Ottaa sydämestä, Seela Sella!

Leena Tamminen: Ottaa sydämestä, Seela Sella!
Ohjaus: Kari Paukkunen
Lavalla: Seela Sella ja Arttu Kapulainen
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013 

Ottaa sydämestä on näytelmä, jonka aihe vie mukanaan niin että teatterityön osa-alueet jäävät sivuseikoiksi. Kun yrittää puhua näytelmästä, huomaa puhuvansa pelkästään terveydenhuollon tilasta Suomessa, potilaista joille mikään ei riitä ja lääkäreistä, joiden ahneudella ei ole rajoja.

Pavlovin kokeessa koira kuuli kellon soivan aina kun sille annettiin pala lihaa, kunnes koira ehdollistui kellon ääneen niin, että pelkkä kellon ääni ilman lihaa sai veden herahtamaan kielelle. Kuolema on niin kaukana kaikista nykyihmisistä, että sen tapaa vain netin ja lehtien terveyspalstoilta, joissa osoitetaan suora yhteys oireen ja kuoleman – lihan ja kellonsoiton – välillä. Lopulta pelkkä pintanaarmu saa ihmisen tilaamaan ambulanssin päivystykseen. Mitä selkeämpi syy–seuraus-suhde flunssan ja kuoleman välille osoitetaan, sitä enemmän nettisivu saa klikkauksia, lehden julkaisija ja lääkäri rahaa, ja sitä enemmän kuntaa, valtiota ja kaupunkia huudetaan apuun kustantamaan kuolemanmetsästysleikki, jossa jokainen potilas ”tahtoo saada suuren kuoleman ilman että tarvitsee pelätä yhtään”.

Syntymä, sairaus ja kuolema ovat niin isoja aiheita, että yksikin riittää hyvään näytelmään. Ottaa sydämestä koostui enimmäkseen lyhyistä monologeista, jotka olivat kuin tiivistelmiä kokoillan näytelmistä. Joissakin tiivistelmissä draamallinen kärki oli hukattu, tai ehkäpä käsikirjoittaja ei ollut päässyt omista liikutuksen tunteistaan tarpeeksi kauas katsellakseen tarinaa ulkopuolisen silmin. Synnytyspelkoinen helsinkiläisnainen päättää jäädä lapsettomaksi, koska lähimpään synnytyssairaalaan on peräti sata kilometriä, ja syyttää yhteiskuntaa siitä, että hänen oikeuttaan lapseen ei toteudu. Helsinki on Suomen mittakaavassa kuitenkin pieni kylä ja se suuri Suomi sijaitsee kehäkolmosen ulkopuolella. Jos Hämeenlinnassakaan helsinkiläisen ajatusmalli ei kerää katsojalta sympatiaa, entä sitten Lapissa, jossa viisisataa kilometriä synnytyssairaalaan on ihan kuin naapurissa käväisisi.

Esityksen suurin vahvuus on näyttelijöiden liikkeettömyys, joka on jättimäistä liikettä. Etenkään Seela Sellan ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja puhua hiljaa, kun katsojan silmien eteen piirtyy hahmo hahmolta kirjava joukko tavallisia kansalaisia, jotka terveydenhuolto on imaissut pedonkitaansa. Suurin osa joutuu sinne kuolemaa paetessaan, mutta pedolla on jäykkä ranka, lonksuvat nivelet ja pää korkeuksien usvassa, kun se harhailee päämäärättömästi kokouksesta kokoukseen muistamatta, että kaikki mitä kidassa on, ei ole sen ruokaa.

Vihainen Nenä

Nikolai Gogol: Nenä
Dramatisointi ja ohjaus: Riikka Kampara
Rooli: Tanja Heinänen
Esitys : Teatteriseurue Ursus, Galleria Forum Box 2.2.2013 

Kollegiasessori Kovaljovin nenä toteutti omistajansa haaveet. Mutta jotta haaveet voisivat toteutua, nenän piti päästä eroon Kovaljovin kapearakenteisesta roolisielusta. Nenä irtosi ja pisti toimeksi. Mutta arvostiko Kovaljov tätä rohkeaa uhrautujaa? Ei. Hän häpesi, peitti kasvonsa liinalla ja ja syytteli muita, eristäytyi. Mitähän ne ihmisetkin sanovat, kun näkevät hänen villiintyneet haaveensa ja unelmansa?

