Käsikirjoitus, nuket ja lavastus: Satu Paavola
Ohjaaja: Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti)
Rooleissa: Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Voiko näytelmä olla vakava, jos siinä käytetään nukkeja? Tai siis, voiko sen ottaa vakavasti? Suomessa ehkä ei, mutta Suomessahan nukketeatteriin mennään vasta lastenkengissä. Nyt oli lavalla niin taitavat teatterinukkien käsittelijät, että nauraminen meinasi unohtua, kun ihmetteli teknisesti taitavaa työskentelyä. Etenkin Satu Paavola teki nukeista niin itsenäisiä, ettei tietäenkään pystynyt erottamaan, että nukkien ääni, puheliikkeet, katseet, teot ja alavartalo olivat Satu Paavolaa.
Näytelmässä puhuttiin mukakieliä: mukasaksaa, mukaenglantia, mukaitaliaa, mukakiinaa, mukamitävaan, suomea muutama sana. Niillä muutamalla sanalla ja silloin tällöin hitaasti ja selvästi lausutulla mukakielen mukatutulla sanalla pärjättiin hyvin. Yleisö nauroi hämmentymättä jokaisen tunnistamansa sanan kohdalla.
Musta komedia eteni, kokkiohjelmassa valmistui ruoka ruoan perään. Ensin paistettiin elävä kilpikonna, sitten lapsi, sitten juoksupoika, kolme lasta laitettiin varastoon ja kaiken kauheuden salliva tuottaja jäi odottamaan kohtaloaan keittiönpöydälle. Ehkä yksi näytelmän teemoista olikin elävien olentojen ruoaksi tuhlaaminen.
Nuket edustivat erilaisia kansallisuuksia karrikoituine ominaisuuksineen. Afrikkalainen juoksupoika oli kaikkeen jees jees suostuva ummikko, saksalainen itsekeskeinen ja piittaamaton käskijä, venäläinen hysteerinen viuhtoja, kiinalainen kiero lapsia salakauppaava liikemies. Nuket ovat ihmeellisiä. Jos näiden tyyppien tekemiseen olisi käytetty ihmisiä, olisi kyseessä kolmannen luokan kesäfarssi tai viharikos.
Nukeilta katsoja sietää paljon enemmän kuin ihmisnäyttelijöiltä. Se on nukketeatterin suuria etuja tavalliseen teatteriin nähden. Samoin animaatiofilmit kuten Vaaleanpunainen pantteri, Tom ja Jerry tai Simpsonit antavat kokeilla, miltä mielikuvituksemme luomat omituisuudet ”oikeasti” näyttäisivät. Samoin arkielämässä lapset hakkaavat nukkeja, puhkaisevat niiden silmiä, nyhtävät hiuksia ja lyövät nukeilla toisiaan, roikottavat ne jalasta roskiin. Leikkiä katsova aikuinen ottaa liikuttuneena kuvan ja laittaa sen herttaisten muistojen albumiin. Mutta jos lapsi tekee samat temput toiselle lapselle, siitä on herttaisuus kaukana.
Ihmisnäyttelijät, kokki ja hänen avustajavaimonsa olivat tavallisia ihmisiä, joilla oli yksityiset murheensa televisiostudion ulkopuolella, lapsettomuus ennen kaikkea. Heidän aito ihmetyksensä, epävarmuutensa, vihansa ja kaipuunsa tuli kirkkaana esiin nukkien karikatyyrisiä egoja vasten. Tekijät käyttivät tätä kontrastia hienosti näytelmän hyväksi. Toisaalta siitä seurasi mielestäni myös näytelmän heikko lenkki: Kriisit, tunteet ja surut, jotka katsoja ehti juuri ja juuri rekisteröidä ja mieltää suuriksi asioiksi, ratkaistiin nukkehahmojen kohelluksessa parissa sekunnissa. Lapsettomuus ratkaistiin työntämällä syliin lapsi, vaikeasta esimies-alainen suhteesta selvittiin tappamalla esimies noin vain sydänkohtaukseen jne. Katsojalta jäi katarsis täysin kokematta.
Teatterinuket aikuisten näytelmässä on suomalaisille harvinaista herkkua. Toivottavasti tämä näytelmä on kipinä, joka sytyttää valtaisan innon nukketeatterin haasteellisempaan käyttöön Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita! Valvon niitä huolella, ennen kuin päästän ne sivulle näkyviin.