Pokkari näyttämöllä

Lähteet ja innokkeet 

Dramatisointi vs. alkuperäisnäytelmä. Paneelikeskustelu Kansallisteatterin Lavaklubilla 10.11.2012, osa Kotimaisen näytelmän festivaalin ohjelmaa. Keskustelijoina Paula Salminen, Jukka-Pekka Pajunen, Michael Baran ja Marjo Niemi ja paneelin puheenjohtaja Heini Junkkaala

Dramatisoinnin taide. Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013

Romaani edellä teatteriin

Kotimaisia uusia romaaneja julkaistaan vuosittain yli kolmesataa, kotimaisia kantaesityksiä (mukaan lukien sekä dramatisoinnit että alkuperäisnäytelmät) teattereissa on noin sata. Viime kaudella Suomen teattereissa esitettiin edellisvuosiin verraten kolminkertainen määrä menestysromaaniin pohjautuvia dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien kustannuksella.

Kotimaisia kaunokirjoja myytiin vuonna 2011 yli 19 milj. kpl (Suomen Kustannusyhdistys). Ainoa uutta näytelmäkirjallisuuttakin julkaissut Kirja kerrallaan -kustantamo luopui näytelmäkirjallisuudesta viime vuonna omistajanvaihdoksen yhteydessä. Kotimaisten näytelmien esityksiin myytiin viime kaudella lähes 1 080 000 lippua (TINFO).

Romaani edellä markkinoille

Michael Baran ihmetteli, miten kustantajat pystyvät hoitamaan markkinoinnin niin hyvin. Romaanikirjailijoista tehdään vaivatta tähtiä. Media on kiinnostunut heistä ja heidän vaatekaapeistaan. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, teatteri tekee tappiotaidetta. Kustantamo maksaa vain kirjailijalle, teatteri kaikille: kirjailijalle ja/tai dramatisoijalle, ohjaajalle, näyttelijöille, valo- ja äänimiehille, lavastajille, puvustajille, tarpeiston tekijöille, lipunmyyjille, näyttämömiehille jne.

Vaan onhan teatterissakin olemassa markkinointia, jopa ammatikseen markkinoijia ja tuottajia. Ja onhan teattereissakin tähtiä ja rahanarvoisia skandaaleja! Jos tähti onnistuu näyttämöllä tapansa mukaan loistavasti, ei tarvita kuin myttyyn mennyt ohjaajantyö tai paikallaan junnaava teksti, niin yleisö kaikkoaa katsomoista. Jos tähtiromaanin kannen suunnittelija tai kustannustoimittaja epäonnistuu, se ei haittaa romaanin myyntiä.

Romaani edellä tunteisiin

Kuinka paljon teattereissa todella luetaan uutta näytelmäkirjallisuutta? Paneelikeskustelussa useamman kokemus oli, että ohjelmistovalinnat jäävät useimmiten ohjaajien tehtäväksi. Ohjaajan kiinnostusta ei herätä niinkään tekstin valmius vaan sen kyky koskettaa, herättää tunne.

Romaaneja luetaan, niihin on helppo tarttua, koska niiden aiheesta ja kiinnostavuudesta saa esimakua takaliepeen, markkinoinnin ja lukijakeskustelun pohjalta. Näytelmäkirjailijalta ohjaajan tai teatterinjohtajan postiluukkuun kolahtava paperinippu on outo ja arvaamaton ja vaatii huomattavasti enemmän viitseliäisyyttä ja paneutumista kiinnostuksen herättämiseksi.

Maria Kilpi viittaa artikkelissaan dramatisoitavan aineiston laajuuteen. Samoin kuin menestysromaanit ovat myöskin elävät ja kuolleet julkisuuden henkilöt, nostalgiset aikakaudet ja suositut elokuvat yleisölle tuttuja. Näitä tarinoita dramatisoidaan kassamagneeteiksi. Joka julkkikseen ja aikakauteen liittyy ikivihreitä musiikkikappaleita, ja niitä lisäämällä saadaan vakavatkin aiheet dramatisoitua kesäteatterikelpoisiksi.

Iihanat edellä tunteisiin

Tunteet ohjaavat niin teatteriväen kuin yleisönkin ohjelmistovalintoja. Silti tapahtuu toisinaan, että näytelmän esitykset lopetetaan ennen aikojaan katsojien kadotessa. Onko yleisön tunne-elämässä vikaa, jos yleisö ei samaistu teatterintekijöiden heille valitsemiin tunteisiin? Voiko yleisön tunne-elämää ”sivistää”?