Unelmat ovat niin noloja. Kovaljov tavoitteli hyvää virkaa ja sievää vaimoa, nenä saavutti valtioneuvoksen arvon ja olisi päässyt kiertämään maailmaa, jollei yhteiskunta poliisin hahmossa olisi puuttunut sellaiseen röyhkeyteen, ottanut nenää kiinni ja palauttanut sen omistajalleen paikalleen vangittavaksi pysymään nahoissaan.

Teatteriseurue Ursus toi Kovaljovin nenän tarinan lähemmäs nykyaikaa. Valtioneuvoksen arvo vaihtui avaruuslentäjyyteen, nenästä sukeutui avaruusmatkailun uranuurtaja, jonka unelmat nuijittiin lysyyn syyttämällä sitä hämärästä liiketoiminnasta. Sanomalehden konttoristi oli vaihdettu tuulipukuiseksi tuholaismyrkyttäjäksi, poliisi oli groteskin rehevä suursyömäri ja Kovaljovin mielitietty napatanssijan perinneasuun pukeutunut laulajatar.

Esityksen ideointi oli kekseliäs ja ”nenän malliin” rohkea, vaikka keksimisen ilon jatkoksi jäinkin kaipaamaan syytä, jotain yhteistä päämäärää. Monologin esittäjä Tanja Heinänen hoiti suvereenisti kaikki roolinsa täsmällisessä ajoituksessa ja sai erikoisesta akustiikasta huolimatta välitettyä tekstin sisällön katsojille, joita istui kolmessa suunnassa välittömästi lava-alueen ympärillä.

Omaa mieltäni jäi häiritsemään ainoastaan Kovaljovin muuttumaton tärisevä raivo, joka pujahti mukaan muihinkin rooleihin. Muutama hiljaisen vihan hetki oli mannaa korville ja herätti kiinnostuksen uudelleen. Galleria Forum Box, joka on tehty ensisijaisesti näyttelytilaksi, oli vaativa esityspaikka. Korkeat paljaat sementtiseinät kaikuivat pauhaten ja lisäsivät raivon vaikutelmaa vielä muutamalla potenssilla.

Mitä esityksissä (tässä ja monissa muissakin) tavoitellaan vimmaisella aggressiivisuudella? Keksin ainakin tällaisia syitä:
- Raivotila luo esittäjälle rohkean ja aktiivisen tunnetilan, niin että esitys pääsee heti täyteen vauhtiin.
- Raivoisa ihminen on niin lavalla kuin tosielämässä valta-asemassa, ”ylästatuksessa” ympärillä oleviin nähden ja saa siten heidän huomionsa.
- Vihan tunne voimistaa ääntä ja tekee sen kuuluvaksi.
- Raivotärinä pitää verenkiertoa yllä, mikä auttaa kehoinstrumenttia tottelemaan ja taipumaan.
- Vihaisuudella saadaan näyttämöteokseen dramatiikkaa ja suuria tunteita. (Kuitenkin alituinen vihaisuus vaikuttaa päinvastoin, eli muuttuu normiksi, johon yleisö kaipaisi vähän erilaisuutta kohokohdiksi.)
- Vihaisuus luo klassikkonäytelmään nykyaikaisen ja yhteiskuntakriittisen silauksen vähällä vaivalla.

Oli miten oli, innostavaa ajattelua ja taitavaa tekemistä oli tarjolla. Ja tulipa nähtyä myös kiinnostava esitystilavaihtoehto.

Yasmina Reza: Taide

Yasmina Reza: Taide
Ohjaus: Tommi Auvinen
Rooleissa: Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013 

Kolme miestä kulkee tilan läpi ja katoaa.

