajat ovat julkaisseet viime vuosina yhteiskunta- ja etiikkakriittisiä pamfletteja keskustelua herättämään. Olisivatpa tienneet ennen turhaa yritystä, että herätyskristilliset kustantajat ovat julkaisseet niitä näköjään jo vuosikymmeniä, eikä mitään keskustelua ole herännyt niiden kesken, jotka niitä lukevat.


Ihmiset odottavat - Jeesus ei
Näytelmän nimi viittaa Samuel Beckettin klassikkonäytelmään Huomenna hän tulee. Siinä kaverukset odottavat ja odottavat jotakuta, eivät oikein tiedä ketä, mutta ei hän sitten tulekaan vielä tänään, kukaties huomenna. Mutta Maijalan näytelmässä Jeesus saapuu ryminällä täsmälleen ilmoittamallaan hetkellä. Odottajien - viiden virkaihmisen - pahin painajainen käy toteen. 

Odottaessaan virkamiehet elävät jokapojan elämää. He kelluvat ja vellovat ylös alas hyvän ja pahan aalloilla ja pelkäävät ajautuvansa jompaankumpaan rantaan. Tietoisuus Jeesuksen tulosta ahdistaa. Silloin kaikki ynnä maailma tuhoutuvat, jos työt ovat kesken. Mutta ei Jeesus olekaan mörkö. Hänelle pystyy puhumaan suoraan ja avoimesti tilanteestaan ja hän on hyvä kuuntelija.


Keskeneräisyyksiä
Jeesuksen roolihahmossa on kiusallista ristiriitaisuutta. Hän saapuu lauleskellen itsevarmana auktoriteettina, mutta ihmisiä kuunnellessaan pyörittää ilmeettömänä silmiään kuin kuuromykkäsokea karjalaisten kesäjuhlilla. Pertun roolihahmoa kirjoittaessaan Maijala lienee liikaa innostunut Teuvo Hakkaraisen kommelluksista, sillä Pertun oma sielunelämä jää toissijaiseksi hänen toimiessaan Hakkarais-lööppitelineenä. Toista (?) uskovaa ihmistä edustava roolihenkilö Liisa, on myös poimittu suoraan lööppipuusta. Ilmeisesti komediallisuuden varmistamiseksi. Silti Maijalan tekstissä yksinkertaistetutkaan hahmot eivät lopulta ole yksinkertaisia, eivätkä pääse pilaamaan näytelmän ydinsanomaa.



Ratkaisukristillisyys
Kun Jeesus vihdoin aukaisee suunsa virkaihmisten selittelyhelvetissä, hän puhuu vaikuttavan raikkaasti ja yksinkertaisesti. Älkää pelätkö! Jeesus on virkaihmisten kanssa ikuisesti tekivät he millaisen ratkaisun tahansa. Niidenkin kanssa hän kulkee, jotka eivät ota häntä vastaan vaan päätyvät ns. lopulliseen ratkaisuun. Ihminen voi valita, jatkaako hän siistiä sisätyötä Jeesuksen kanssa suorittaen tehtävän toisensa jälkeen vai lähteekö hän maailmaan kohtaamaan lukemattomat ulkopuolella vaanivat viholliset. 

Joka suuntaan repivä vapaus on turvallista siinä mielessä, että ihmisen ei tarvitse luopua mistään eikä sitoutua mihinkään. Mutta näytelmän Jeesus vaatii, että ratkaisu on tehtävä. Jostain pitää luopua ja johonkin pitää sitoutua. Se on lopulta kamalinta mitä ihmiseltä voidaan vaatia, ja Jeesuksen vaatimus johtaa tiettyihin seurauksiin, arvatkaa vaan...


Lopun ajan kummastukset
Vapisuttavan ensimmäisen lopun jälkeen näytelmä jatkuu jonkinlaisella epilogilla, joka tuntuu sanovan: ”Ei vaiskaan!” Ikuisuudessa kokoontuvat suuret kuolemattomat, joille ratkaisujen tekeminen on yhtä vaikeaa kuin ihmisparoilla 

Ehkä oli ajateltu alleviivata, että ”niin taivaassa kuin maan päällä”, mutta mielestäni epilogi hönki pikemminkin tekijöiden alemmuudentuntoista pelkoa siitä, että yleisö saattaisi kaikesta nähdystä suuttua tai hämmentyä. Tunne kasvoi entisestään, kun profeetta Muhammedia ei uskallettu tuoda lavalle roolihahmona, vaan hänet korvattiin viestiä tuovalla vaimollaan. Onko kiihkoislamin pelko jo todella näin arkipäivää Suomessa, rohkeimpienkin nuorien taiteilijoiden työssä?