Pokkari näyttämöllä

Lähteet ja innokkeet 

Dramatisointi vs. alkuperäisnäytelmä. Paneelikeskustelu Kansallisteatterin Lavaklubilla 10.11.2012, osa Kotimaisen näytelmän festivaalin ohjelmaa. Keskustelijoina Paula Salminen, Jukka-Pekka Pajunen, Michael Baran ja Marjo Niemi ja paneelin puheenjohtaja Heini Junkkaala

Dramatisoinnin taide. Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013

Romaani edellä teatteriin

Kotimaisia uusia romaaneja julkaistaan vuosittain yli kolmesataa, kotimaisia kantaesityksiä (mukaan lukien sekä dramatisoinnit että alkuperäisnäytelmät) teattereissa on noin sata. Viime kaudella Suomen teattereissa esitettiin edellisvuosiin verraten kolminkertainen määrä menestysromaaniin pohjautuvia dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien kustannuksella.

Kotimaisia kaunokirjoja myytiin vuonna 2011 yli 19 milj. kpl (Suomen Kustannusyhdistys). Ainoa uutta näytelmäkirjallisuuttakin julkaissut Kirja kerrallaan -kustantamo luopui näytelmäkirjallisuudesta viime vuonna omistajanvaihdoksen yhteydessä. Kotimaisten näytelmien esityksiin myytiin viime kaudella lähes 1 080 000 lippua (TINFO).

Romaani edellä markkinoille

Michael Baran ihmetteli, miten kustantajat pystyvät hoitamaan markkinoinnin niin hyvin. Romaanikirjailijoista tehdään vaivatta tähtiä. Media on kiinnostunut heistä ja heidän vaatekaapeistaan. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, teatteri tekee tappiotaidetta. Kustantamo maksaa vain kirjailijalle, teatteri kaikille: kirjailijalle ja/tai dramatisoijalle, ohjaajalle, näyttelijöille, valo- ja äänimiehille, lavastajille, puvustajille, tarpeiston tekijöille, lipunmyyjille, näyttämömiehille jne.

Vaan onhan teatterissakin olemassa markkinointia, jopa ammatikseen markkinoijia ja tuottajia. Ja onhan teattereissakin tähtiä ja rahanarvoisia skandaaleja! Jos tähti onnistuu näyttämöllä tapansa mukaan loistavasti, ei tarvita kuin myttyyn mennyt ohjaajantyö tai paikallaan junnaava teksti, niin yleisö kaikkoaa katsomoista. Jos tähtiromaanin kannen suunnittelija tai kustannustoimittaja epäonnistuu, se ei haittaa romaanin myyntiä.

Romaani edellä tunteisiin

Kuinka paljon teattereissa todella luetaan uutta näytelmäkirjallisuutta? Paneelikeskustelussa useamman kokemus oli, että ohjelmistovalinnat jäävät useimmiten ohjaajien tehtäväksi. Ohjaajan kiinnostusta ei herätä niinkään tekstin valmius vaan sen kyky koskettaa, herättää tunne.

Romaaneja luetaan, niihin on helppo tarttua, koska niiden aiheesta ja kiinnostavuudesta saa esimakua takaliepeen, markkinoinnin ja lukijakeskustelun pohjalta. Näytelmäkirjailijalta ohjaajan tai teatterinjohtajan postiluukkuun kolahtava paperinippu on outo ja arvaamaton ja vaatii huomattavasti enemmän viitseliäisyyttä ja paneutumista kiinnostuksen herättämiseksi.

Maria Kilpi viittaa artikkelissaan dramatisoitavan aineiston laajuuteen. Samoin kuin menestysromaanit ovat myöskin elävät ja kuolleet julkisuuden henkilöt, nostalgiset aikakaudet ja suositut elokuvat yleisölle tuttuja. Näitä tarinoita dramatisoidaan kassamagneeteiksi. Joka julkkikseen ja aikakauteen liittyy ikivihreitä musiikkikappaleita, ja niitä lisäämällä saadaan vakavatkin aiheet dramatisoitua kesäteatterikelpoisiksi.

Iihanat edellä tunteisiin

Tunteet ohjaavat niin teatteriväen kuin yleisönkin ohjelmistovalintoja. Silti tapahtuu toisinaan, että näytelmän esitykset lopetetaan ennen aikojaan katsojien kadotessa. Onko yleisön tunne-elämässä vikaa, jos yleisö ei samaistu teatterintekijöiden heille valitsemiin tunteisiin? Voiko yleisön tunne-elämää ”sivistää”?

Tarinoiden määrä vähenee ja vähenee maailmassamme, väitti Michael Baran. Nuoruuden lempi-iskelmä itkettää joka kerta kun sen kuulee, oli esittäjä sitten yhden soinnun katuhaitaristi tai Wienin filharmonikot. Tai koskettavaa perustarinaa katsotaan teatterissa tai elokuvissa tai TV-sarjoissa aina kun mahdollista: Tyttö tapaa pojan, poika pettää, tyttö kuolee. Äiti rakastaa lastaan, lapsi kiroaa äitinsä, lapsi palaa vanhana katuen kotiin. Hallitsija öykkäröi, alamaiset ovat kuolemaisillaan, sankari kukistaa hallitsijan. Mikseivät ihmiset halua uusia tarinoita, uusia, aina uusia tarinoita, kiehtovia mahdollisuuksia, muutosta?

Paula Salminen mainitsi ilmiön, että monimediaisuus meillä liikkuu kirjasta lähtien muihin medioihin. Niinpä kiinnostavan romaanin lukenut ihminen huomaa, että romaani dramatisoidaan teatteriin ja elokuvaksi. Häntä kiinnostaa nähdä, miten ne tämän esittävät, mitä saavat tästä irti. Pettymys voi olla suuri, jos dramatisoija ei olekaan ns. siirtänyt romaania näyttämölle vaan tekee siitä omannäköisensä tulkinnan. Katsojalle tärkeitä ”aforismeja”, henkilöitä tai tapahtumia on jätetty pois, tapahtumaympäristö on erilainen kuin lukiessa mieleen noussut miljöö. Teatteriväen mielestä aikaan on saatu itsenäinen taideteos, joka kirkastaa romaanin ideaa, maailmaa ja tavoitetta. Mutta mitä vahvempi tunneside katsojalla on romaaniin, sitä pettyneempi hän on poikkeavista tulkinnoista. Hänen mielestään kyseessä ei ole enää ollenkaan sama romaani jonka hän oli lukenut, ja saattaapa teatteritaidekin vaikuttaa hänestä irvokkaalta hyppelipyppelitekotaiteelta.

Alkuperäisnäytelmät edellä teatteriin

Jos romaanin dramatisointi on näin riskialtista teatterin ja se tekijöiden maineelle ja menestykselle, miksi romaani- ja elämädramatisointeja kuitenkin tehdään? Teatterit eivät ole ensisijaisesti kustantamojen tirkistyskojuja, joissa saa ”katsoa romaania näyttämöllä”? Kun katsojalla ei ole etukäteen tiedossaan ”oikeaa versiota”, hän saattaa löytää näyttämöltä rakkaimman perustarinansa aivan ällistyttävässä puvussa, joka paljastaa puolia, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tai kokonaan uuden tarinan, joka muuttaa hänenkin elämänsä ytimestä perin.