Hamletin paluu. Nyt.

William Shakespeare (suom. Veijo Meri): Hamlet
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Esitys Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013

Englantilainen nelisensataa vuotta vanha teksti Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä tässä ja nyt. Mitä väliä ja ketä kiinnostaa saippuaooppera, joka on täynnä mänttejä, miekkoja ja myrkkyä? Mutta kun se teksti vaan on niin hyvä, ilkeästi hyvä, sellainen, jota haluaisi lause lauseelta huutaa barrikadeilla tai kuiskia ruumishuoneessa. Kokoelma lentäviä lauseita, jotka lennellessään törmäilevät toisiinsa, sekoittuvat ja sikiävät, kumoavat toisensa ja syntyvät uudelleen entistä todempina. Teksti joka pitäisi lukea ääneen jokaisessa täyskymppikriisiään viettävän henkilön juhlassa. Mutta aave, merirosvot, haudankaivaja ja ääliö blondi?

Kari Heiskanen työryhmineen on keksinyt kaikille katsojille jotain samaistuttavaa. Helsingörin linna on vaihtunut latteaseinäiseksi kerrostalon sisäpihaksi. Valot syttyvät ja sammuvat talon asukkaiden elämän myötä. Yhdessä asunnossa nukutaan, toisessa luodaan uusia ihmisiä. Puolet talosta on arkistojen ahtauttamaa valtakunnanhallinnon toimistosiipeä. Kuninkaan haamu on poplarin kauluksiin piiloutunut alamäkeen luisuja, joka astuu porttikongista Hamletin tontille ja katoaa sivupihan ruumishuoneisiin, josta patologit kaivavat hänet esiin, kun on aika laittaa lappu varpaaseen.

Eero Ahon Hamlet on vetänyt nahkatakin ja poninhännän niskaan. Kuningatar ja Ofelia pukeutuvat satiiniin, korkkareihin ja keinoturkiksiin ja hoilaavat mikrofoniin elämän kohokohdissa. Kuningas Esko Salminen jättää pukupaidan ylimmän napin auki ja lähtee liikemiespoplarissa baariin, jossa sammaltaa baarissa syyllisyyttään, kunnes sammuu ja Hamlet raahaa hänet kotiin. Horatiosta on tullut Hamletin viihdehuumeita poltteleva raikulikaveri. Sivuroolien pikkunilkit on puettu persoonattomaan liike-elämäpukuun paitsi kuninkaan viestintuoja, joka on uimalasit päässä lespaava pyörälähetti. Ja käytetäänhän hetken verran videotakin ja yleisön keskelle tulemista, joita ilman ei mikään näytelmä Suomessa voi väittää olevansa nykyaikainen.

Polonius vakoilee vessasta ja ruumis piilotetaan vessapaperikasaan huomiota herättämättä. Hamlet käärii Poloniuksen ruumiin räsymattoon ja raahaa sen sylissään yleisön keskeltä näyttämölle. Kuningas tekee samanlaisen syyllisyyskäärön takistaan ja takkia halaa sylissään myös jokunen muukin.

Nykyaikaistus vaikuttaa kasalta uussilppua, mutta yhtenäisen maailman puuttuminen tekee siitä nykyaikaisemman kuin nykyaika on. Katsoja ei jaksa enää nuuskia puvustuksen ja lavastuksen paikkansapitävyyttä, vaan ottaa maailman vastaan sellaisena kuin se näyttäytyy 24 TV-kanavan halki surffatessa. Ja kuten teksti on kipeän täynnä tärkeää, niin tällainen Hamletin esillepano tuottaa määrättömästi mahdollisuuksia katsojan omille mielleyhtymille ja oivalluksille.

Onneksi Shakespearen tekstiä ei ollut silputtu, karsittu vain. Parisataasivuisesta tekstistä on karsittava yli puolet, jotta se mahtuu näyttämölle, ja rakkaita tuttuja kohtia jää väistämättä kuulematta näyttämöltä. Ehkä ne palat kuuluvat sitten Tampereen Teatterin Hamletissa, jonka ensi-ilta koittaa kuukauden kuluttua.