Yasmina Reza: Taide

Yasmina Reza: Taide
Ohjaus: Tommi Auvinen
Rooleissa: Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013 

Kolme miestä kulkee tilan läpi ja katoaa.

Näyttämöllä on ainoastaan kolme tuolia, käytännössä se siis on tyhjä. Serge tuo tilaan taulun, valkoisen kuin tyhjä tila. Taulussa ei näytä olevan mitään, vaan eipä ole ystävysten - Sergen, Marcin ja Yvanin - ystävyydessäkään tottumusta ja kohteliaisuutta kummempaa. Taulu on kuitenkin järkyttävän kallis, voisiko siinä siis kuitenkin olla jotain, edes muutama valkoista sävykkäämpi viiva?

Jos valkeaan tauluun piirtää alamäkeen laskettelevan tikku-ukon, niin että se vihdoin esittää jotain, tuleeko se siitä paremmaksi? Kummallista kyllä, esille tuleva ihminen vain rumentaa tilan. Serge, Marci ja Yvan hiihtävät ystävyytensä silotellun jähmeyden läpi ja syntyy rumaa jälkeä. Onneksi tussin jäljet voi pyyhkiä pois, jos haluaa nähdä sen vaivan.

Rezan Taide-näytelmästä on moneksi. Se antaa hyvän pohjan keskustelulle mistä vain taiteenlajista. Mitä on taide, mikä on taiteen tehtävä ja merkitys, miten taidetta voidaan arvottaa, minkälaista taidekritiikin pitäisi olla, miten ei-kriitikko hahmottaa taidetta?

Toisaalta näytelmä on raastava kuvaus ystävyydestä. Mitä on todellinen ystävyys? Voidaanko ystävyys päättää järkieroon kuten avioliitto, tai voiko avioliitollekaan niin tehdä? Ystävät kehottavat Yvania perumaan häät ja eroamaan morsiamestaan, ja samaan aikaan he ajautuvat ystävyyden kriisiin, jossa toteavat, että ovat tulleet viisitoistavuotisen suhteensa päähän. Entä onko ystävyys koskaan tasa-arvoista? Ystävystymisen taustalla on useimmiten valtapeli tai sillointällöisen viihtymisen tarve, ystävystyminen on keino pönkittää omaa itsetuntoa tai saada arvostusta ja hyväksyntää.

Näytelmä on myös tarkka kuva nykyisestä keskustelukulttuurista. Valkea taulu on mikä tahansa asia, josta jokaisella keskustelijalla on hallussaan ainoa totuus. Esimerkiksi maahanmuuttajakeskusteluissa ja hengellisellä kentällä rajoja vahtivat ja niiden yli ryntäävät ryhmät tykittävät juoksuhaudoistaan tuumaakaan periksi antamatta kuin Serge ja Marc. Jossain rintamien välissä ovat ihmeissään, halveksittuina ja pelkän saaliin roolissa Yvanit, jotka haluaisivat vain että kaikki olisivat kilttejä, ei olisi riitoja vaan kaikilla kivaa. Serge, Marc ja Yvan pystyvät antamaan ystävyydelle vielä yhden mahdollisuuden, mutta miten käy tosielämän kohtaamisissa?

Mielenkiintoinen on myös esiin tuleva ajatus ”aikansa miehestä”. Vaikka haraisi kynnet tanassa vastaan virran vietäväksi joutumista kuten Marc, on vastaan paneminenkin vain aikakautensa ilmiö. Kukaan ei ole vapaa ajastaan ja paikastaan. Meidän aikakautemme ihmisillä on varaa ja mahdollisuutta elää ja ajatella toisista eroavasti, epämuodikkaasti, vastavirtaisesti, mutta se on ominaista nimenomaan meidän aikakaudellemme. M. o. t.

Yksi tunti ja neljäkymmentä minuuttia tauotonta puhetta istuvien ja paikallaan seisovien näyttelijöiden suusta on lyhyt aika, kun teksti on tällaista. Ja vielä kun näyttelijät ovat niin luontevia ja tarkkoja roolityössään kuin nämä kolme, katsomossa unohtuu teatterin ulkopuolinen maailma aikoineen kaikkineen kokonaan.