Pian koittaa aika

Line Knutzon: Pian koittaa aika

Suomennos: Eira Johansson

Ohjaus: Maiju Sallas

Esitys: Riihimäen teatteri, 11.10.2012

Line Knutzonin näytelmän teksti on kuin modernin sinfonian partituuri. Ällistyttäviä sointi- ja soitinyhdistelmiä, irrallisia ja yhteen rypistettyjä ääniä, teemoista ei harmaintakaan havaintoa, ensiviulu kuulostaa tuubalta ja harppu saksofonilta. Äänien hyörinää kuuntelee korvat pystyssä ja viimeisen sävelen soitua loppuun nyökkää ihmeissään: sellaista elämä on. Knutzonin kieli - Eira Johanssonin suomentamanakin - ilahduttaa sekä päätä että sydäntä.

Pian koittaa aika -näytelmässä kaikki etsivät rakkautta, ja löytyyhän sitä vaikkei helposti, eikä se pysy hyppysissä kuin hetken kerrallaan. Mutta mitä siitä, sillä eletyt hetket elävät ikuisesti. Mikään tapahtunut ei muutu olemattomaksi, ei hyvä eikä paha. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vinhemmin karuselli pyörii ihmisen mielessä, kun kaikki menneet hetket pulpahtelevat mielen pinnalle. Ihmisen elämä ei ole kuin elokuva, se on lukematon määrä elokuvia, ja läheiset ovat armottomia elokuvakriitikoita.

Esitys tempaa mukaansa kuin tuulenpyörre, kieputtaa, hengähtää, imaisee taas, nostaa ilmoihin – ja väliajan jälkeen mätkäyttää maahan ja tyyntyy. Ensimmäisen näytöksen eloisa rytmi katoaa väliajan jälkeen mihin lie. Näyttelijät haahuilevat syntymäpäiväpöydän äärellä yrittäen keksiä jotain tekemistä seuraavaa puheenvuoroa odottaessaan. Teksti on edelleen herkullista, mutta sinfonisuus vaimenee selitteleviksi sooloiksi. Onko ensimmäisen näytöksen absurdi ryhmäravi alkanut hengästyttää kirjoittajaa (vai ohjaajaa?) niin, että hän on tuntenut tarvetta ratkaista katsojan puolesta ihmissuhteiden salat, joita katsoja ei ole ehtinyt edes ihmetellä.

Näyttämölle astuu perheen eläkeikäinen lapsi - vaaran merkki kuolemaansa pelkäävälle vanhempien sukupolvelle. Lapsi hoitaa roolinsa asiallisesti pois, puhuu säädetyt repliikit, maalaa sovitun inkkarinaamion ja siirtyy paikasta toiseen ohjauksen mukaan, mutta on kummallisella tavalla irti kaikesta muusta näyttämöllä olevasta ja tapahtuvasta. Lapsi yrittää olla yhtaikaa lapsi ja eläkeläinen, ei siis vuorotellen vaan yhtaikaa, ja eihän sellainen onnistu edes niin kokeneelta näyttelijältä kuin Esko Rissanen. Liekö näytelmän harjoitusaika loppunut kesken ja ohjaaja joutunut siirtymään toisiin töihin siinä vaiheessa, kun toisesta näytöksestä on suunniteltu vasta toiminnan perussuunnat?

Toisen näytöksen syndroomaan olen törmännyt aiemminkin: alku vetää, imee, vie mukaansa, mutta väliajan jälkeen harhaillaan laiskasti selittelyjen aavalla merellä. Sanovat että draama on kirjoittamisen vaikeimpia lajeja, ja totta se onkin. Kirjoittajan jälkeen koetteelle joutuvat ohjaaja ja vielä näyttelijät ja muu taiteellinen henkilökunta. Harvoin kaikki yltävät parhaimpaansa yhtaikaa samassa tuotannossa, ja yhtä harvoin kaikki epäonnistuvat yhtaikaa. Myötämielinen katsoja tyytyy tilanteeseen ja nauttii onnistuneista osatekijöistä niin syvästi kuin mahdollista. Epätäydellisyyksistä huolimatta Riihimäen teatterin esitys Pian koittaa aika on kokemisen arvoinen kuin itse elämä. Ja Tatu Siivosen roolityö!