Vihainen Nenä

Nikolai Gogol: Nenä
Dramatisointi ja ohjaus: Riikka Kampara
Rooli: Tanja Heinänen
Esitys : Teatteriseurue Ursus, Galleria Forum Box 2.2.2013 

Kollegiasessori Kovaljovin nenä toteutti omistajansa haaveet. Mutta jotta haaveet voisivat toteutua, nenän piti päästä eroon Kovaljovin kapearakenteisesta roolisielusta. Nenä irtosi ja pisti toimeksi. Mutta arvostiko Kovaljov tätä rohkeaa uhrautujaa? Ei. Hän häpesi, peitti kasvonsa liinalla ja ja syytteli muita, eristäytyi. Mitähän ne ihmisetkin sanovat, kun näkevät hänen villiintyneet haaveensa ja unelmansa?

Unelmat ovat niin noloja. Kovaljov tavoitteli hyvää virkaa ja sievää vaimoa, nenä saavutti valtioneuvoksen arvon ja olisi päässyt kiertämään maailmaa, jollei yhteiskunta poliisin hahmossa olisi puuttunut sellaiseen röyhkeyteen, ottanut nenää kiinni ja palauttanut sen omistajalleen paikalleen vangittavaksi pysymään nahoissaan.

Teatteriseurue Ursus toi Kovaljovin nenän tarinan lähemmäs nykyaikaa. Valtioneuvoksen arvo vaihtui avaruuslentäjyyteen, nenästä sukeutui avaruusmatkailun uranuurtaja, jonka unelmat nuijittiin lysyyn syyttämällä sitä hämärästä liiketoiminnasta. Sanomalehden konttoristi oli vaihdettu tuulipukuiseksi tuholaismyrkyttäjäksi, poliisi oli groteskin rehevä suursyömäri ja Kovaljovin mielitietty napatanssijan perinneasuun pukeutunut laulajatar.

Esityksen ideointi oli kekseliäs ja ”nenän malliin” rohkea, vaikka keksimisen ilon jatkoksi jäinkin kaipaamaan syytä, jotain yhteistä päämäärää. Monologin esittäjä Tanja Heinänen hoiti suvereenisti kaikki roolinsa täsmällisessä ajoituksessa ja sai erikoisesta akustiikasta huolimatta välitettyä tekstin sisällön katsojille, joita istui kolmessa suunnassa välittömästi lava-alueen ympärillä.

Omaa mieltäni jäi häiritsemään ainoastaan Kovaljovin muuttumaton tärisevä raivo, joka pujahti mukaan muihinkin rooleihin. Muutama hiljaisen vihan hetki oli mannaa korville ja herätti kiinnostuksen uudelleen. Galleria Forum Box, joka on tehty ensisijaisesti näyttelytilaksi, oli vaativa esityspaikka. Korkeat paljaat sementtiseinät kaikuivat pauhaten ja lisäsivät raivon vaikutelmaa vielä muutamalla potenssilla.

Mitä esityksissä (tässä ja monissa muissakin) tavoitellaan vimmaisella aggressiivisuudella? Keksin ainakin tällaisia syitä:
- Raivotila luo esittäjälle rohkean ja aktiivisen tunnetilan, niin että esitys pääsee heti täyteen vauhtiin.
- Raivoisa ihminen on niin lavalla kuin tosielämässä valta-asemassa, ”ylästatuksessa” ympärillä oleviin nähden ja saa siten heidän huomionsa.
- Vihan tunne voimistaa ääntä ja tekee sen kuuluvaksi.
- Raivotärinä pitää verenkiertoa yllä, mikä auttaa kehoinstrumenttia tottelemaan ja taipumaan.
- Vihaisuudella saadaan näyttämöteokseen dramatiikkaa ja suuria tunteita. (Kuitenkin alituinen vihaisuus vaikuttaa päinvastoin, eli muuttuu normiksi, johon yleisö kaipaisi vähän erilaisuutta kohokohdiksi.)
- Vihaisuus luo klassikkonäytelmään nykyaikaisen ja yhteiskuntakriittisen silauksen vähällä vaivalla.

Oli miten oli, innostavaa ajattelua ja taitavaa tekemistä oli tarjolla. Ja tulipa nähtyä myös kiinnostava esitystilavaihtoehto.