Ruostetta ja timantteja

Marja Louhija: Ruostetta ja timantteja
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013 

Suolletaan elämiä liukuhihnalta 

Marja Louhija tutkii teatterin keinoin eläkkeelle jäämistä ja eläkkeelle jääjiä. Nähtyäni näytelmän voin kuvitella, että aineistoa on kerätty paitsi mediasta myös kyselemällä ystäviltä ja tuttavilta. Lapuille on kirjoitettu monenlaisia toiveita, pelkoja ja pohdintoja aiheeseen liittyen. Näytelmän kirjoittaja nostaa lappukulhon pöydälleen, nostaa sieltä lapun kerrallaan ja kirjoittaa joka lapun sisällön pikkuiseksi näytelmäkohtaukseksi (max. neljä repliikkiä). Kohtaukset liitetään peräkkäin, hankitaan yhtä monta näyttelijää kuin on lappuja, ja siinä se sitten on.

Ei kun – ei, yleisölle voisi jäädä paha mieli pelkolapuista, joten loppuun lisätään vielä muutamia onnellisia loppukohtauksia, jotka eivät mitenkään liity edellä esiteltyjen ihmisten kohtaloihin, kukaties ne on poimittu Kauniista ja rohkeista tai muusta maksavaa yleisöä vetävästä viihteestä. Logiikan puute hämärretään pitkällä englanninkielisellä laululla, jonka sanoista ei saa kertakuulemalla mitään tolkkua.

Esitetyt asiat itsessään ovat vakavan tosia, mutta näyttämön ihmiskohtalot ihan se ja sama niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Harri Ekonen, Sinikka Salminen ja Heikki Paavilainen herättävät edes pikkuruisia empatianjyväsiä roolin turpeesta, muille ei anneta sitäkään mahdollisuutta. Istumisen ja seisomisen lisäksi ei ole muuta tekemistä kuin korjata mahdollisimman hitaasti tavara tai kaksi pois yhdeltä penkiltä ja siirtää se toiselle tai heiluttaa rannetta. Eläkkeelle siirtyvät eivät keskimäärin ole näin vähäliikkeisiä ja tarmottomia, edes tai etenkään mökkiviikonloppuina. Parin–kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä sitten.

Dokumenttiteatteri toimii kuin päätön kana 

Dokumentti- ja tutkimusteatteri, devising-tekotapa ynnä muut systeemit, joilla yritetään löytää näytelmiin ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ovat hyviä konsteja, mutta eivät itsessään ole konst (konst = taide), vaikka niin näytetään luulevan. Ruostetta ja timantteja kompastuu samaan kiveen kuin moni muukin viritelmä, esimerkiksi Kansallisteatterissa pyörivä Neuvostoliitto-näytelmä. Aineistoa hankitaan antaumuksella, liikuttuneena ja paljon, mutta mitä sitten? Mikä aineistosta tekee teatteria, mikä tilastotiedettä?

Hyvää teatteritaidetta ei minun mielestäni ole kasa repliikkejä, vaikka niihin lisäisi Hämeenlinnan Teatterin loistavat laulajat ja hyvin suunnitellun valomaailman. Mielestäni teatterin tehtävä taiteena on luoda uutta eikä tyytyä jäljittelemään luontoa ja tilastoja. Kun katsoja-apina näkee itsensä peilistä, sillä on mahdollisuus saada oivallus, mutta jos näyttelijä tyytyy seuraamaan apinaa kuin seuraa johtajaa -leikissä, apina ei ymmärrä teatterista mitään, eikä näyttelijäkään saa kuin kipeät lihakset.