Kellariloukko

F. M. Dostojevski: Kellariloukko 

Ohjaus ja sovitus: Mika Leskinen
Rooleissa: Markku Maalismaa, Juhani Laitala ja Ulla Raitio
Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013 

Leskisdostojevskiläinen syntiinlankeemus

Aikojen alussa oli Jumala ja ihminen. Ihminen pysytteli tyytyväisenä puutarhassaan eikä haikaillut muuta. Käärme kauppasi ihmiselle mahdollisuutta tiedostamiseen yksinkertaisella uudella ihmedieetillä. Hyvän ja pahan tiedostaminen olisi niin suuri juttu, että sen eteen kannatti luopua ansarielämästä ja siirtyä Jumalan rinnalle taivaan korkeimpaan kolkkaloukkoon.

Hyvän ja pahan hedelmä oli makea, vaikutukset kahtalaiset. Ihminen todellakin oppi erottamaan hyvän pahasta. Paha vaan että hyvää oli se, joka oli hänen ulkopuolellaan, pahaa se miltä hänestä tuntui. Kun Jumala tuli tapansa mukaan kysymään kuulumisia, ihminen tiedosti äkkiä tarpeen välttää kontaktia niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa. Matka taivaan huipulle olisi jämähtänyt tiheään puskaan, ellei Jumala olisi voittanut tiedostamiskisaa ja lähettänyt ihmisen pusikon uumenista tiedostelemaan ulkomaailmaa.

Siinä ihminen sitten on ulkomaailmassaan, jonka muodostaa Willensaunaan lavastettu kellariloukko, ja selittää, selittelee, seliseliseli jne. Välillä hän pesee suunsa hampaat ja selittää taas. Toinen liike oli pyörähdys tuolissa, kolmas läppärin näpäytys. Kellariloukkolainen on teatteriohjaaja, joka pitää teatteriyleisöä yhteisönään. Mutta voiko ostettu yleisö olla kenenkään yhteisö, tai maksettu nainen - Liisa - rakkauden tarpeen tyydyttäjä? Todellisen elämän puutarha on kaukana läpitunkemattoman näyttöpäätelasin takana. Siellä sitten tulikin surffailtua.

Väliajalla puuduttaa. Dostojevskin ajatukset ovat suuria, näyttelijä enemmän kuin hyvä, mutta tekstin dramatisointi on lainattu kirjaston satutunnilta, jossa sadunlukijaa on opetettu kohokohdassa vilkaisemaan kuuntelijoita ja pyörittämään hetki silmiä. Muut ohjelmassa mainitut näyttelijät saapuvat lavalle vasta väliajan jälkeen ja selittely saa draamaa ylleen kuin paratiisin ihminen viikunanlehden.

Kumma kyllä demonihahmo on se, joka laskettelee Raamattua ja vaatii väärintekijää myöntämään syyllisyytensä ja ottamaan vastaan rakkautta. No, ehkä paratiisista karkotettu kellariloukkolainen tiedostamisasiantuntija pitääkin noita paratiisilaisia ideoita ala-asteelaisena demonien lepertelynä. Ja onko meille muillekaan ihmisille ylipäänsä selvää, mikä on demonien ääni, mikä Jumalan?

Lopputulos inhimillisen rakkauden - Liisan - ja jumalallisen rakkauden - demonin - pelastusyrityksistä on, että kellariloukkolainen raiskaa Liisan ja pahoinpitelee demonin, joka on ottanut palvelija Apollon muodon. Niin kävi ihmisellekin paratiisista passituksen jälkeen, mikäli uutistulvaa on uskominen. Hyvän ja pahan tiedostaminen näyttää tarkoittavan syyllisyyden siirtämistä itsen ulkopuolelle, ja looginen seuraus siitä on myös rangaistuksen siirtäminen itsen ulkopuolelle.