Tarinoiden määrä vähenee ja vähenee maailmassamme, väitti Michael Baran. Nuoruuden lempi-iskelmä itkettää joka kerta kun sen kuulee, oli esittäjä sitten yhden soinnun katuhaitaristi tai Wienin filharmonikot. Tai koskettavaa perustarinaa katsotaan teatterissa tai elokuvissa tai TV-sarjoissa aina kun mahdollista: Tyttö tapaa pojan, poika pettää, tyttö kuolee. Äiti rakastaa lastaan, lapsi kiroaa äitinsä, lapsi palaa vanhana katuen kotiin. Hallitsija öykkäröi, alamaiset ovat kuolemaisillaan, sankari kukistaa hallitsijan. Mikseivät ihmiset halua uusia tarinoita, uusia, aina uusia tarinoita, kiehtovia mahdollisuuksia, muutosta?

Paula Salminen mainitsi ilmiön, että monimediaisuus meillä liikkuu kirjasta lähtien muihin medioihin. Niinpä kiinnostavan romaanin lukenut ihminen huomaa, että romaani dramatisoidaan teatteriin ja elokuvaksi. Häntä kiinnostaa nähdä, miten ne tämän esittävät, mitä saavat tästä irti. Pettymys voi olla suuri, jos dramatisoija ei olekaan ns. siirtänyt romaania näyttämölle vaan tekee siitä omannäköisensä tulkinnan. Katsojalle tärkeitä ”aforismeja”, henkilöitä tai tapahtumia on jätetty pois, tapahtumaympäristö on erilainen kuin lukiessa mieleen noussut miljöö. Teatteriväen mielestä aikaan on saatu itsenäinen taideteos, joka kirkastaa romaanin ideaa, maailmaa ja tavoitetta. Mutta mitä vahvempi tunneside katsojalla on romaaniin, sitä pettyneempi hän on poikkeavista tulkinnoista. Hänen mielestään kyseessä ei ole enää ollenkaan sama romaani jonka hän oli lukenut, ja saattaapa teatteritaidekin vaikuttaa hänestä irvokkaalta hyppelipyppelitekotaiteelta.

Alkuperäisnäytelmät edellä teatteriin

Jos romaanin dramatisointi on näin riskialtista teatterin ja se tekijöiden maineelle ja menestykselle, miksi romaani- ja elämädramatisointeja kuitenkin tehdään? Teatterit eivät ole ensisijaisesti kustantamojen tirkistyskojuja, joissa saa ”katsoa romaania näyttämöllä”? Kun katsojalla ei ole etukäteen tiedossaan ”oikeaa versiota”, hän saattaa löytää näyttämöltä rakkaimman perustarinansa aivan ällistyttävässä puvussa, joka paljastaa puolia, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tai kokonaan uuden tarinan, joka muuttaa hänenkin elämänsä ytimestä perin.

Ruostetta ja timantteja

Marja Louhija: Ruostetta ja timantteja
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013 

Suolletaan elämiä liukuhihnalta 

Marja Louhija tutkii teatterin keinoin eläkkeelle jäämistä ja eläkkeelle jääjiä. Nähtyäni näytelmän voin kuvitella, että aineistoa on kerätty paitsi mediasta myös kyselemällä ystäviltä ja tuttavilta. Lapuille on kirjoitettu monenlaisia toiveita, pelkoja ja pohdintoja aiheeseen liittyen. Näytelmän kirjoittaja nostaa lappukulhon pöydälleen, nostaa sieltä lapun kerrallaan ja kirjoittaa joka lapun sisällön pikkuiseksi näytelmäkohtaukseksi (max. neljä repliikkiä). Kohtaukset liitetään peräkkäin, hankitaan yhtä monta näyttelijää kuin on lappuja, ja siinä se sitten on.

Ei kun – ei, yleisölle voisi jäädä paha mieli pelkolapuista, joten loppuun lisätään vielä muutamia onnellisia loppukohtauksia, jotka eivät mitenkään liity edellä esiteltyjen ihmisten kohtaloihin, kukaties ne on poimittu Kauniista ja rohkeista tai muusta maksavaa yleisöä vetävästä viihteestä. Logiikan puute hämärretään pitkällä englanninkielisellä laululla, jonka sanoista ei saa kertakuulemalla mitään tolkkua.

Esitetyt asiat itsessään ovat vakavan tosia, mutta näyttämön ihmiskohtalot ihan se ja sama niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Harri Ekonen, Sinikka Salminen ja Heikki Paavilainen herättävät edes pikkuruisia empatianjyväsiä roolin turpeesta, muille ei anneta sitäkään mahdollisuutta. Istumisen ja seisomisen lisäksi ei ole muuta tekemistä kuin korjata mahdollisimman hitaasti tavara tai kaksi pois yhdeltä penkiltä ja siirtää se toiselle tai heiluttaa rannetta. Eläkkeelle siirtyvät eivät keskimäärin ole näin vähäliikkeisiä ja tarmottomia, edes tai etenkään mökkiviikonloppuina. Parin–kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä sitten.

