Kristina från Duvemåla

Vilhelm Mobergin maastamuuttajaeepokseen perustuva musikaali
Musiikki: Benny Andersson
Dramatisointi: Björn Ulvaeus
Ohjaus: Lars Rudolfsson
Esitys Svenska Teaternissa 13.12.2012 

Kauneutta, elämyksiä, järistyksiä

Kristina från Duvemåla -musikaalin lavastus on kuin huippuhyvän lastenkirjan kuvitus. Se on selkeä väreiltään ja muodoiltaan, ja kun nostaa koivukunnaan valkovuokon päälle sijoitetun kurkistusläpän, ruotsalainen maaseutu muuttuu ärjyväksi mereksi tai Lännen äärettömäksi viljalääniksi. Valot toimivat kuin rasvatut salamat, vaihtavat vuorokauden- ja vuodenaikoja, tunteita ja tunnelmia. Musiikki on jatkuvasti loputtomasti täyttä ja värjyy vivahteikkaasti. Näyttelijöiden äänet kohoavat loistosta loistoon mutta soivat yhteen kuin olisivat siamilaisia äänikaksikkoja, -nelikkoja tai -kolmikymmenikköjä.

Lukihäiriö

Ruotsin taitoni ei riitä tekstin yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen, enkä ole myöskään tutustunut Vilhelm Mobergin romaanisarjaan. Näyttelijöiden elekieli on onneksi siistiä ja selkeää, valot ja lavasteet ohjaavat ymmärrystä ja toki jotain sentään tekstistäkin aukenee. Mielenkiintoinen kokemus tekstipainotteiselle ihmiselle.

Maastamuuttajien suurin ongelma?

Nälkävuodet, jalkapuuhun sidotut henkisen elämän jalat, sosiaalinen sorto, näännyttävä työ, hengenvaarallinen merimatka, sukeltaminen umpimähkään vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, elatuksen huolet, vihollisiksi muuttuvat ystävät, petollinen veli – oi mitä draaman aineksia! Mitähän näistä korostaisi, kun säveltää neljä paksua romaania vajaan kolmen tunnin mittaiseksi musikaaliksi? Mikä on jännite, joka kiristyy katsojan sydämen ympärille kuin peukaloruuvi murtaakseen sen viimeisen aarian virratessa mykistyneeseen katsomoon?

Seksipä se! Kyllä vaan. Pääjuoni näytti nimittäin tältä: Kristina ja Karl Oskar pääsevät vihdoin toistensa kimppuun kun pappi lausuu aamenen. Lapsia syntyy siinä sivussa, joku niistä kuoleekin, mutta uusia on kiva tehdä. Kunnes tulee keskenmeno (kuuletteko miten viulu kerrallaan yhtyy kammottavaan vibratoon?) ja lääkäri kieltää seksin Kristinan hengenmenon uhalla (kapellimestarin kädet viuhtovat ylös alas orkesterimontussa, kaivakaa nenäliinat!), mutta kun niitä lapsia on niin kiva tehdä, niin herrajumala mitä sieltä oikein tulee.... tulee... se kuolema (kuolinaaria alkaa, syleilyä, ikuisuuden henkäys). Mutta onneksi Kristina on saanut seksiä kuolemaansa saakka ja voi näin nukahtaa kuolonuneen onnellisena. Happy nyyhky-end. Siinä sivussa on ihan kivasti selvitty kaikista noista edellä mainituista jokapäiväisistä pikkuhuolista.

Eiväthän oopperoiden tai muidenkaan musikaalien juonet usein tuota painavampia ole. Mutta kun esitys itsessään on näin järkyttävän upea, toivoisi sisällöltä syvyyttä samassa suhteessa. Veikkaan että poliittisesti aktiivin Vilhelm Mobergin eepoksesta olisi löytynyt aineksia monisyisempäänkin ongelmanasetteluun.