Ottaa sydämestä, Seela Sella!

Leena Tamminen: Ottaa sydämestä, Seela Sella!
Ohjaus: Kari Paukkunen
Lavalla: Seela Sella ja Arttu Kapulainen
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013 

Ottaa sydämestä on näytelmä, jonka aihe vie mukanaan niin että teatterityön osa-alueet jäävät sivuseikoiksi. Kun yrittää puhua näytelmästä, huomaa puhuvansa pelkästään terveydenhuollon tilasta Suomessa, potilaista joille mikään ei riitä ja lääkäreistä, joiden ahneudella ei ole rajoja.

Pavlovin kokeessa koira kuuli kellon soivan aina kun sille annettiin pala lihaa, kunnes koira ehdollistui kellon ääneen niin, että pelkkä kellon ääni ilman lihaa sai veden herahtamaan kielelle. Kuolema on niin kaukana kaikista nykyihmisistä, että sen tapaa vain netin ja lehtien terveyspalstoilta, joissa osoitetaan suora yhteys oireen ja kuoleman – lihan ja kellonsoiton – välillä. Lopulta pelkkä pintanaarmu saa ihmisen tilaamaan ambulanssin päivystykseen. Mitä selkeämpi syy–seuraus-suhde flunssan ja kuoleman välille osoitetaan, sitä enemmän nettisivu saa klikkauksia, lehden julkaisija ja lääkäri rahaa, ja sitä enemmän kuntaa, valtiota ja kaupunkia huudetaan apuun kustantamaan kuolemanmetsästysleikki, jossa jokainen potilas ”tahtoo saada suuren kuoleman ilman että tarvitsee pelätä yhtään”.

Syntymä, sairaus ja kuolema ovat niin isoja aiheita, että yksikin riittää hyvään näytelmään. Ottaa sydämestä koostui enimmäkseen lyhyistä monologeista, jotka olivat kuin tiivistelmiä kokoillan näytelmistä. Joissakin tiivistelmissä draamallinen kärki oli hukattu, tai ehkäpä käsikirjoittaja ei ollut päässyt omista liikutuksen tunteistaan tarpeeksi kauas katsellakseen tarinaa ulkopuolisen silmin. Synnytyspelkoinen helsinkiläisnainen päättää jäädä lapsettomaksi, koska lähimpään synnytyssairaalaan on peräti sata kilometriä, ja syyttää yhteiskuntaa siitä, että hänen oikeuttaan lapseen ei toteudu. Helsinki on Suomen mittakaavassa kuitenkin pieni kylä ja se suuri Suomi sijaitsee kehäkolmosen ulkopuolella. Jos Hämeenlinnassakaan helsinkiläisen ajatusmalli ei kerää katsojalta sympatiaa, entä sitten Lapissa, jossa viisisataa kilometriä synnytyssairaalaan on ihan kuin naapurissa käväisisi.

Esityksen suurin vahvuus on näyttelijöiden liikkeettömyys, joka on jättimäistä liikettä. Etenkään Seela Sellan ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja puhua hiljaa, kun katsojan silmien eteen piirtyy hahmo hahmolta kirjava joukko tavallisia kansalaisia, jotka terveydenhuolto on imaissut pedonkitaansa. Suurin osa joutuu sinne kuolemaa paetessaan, mutta pedolla on jäykkä ranka, lonksuvat nivelet ja pää korkeuksien usvassa, kun se harhailee päämäärättömästi kokouksesta kokoukseen muistamatta, että kaikki mitä kidassa on, ei ole sen ruokaa.