Dokumenttiteatteri toimii kuin päätön kana 

Dokumentti- ja tutkimusteatteri, devising-tekotapa ynnä muut systeemit, joilla yritetään löytää näytelmiin ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ovat hyviä konsteja, mutta eivät itsessään ole konst (konst = taide), vaikka niin näytetään luulevan. Ruostetta ja timantteja kompastuu samaan kiveen kuin moni muukin viritelmä, esimerkiksi Kansallisteatterissa pyörivä Neuvostoliitto-näytelmä. Aineistoa hankitaan antaumuksella, liikuttuneena ja paljon, mutta mitä sitten? Mikä aineistosta tekee teatteria, mikä tilastotiedettä?

Hyvää teatteritaidetta ei minun mielestäni ole kasa repliikkejä, vaikka niihin lisäisi Hämeenlinnan Teatterin loistavat laulajat ja hyvin suunnitellun valomaailman. Mielestäni teatterin tehtävä taiteena on luoda uutta eikä tyytyä jäljittelemään luontoa ja tilastoja. Kun katsoja-apina näkee itsensä peilistä, sillä on mahdollisuus saada oivallus, mutta jos näyttelijä tyytyy seuraamaan apinaa kuin seuraa johtajaa -leikissä, apina ei ymmärrä teatterista mitään, eikä näyttelijäkään saa kuin kipeät lihakset.

Kellariloukko

F. M. Dostojevski: Kellariloukko 

Ohjaus ja sovitus: Mika Leskinen
Rooleissa: Markku Maalismaa, Juhani Laitala ja Ulla Raitio
Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013 

Leskisdostojevskiläinen syntiinlankeemus

Aikojen alussa oli Jumala ja ihminen. Ihminen pysytteli tyytyväisenä puutarhassaan eikä haikaillut muuta. Käärme kauppasi ihmiselle mahdollisuutta tiedostamiseen yksinkertaisella uudella ihmedieetillä. Hyvän ja pahan tiedostaminen olisi niin suuri juttu, että sen eteen kannatti luopua ansarielämästä ja siirtyä Jumalan rinnalle taivaan korkeimpaan kolkkaloukkoon.

Hyvän ja pahan hedelmä oli makea, vaikutukset kahtalaiset. Ihminen todellakin oppi erottamaan hyvän pahasta. Paha vaan että hyvää oli se, joka oli hänen ulkopuolellaan, pahaa se miltä hänestä tuntui. Kun Jumala tuli tapansa mukaan kysymään kuulumisia, ihminen tiedosti äkkiä tarpeen välttää kontaktia niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa. Matka taivaan huipulle olisi jämähtänyt tiheään puskaan, ellei Jumala olisi voittanut tiedostamiskisaa ja lähettänyt ihmisen pusikon uumenista tiedostelemaan ulkomaailmaa.

Siinä ihminen sitten on ulkomaailmassaan, jonka muodostaa Willensaunaan lavastettu kellariloukko, ja selittää, selittelee, seliseliseli jne. Välillä hän pesee suunsa hampaat ja selittää taas. Toinen liike oli pyörähdys tuolissa, kolmas läppärin näpäytys. Kellariloukkolainen on teatteriohjaaja, joka pitää teatteriyleisöä yhteisönään. Mutta voiko ostettu yleisö olla kenenkään yhteisö, tai maksettu nainen - Liisa - rakkauden tarpeen tyydyttäjä? Todellisen elämän puutarha on kaukana läpitunkemattoman näyttöpäätelasin takana. Siellä sitten tulikin surffailtua.

Väliajalla puuduttaa. Dostojevskin ajatukset ovat suuria, näyttelijä enemmän kuin hyvä, mutta tekstin dramatisointi on lainattu kirjaston satutunnilta, jossa sadunlukijaa on opetettu kohokohdassa vilkaisemaan kuuntelijoita ja pyörittämään hetki silmiä. Muut ohjelmassa mainitut näyttelijät saapuvat lavalle vasta väliajan jälkeen ja selittely saa draamaa ylleen kuin paratiisin ihminen viikunanlehden.

Kumma kyllä demonihahmo on se, joka laskettelee Raamattua ja vaatii väärintekijää myöntämään syyllisyytensä ja ottamaan vastaan rakkautta. No, ehkä paratiisista karkotettu kellariloukkolainen tiedostamisasiantuntija pitääkin noita paratiisilaisia ideoita ala-asteelaisena demonien lepertelynä. Ja onko meille muillekaan ihmisille ylipäänsä selvää, mikä on demonien ääni, mikä Jumalan?

Lopputulos inhimillisen rakkauden - Liisan - ja jumalallisen rakkauden - demonin - pelastusyrityksistä on, että kellariloukkolainen raiskaa Liisan ja pahoinpitelee demonin, joka on ottanut palvelija Apollon muodon. Niin kävi ihmisellekin paratiisista passituksen jälkeen, mikäli uutistulvaa on uskominen. Hyvän ja pahan tiedostaminen näyttää tarkoittavan syyllisyyden siirtämistä itsen ulkopuolelle, ja looginen seuraus siitä on myös rangaistuksen siirtäminen itsen ulkopuolelle.