Kenttä

Okko Leo: Kenttä
Ohjaus, sovitus, lavastus ja tuotanto: Mikko Roiha
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 24.10.2012 

”Kenttävahtimestarit Esa ja Antero joutuvat epätoivoissaan kuvittelemaan oman elämänsä: toiveensa, pelkonsa, rikoksensa ja jopa riistonsa. Millään teoilla ei ole merkitystä tai vaikutusta kentän ulkopuolella.” kirjoittaa Okko Leo Kenttä-näytelmän käsiohjelmassa.

Näytelmän henkilöt Esa ja Antero ovat ihmisiä, joiden asioista ennen vaaleja ollaan kovasti huolissaan eli vajaasti ja pitkään työkyvyttömiä. Päättäjät höyläävät lantin sieltä ja toisen täältä ja heittävät siivut hankkeille ja projekteille, joiden tavoite on järjestää työtä jokaiselle vähäosaiselle, jotta tämä tuntisi itsensä arvokkaaksi ja mielekkääksi. Kun työ on järjestetty, päättäjä häipyy paikalta kuin Raakkosen, Esan ja Anteron pomon, Lada.

Kuinka moni työntekijä odottaa kellokortilla seuraavaa minuuttia ennen kuin leimaa ulos, venyttää työehtosopimuksen mukaista ruokataukoa minuuttitolkulla ja tulostaa netistä kakkureseptin työnantajan paperille työnantajan tulostimella, musteella ja ajalla? Kaikkea tätä rikoksen määrää työntekijä kantaa suljetuin suin ja odottaa yt-neuvotteluja kuin tuomiopäivää, jolloin ”kirjat avataan ja kukin tuomitaan tekojensa mukaan”. Jokainen pomon lähettämä tiedote, kutsu, virkistyspäivä tai sääntöesitys on syyte, kuritus ja pakko. Syyllisyys kalvaa, mutta syy on pomon. Hän on kaikkitietävä ja -näkevä typerä laiskiainen, joka käyttää kaiken aikansa työntekijän säälimättömään tarkkailuun ja ahdisteluun. Kapina elää.

Todellisuudessa pomo ei voisi vähempää välittää. Hänen ajatuksensa ja aistimensa ovat aivan muualla. Firman kohtalo ratkaistaan toisten pomojen kanssa hallituksissa, valtuustoissa, pankeissa ja pörsseissä. Työntekijät istuvat sillä välin työpisteissään ja kuvittelevat itsensä vuoroin kääpiöiksi ja jättiläisiksi, päähän potkituiksi raukoiksi ja ay-jumaliksi. Esa ja Antero pukeutuvat välillä verkkareihin, välillä bisnespukuihin, välillä pelkäävät Raakkosen Ladan ilmestymistä, välillä vangitsevat Raakkosen urheilukentän koppiin kidutettavaksi (tämä kohtaus on tosin Mikko Roihan ohjauksesta jätetty pois).

Kaksi naista esittää Esaa ja Anteroa ja muutenkin sukupuolisuus on kuvittelun asia. Kun rakkautta ja läheisyyttä ei elämässä ole, Esa ja Antero kuvittelevat olevansa rakkaita toisilleen - välillä parhaat ystävät, jotka hengaavat viikonloputkin yhdessä, välillä seurustelemaan hankkiutuvat tyttö ja poika. Todellisuus tunkee esiin sillä hetkellä, jolloin kuvitelma on kauneimmillaan ja silloin, kuten Antero sanoo, tulee epäturvallinen olo: oma mitättömyys paljastuu ja kuvittelun tarve kiihtyy kiihtymistään. Ihminen pakenee mihin tahansa, kiireeseen, työhön, epätoivoisiin ihmissuhteisiin, kauppaan, pikavippeihin.

Kenttä-näytelmä pistää katsojan lujille. Ensinnäkin siitä syystä, että teksti on harvinaisen taitava, ilmeikäs ja monitasoinen, eikä esitys tarjoa montakaan hiljaista mietintähetkeä . Toiseksi koska näytelmän absurdius ei etäännytä tapahtumia tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan tietyille ihmisille tapahtuvaksi, vaan läjäyttää yhteiskunnallisen unohdetuksi tulemisen jokaisen kohtaloksi. Kuka tänä päivänä todella kokee elävänsä samaa elämää kuin kymmenen tai satatuhatta muuta saman kunnan asukasta? Unohtaminen on edellytys ja alku sorrolle, joka päättyy kuolemaan. Kuinka niin kuolemaan? Ihmisiä nyt väistämättä kuolee joka päivä, kuka niitä nyt kaikkia voisi muistaa, edes huomata...