Näyttämöllä on ainoastaan kolme tuolia, käytännössä se siis on tyhjä. Serge tuo tilaan taulun, valkoisen kuin tyhjä tila. Taulussa ei näytä olevan mitään, vaan eipä ole ystävysten - Sergen, Marcin ja Yvanin - ystävyydessäkään tottumusta ja kohteliaisuutta kummempaa. Taulu on kuitenkin järkyttävän kallis, voisiko siinä siis kuitenkin olla jotain, edes muutama valkoista sävykkäämpi viiva?

Jos valkeaan tauluun piirtää alamäkeen laskettelevan tikku-ukon, niin että se vihdoin esittää jotain, tuleeko se siitä paremmaksi? Kummallista kyllä, esille tuleva ihminen vain rumentaa tilan. Serge, Marci ja Yvan hiihtävät ystävyytensä silotellun jähmeyden läpi ja syntyy rumaa jälkeä. Onneksi tussin jäljet voi pyyhkiä pois, jos haluaa nähdä sen vaivan.

Rezan Taide-näytelmästä on moneksi. Se antaa hyvän pohjan keskustelulle mistä vain taiteenlajista. Mitä on taide, mikä on taiteen tehtävä ja merkitys, miten taidetta voidaan arvottaa, minkälaista taidekritiikin pitäisi olla, miten ei-kriitikko hahmottaa taidetta?

Toisaalta näytelmä on raastava kuvaus ystävyydestä. Mitä on todellinen ystävyys? Voidaanko ystävyys päättää järkieroon kuten avioliitto, tai voiko avioliitollekaan niin tehdä? Ystävät kehottavat Yvania perumaan häät ja eroamaan morsiamestaan, ja samaan aikaan he ajautuvat ystävyyden kriisiin, jossa toteavat, että ovat tulleet viisitoistavuotisen suhteensa päähän. Entä onko ystävyys koskaan tasa-arvoista? Ystävystymisen taustalla on useimmiten valtapeli tai sillointällöisen viihtymisen tarve, ystävystyminen on keino pönkittää omaa itsetuntoa tai saada arvostusta ja hyväksyntää.

Näytelmä on myös tarkka kuva nykyisestä keskustelukulttuurista. Valkea taulu on mikä tahansa asia, josta jokaisella keskustelijalla on hallussaan ainoa totuus. Esimerkiksi maahanmuuttajakeskusteluissa ja hengellisellä kentällä rajoja vahtivat ja niiden yli ryntäävät ryhmät tykittävät juoksuhaudoistaan tuumaakaan periksi antamatta kuin Serge ja Marc. Jossain rintamien välissä ovat ihmeissään, halveksittuina ja pelkän saaliin roolissa Yvanit, jotka haluaisivat vain että kaikki olisivat kilttejä, ei olisi riitoja vaan kaikilla kivaa. Serge, Marc ja Yvan pystyvät antamaan ystävyydelle vielä yhden mahdollisuuden, mutta miten käy tosielämän kohtaamisissa?

Mielenkiintoinen on myös esiin tuleva ajatus ”aikansa miehestä”. Vaikka haraisi kynnet tanassa vastaan virran vietäväksi joutumista kuten Marc, on vastaan paneminenkin vain aikakautensa ilmiö. Kukaan ei ole vapaa ajastaan ja paikastaan. Meidän aikakautemme ihmisillä on varaa ja mahdollisuutta elää ja ajatella toisista eroavasti, epämuodikkaasti, vastavirtaisesti, mutta se on ominaista nimenomaan meidän aikakaudellemme. M. o. t.

Yksi tunti ja neljäkymmentä minuuttia tauotonta puhetta istuvien ja paikallaan seisovien näyttelijöiden suusta on lyhyt aika, kun teksti on tällaista. Ja vielä kun näyttelijät ovat niin luontevia ja tarkkoja roolityössään kuin nämä kolme, katsomossa unohtuu teatterin ulkopuolinen maailma aikoineen kaikkineen kokonaan.